kesäkuu 2016


Omassa perheessäni mökki on rantasauna, jossa ei lapsuusmuistojeni mukaan vietetty yhtä saunareissua pidempää aikaa. Kesällä maatilalla riitti työtä kellon ympäri, ja lapset olivat mukana töissä. Nyt puolison mukana olen viime kesästä asti saanut viettää aikaa aivan erilaisesssa mökkeilykulttuurissa, jossa mökki on suvun yhteinen, siellä ollaan suurin osa kesälomasta tai ainakin niin paljon kuin mahdollista, ja ”oleminen” tarkoittaa täydellistä vapautta tehdä tai olla tekemättä. Puolisoni on kasvanut kaikki lapsuutensa kesät täällä, ja on hauskaa kuunnella hänen ja hänen serkkujensa muistoja lapsuuden kesistä. Kaikilla on täällä hyvä olla.

ranta

Vietimme juhannusta mökillä, jonne kokoontui myös muuta sukua. Juhannusaatto meni hyvin perinteisissä tunnelmissa: syötiin, saunottiin, istuttiin iltaa ja käytiin kylän kokolla. Seuraavana aamuna nukuimme pitkään ja aloitimme päivän aamu-uinnilla. Koko viikonlopun olen levännyt, rentoutunut ja ollut onnellinen.

juhannuskokko

Voisin kirjoittaa esimerkiksi juhannuksen ruoista tai jutteluista tai maisemista, mutta kirjoitan siitä mikä on eniten mielessä. Kevään ajan olen taistellut taas hankalien verensokerien kanssa, ja diabeetikon arki on ollut kaikkea muuta kuin leppoista. Siksi olen syvästi hämmästynyt, että juhannusaatosta tähän iltaan en ole mitannut yhtäkään yli 10 verensokeriarvoa. Jokainen mittaustulos mahtuu haarukkaan 3,6-9,6. Alle neljän on käyty kahdesti, enkä kummallakaan kerralla ehtinyt huomata matalan oireita; molemmilla kerroilla olin juuri aloittamassa kakun syöntiä, joten apu oli lähellä. Pääosin lukemat ovat liikkuneet 4,5 ja 7 välillä, olin syönyt mitä tahansa.

Osasyy hyviin lukemiin voi olla se, että mittaan hieman harvemmin kuin työpäivinä, mutta kyllä mittauksia silti kertyy 6-7 joka päivä. Mökillä syödään melko tuhtia ruokaa, ja näenkin pääsyynä sokerien tasaisuuteen täydellisen stressittömyyden. Kun olo on näin hyvä, ja ympäristössä pelkkää kauneutta, leppoisuutta ja hyväksyntää, myös ihmisen keho reagoi olemalla terve ja tyytyväinen.

Puolison loma alkoi virallisesti tänään, joten jatkoimme mökkeilyä edelleen pari päivää. Kävimme hiukan alennusmyynneillä kaupungilla ja hoidimme arkea odottaneita asioita. Poikkesimme myös Mikkelin Kenkäveroon, jossa vietimme kivan kahvitauon. Kenkäveron perennatarhassa loistivat pionit upeimmillaan ja lampaat rouskuttivat heinää varjoisassa aitauksessaan hyvin tyytyväisen oloisina.

kenkävero

kenkäveron lampaat

Kenkäveron puodista sain lahjaksi korun. Se on kotimaisen korutaiteilijan Vernada designin kaulakoru, jossa on hohtavassa hopearenkaassa sanat unelmoi, usko, taistele ja uskalla. Tänään ei ollut mikään erityinen päivä, ja lahja yllätti minut ihan täysin. Sekin on yksi uusia asioita elämässäni: saada joskus lahja ihan vain koska. Koska ei tarvita mitään erityistä syytä. Koska niin vain voi tehdä.

Koru merkitsee minulle paljon, enkä ihan sattumanvaraisesti ihastunut siihen kaupassa (niin paljon että puoliso halusi sen minulle antaa, koska oletettavasti tajusi merkityksen). Korun sanat kuvaavat diabeetion arkea ja sopivat motoksi kenelle tahansa pysyvän sairauden tai vamman kanssa taisteleville. Sillä vaikka se joskus on näinkin helppoa kuin nyt juhannuksena, niin silti olen mitannut ja pistänyt jatkuvasti, enkä voi sairautta edes juhlapyhinä unohtaa. Tämä koru on uusi voimakoruni, ja sen teho moninkertaistuu sen rakkauden myötä, joka sen antamiseen sisältyy.

koru

Seuraavat viisi viikkoa teen töitä varsin kevyellä otteella ja keskityn nauttimaan kesästä – ensimmäisestä kokonaisesta, yhteisestä kesästämme yhdessä. Mökin polut tulevat minullekin tutummiksi, mutta vietämme paljon aikaa myös yhteisessä kodissamme, johon muutin tasan vuosi sitten.

P.S. Juhannuksen rentouttavaa leppoisuutta voi lukea myös esimerkiksi Torpan tytön blogista, jossa Ilonan ihanat kuvat hehkuvat kesän parhaita puolia.

Mainokset

Vähän aikaa sitten luin Katri Rauanjoen tuoreen romaanin, ja nyt jatkoin uuden kotimaisen kirjallisuuden parissa. Kirjastossa odottaa myös jo Tommi Kinnusen toinen romaani, joten uudet kotimaiset tuntuvat olevan alkukesän juttu. (Kyllä, lasken viime vuonna ilmestyneet vielä uudeksi kotimaiseksi kirjallisuudeksi.) Vinkin tähän sain Taidematkustajan blogista. Olen jo vuosia sitten oppinut, että jos Laura jotain kirjaa suosittelee, se yleensä on hyvä – niin tälläkin kertaa.

Karo Hämäläisen Yksin (2015) on alaotsikkonsa mukaisesti romaani Paavo Nurmesta. Se kertoo juurikin Nurmesta, mutta on romaani – ei siis elämäkerta eikä tietokirja. Hieno romaani se kuitenkin on, yksi parhaista mitä olen vähään aikaan lukenut. Se kertoo urheilijasta ja urheilu-urasta, mutta myös siitä kaikesta muusta: harjoittelemisesta, itsekurista, luonnevikaisuudesta, köyhästä lapsuudesta, isän haamusta, rakkaudesta ja siitä, miten rakkaus ei vastaa odotuksia.

Paavo Nurmen tarinan urheilupuoli näyttäytyy taktisena bisnespelinä.

Ihmiset eivät ole järkeviä. Heitä eivät kiinnosta numerot vaan rahat.

Tarjosin heille sitä, mitä he halusivat.

Ja pari sivua myöhemmin:

Juoksemalla kerroin tarinaa, vaikenemalla annoin huhujen levitä. He rakensivat Paavo Nurmea, jota he sanoivat rakastavansa, ja minä sain työstäni palkkion. Olimme rikoskumppaneita.

Paavo Nurmi rakentaa kirjassa urheilija- ja juoksijakuvaa kuin paraskin markkinamies. Hän laskee reklaamiarvon eri tapahtumille ja päättää sitten osallistumisestaan. Hämäläisen kirjan päähenkilö-Nurmi on yhtälailla rakennettu kuva kuin se, mitä Nurmi kirjassa rakentaa. En tiedä, oliko Nurmi yhtä kovapintainen (ja epämiellyttävä) ihminen kuin millaisena Hämäläinen hänet näkee, mutta se ei ole oleellista. Hienompaa on se, miten kirjailija kuvaa ihmistä, hänen elämäntapaansa ja pyrkimyksiään sekä sitä, miten elämä kulkee. Kirjan Paavo Nurmi tavoittelee koko ajan jotain, vaikka minulle kyllä jää käsitys, ettei hän lopulta itsekään tiennyt mitä. Hän juoksi koko elämänsä, vaati itseltään enemmän ja eli tiukkojen sääntöjen alla, mutta miksi-kysymystä hän ei osannut itseltään kysyä.

Yksin sopii monelle lukijalle, sillä se on syvällinen ja vaikuttava, mutta silti nopea ja helppo lukea. Teksti etenee, ei junnaa, eikä selittele. Nurmi on mitä on, koska ei osaa olla muutenkaan.

Lämmin lukusuositus, todella.

Muistan vieläkin hyvin elävästi ensimmäisen Agatha Christieni. Muistan, kuinka istuin kamarin nojatuolissa kotikotona, luin Kymmentä pientä neekeripoikaa (Ten little niggers, 1939, suom. 1940) enkä voinut liikahtaakaan, ennen kuin tarina oli lopussa. Olin ehkä  yläasteikäinen, enkä suuremmin ollut lukenut jännitystä tai kauhua sitä ennen – enkä sen jälkeenkään, koska huomasin heti eläytyväni jännittäviin kirjoihin vähän liikaa. (Dekkarit eivät ole minulle ihan täysin sopivaa luettavaa.)

Oli jo pitkään halunnut kerrata tuon kirjan ja kokeilla, toistuuko jäätävä jännitys uudelleen samanlaisena kuin (huhhuh) 20 vuotta sitten. Kirjastossa tuli vastaan vanha suomennos (siitä postauksen otsikko), mutta 2000-luvun alkupuolelta asti kirja on kulkenut suomeksi nimellä Eikä yksikään pelastunut, ja alkuperäisnimi on ilmeisesti jo 1980-luvulla vaihdettu muotoon And then there where none.

Eikä yksikään pelastunut on klassikko, kiistämättä. Se edustaa ns. suljetun huoneen rikosta tai juonityyppiä, jossa murhaaja on väistämättä yksi läsnäolijoista. Kirjassa joukko henkilöitä on kutsuttu vieraaksi saareen, ja muutaman päivän kuluttua kymmenen hengen seurueesta ei ole jäljellä ketään. Paitsi no joo, murhaajan on pakko olla saarella myös.

Muistin loppuratkaisun suurin piirtein, mutta en kokonaan. Kirja oli nopeasti luettu, suorastaan lukaistu, sillä se menee suoraan asiaan eikä viivyttele pitkään taustoissa tai tunnelman rakentelussa yksityiskohtaisella henkilökuvauksella. Saareen saapuvat ihmiset kuvataan lyhyesti, ja sitten he alkavat vuorotellen menehtyä. Lopussa kaikki selitetään lukijalle postuumisti.

Muistelen, että tämän jälkeen aloin lukea Poiroteja ja myöhemmin Neiti Marple -kirjoja. Yksikään niistä ei ole kuitenkaan tehnyt yhtä suurta vaikutusta minuun kuin tämä saaren mysteeri.

Tämän postauksen otsikko tuli ajatuksiini, kun nauraa hihitin ääneen työmatkoilla jokin aika sitten. Silloin kuuntelin Sinikka Nopolan teosta Likka, äite ja rouva Obama (2013) äänikirjana. Ja nauroin, välillä aika kovaakin, ihan itsekseni.

En ole lukenut kovin montaa Sinikka Nopolan Eila ja Rampe -kirjaa. Hahmoihin perustuvan farssi-elokuvan näin aikanaan, ja kyllä – nauroin myös sille. On vapauttavaa nauraa melko yksinkertaiseen rooleihin ja sanailuun perustuvalle huumorille, jossa ketään ei morkata eikä mustamaalata, eikä nauru sisällä pilkkaa tai ironiaa.

Lyhyet, napakat luvut sopivat äänikirjaan automatkalle erittäin hyvin. Äänikirjan onnistuminen nojaa pitkälti myös lukijaan: Heidi Herala on kiistämättömän sopiva tähän. Hän on tehnyt Eilan roolia paljon, mutta sopii hienosti myös koko kirjan lukijaksi. Likka, äite ja rouva Obama kertoo oikeastaan enemmän Likasta kuin Eilasta ja Rampesta. Likka kasvaa aikuiseksi ja perustaa perheen kirjan aikana. Mutta kuten Helsingin Sanomien arviossa osuvasti todetaan, äite ei ole koskaan kaukana.

Kirjahyllyssä odottaa lukemista yksi kirpparilta joskus mukaan tarttunut Nopola. Ehkä kesä olisi sopivaa aikaa myös sen lukemiselle, nyt kun nauramisen makuun pääsin.

Reilu kuukausi sitten kerroin, että olen löytänyt äänikirjat työmatkoille uudelleen. Olin silloin menossa kirjastoon etsimään uutta kuunneltavaa, mutta yksi jännäksi osoittautunut äänikirja oli vielä raportoimatta blogiin. Kirjoitan siitä nyt ensin, ja pari muuta kuunneltua äänikirjaa sitten omana postauksenaan, että tekstien pituus pysyy luettavana.

Toukokuussa kuuntelin Ulla-Maija Paavilaisen romaanin Sinulle luotu (2007). Tarina kertoo Soile Lajusesta, suuren yhtiön toimitusjohtajasta ja hänen matkastaan bisnesmaailman huipulle. Soile on kova, laskelmoiva ja usein tunteeton. Hän käyttää ihmisiä hyväkseen siekailematta, inhoaa heikkoutta ja elää työlleen. Soilea on helppo inhota, jopa pelätä. Mutta hetkittäin myös sääli valtasi mieleni, sillä Soilekin kokee esimerkiksi rakkautta – hän ei vain aina tunnista sitä tai arvosta sitä tarpeeksi.

Talouselämä-lehden arviossa pohditaan, onko kirjassa kyse naisen paikasta bisneksessä: jos nainen käyttää häikäilemättömiä keinoja menestyäkseen, onko hän paha? Soilen kaatavat miehet, joihin hän on luottanut, ainakin vähän. Miehet, jotka hän on nostanut huippupaikoille. Toisaalta hän on sokea ystävyyden lisäksi myös vihalle, eikä aina tunnu tajuavan tilanteiden seurauksia. Luku, jossa Soile hankkiutuu eroon epämiellyttävästä työntekijästä on kylmäävä.

Pohdin myös sitä, miten taitava ihmisten manipuloija Soile Lajunen on. Epäilemättä Soilen kaltaisia ihmisiä on myös todellisuudessa. Olemmeko me muut niin helposti ohjailtavissa? Onko meitä todella noin helppo saada toimimaan halutulla tavalla vain pieniä eleitä ja äänenpainoja käyttäen? Emmekö oikeasti tunnista, kun meitä käytetään välineenä, vai onko sillä mitään väliäkään?

Lopussa odotin jo jotain dramaattisempaa, ja juhannusretki lapsuudenkotiin jää vaille tarkoitustaan. Aivan lopussa mieleni teki kuitenkin silittää Soilen päätä, vaikka inhosinkin häntä.

Äänikirjan lukijana toimi Kaija Kärkinen, mikä oli hienoa. Kärkisen pehmeä ääni sopi hienosti Soilen hahmoon, ja samettisuudessaan siveli korvia. Myös lukemisen rytmi sopi minun makuuni.

Kotona tehty pizza on hyvää, mutta perinteisesti vähän jotain muuta kuin oikeassa italialaisessa ravintolassa tarjottava pizza. Kotona tehtyä pizzaa kuvaa ehkä parhaiten sana ”läjäpizza”, koska täytteitä yleensä tulee laitettua enemmän kuin tuplasti liikaa.

läjäpizza

Tyypillinen läjäpizza: toinen reuna minun, toinen puolison.

Tarvittiin yksityiskohtaisen tarkka, pizzoihin erikoistunut keittokirja, ennen kuin ymmärsin miten tehdään täydellistä pizzaa. Keittokirjan laativat (tietenkin) Saku Tuominen ja Luca Platania kumppaneineen: Pizze (2015) sisältää yli 300 sivua italialaisen pizzan syvintä olemusta.

Koko homma lähtee hyvästä pizzapohjasta. Kirjassa on  kolme eri vaihtoehtoa: nopea, keskipitkä ja pitkään kohotettu. Ensimmäisellä kerralla teimme nopean taikinan, tänä viikonloppuna keskipitkän eli noin 12 tunnin kohotuksen.

taikina kohonnut

Taikina noin puolivälissä kohotusta.

Toinen keskeinen juttu hyvän pizzan reseptissä on hyvä tomaattikastike. Ja ei, sitä ei keitetä. Lisäksi hyvä, tuore mozzarella kuuluu hyvään pizzaan.

Ylipäätään koko homman juju on yksinkertaisissa, laadukkaissa raaka-aineissa. Läjäpizzaan verrattuna pohja siis on ohut ja huolella valmistettu, ja täytteitä on vain vähän.

Ensimmäisellä kerralla pizza prosciutto crudo e mozzarella oli aivan järkyttävän hyvää. Pohjasta tuli ohut ja rapea, ja pizza oli ehdottomasti parasta mitä olen Suomessa syönyt. Ja  kotikeittiössä – kiitos Saku Tuominen ja Luca Platania! Nyt toisella yrittämällä pohjasta ei tullut yhtä rapeaa, mutta carciofini (artisokka-pecorinopizza) vei silti kielen mennessään.En itse asiassa ehtinyt ottaa pizzapellistä kuvaa ennen kun se oli jo lähes syöty.

artisokkapizza

Viimeinen pala artisokkapizzaa.

Toisen pellillisen teimme salame e mozzarella, mikä sekin oli hyvää. Ehkä tomaattikastiketta oli liikaa, koska pohja jäi kosteaksi? Myös paistoaikaa ja -lämpötilaa pitää seuraavalla kerralla kokeilla säätää uudelleen.

salamipizza

Salami-mozzarellapizza.

Olemme toistaiseksi kokeilleet vain kirjan osastoa pizze rosse eli tomaattikastiketta sisältäviä pizzoja. Seuraavaksi voisi vuorossa olla jo pizze bianche, ja calzoneakin haluaisin kokeilla.

Viime kuussa luin pitkästä aikaa aivan painotuoreen kirjan. Luin huhtikuun lopussa Helsingin Sanomien jutun äidinkielenopettajasta, joka oli omasta masennuksestaan selviydyttyään päättänyt kirjoittaa aiheesta kirjan. Saman tien jutun luettuani asemoin itseni kirjaston varausjonoon, ja heti kun sain kirjan, luin sen.

Tuo opettaja on Katri Rauanjoki, ja Jonain keväänä herään (2016) on hänen toinen romaaninsa. Kirja on fiktiivinen, vaikka perustuukin Rauanjoen omiin kokemuksiin; myös hän piti masennusaikana päiväkirjaa unikkokantiseen vihkoon. Haastatteluissa Rauanjoki on kuitenkin esimerkiksi painottanut, että toisin kuin kirjan päähenkilön Kertun koulussa, kirjailijan oma työyhteisö suhtautui hänen sairastumiseensa hienosti, kannustavasti ja rakentavasti.

En osaa kirjoittaa tästä kirjasta ilman lievää avautumista, mutta koetan olla rasittamatta lukijoitani liiaksi. Minulle tämä kirja oli tärkeä, koska itsekin olen välillä käynyt varsin syvällä pahassa olossa ja synkkyydessä. Olen kuitenkin selvinnyt ilman virallista diagnoosia ja vain hellittämällä töistä, ottamalla lomaa, joten kyse on voinut näillä kerroilla olla ennemminkin työuupumuksesta kuin masennuksesta. On kuitenkin kausia – onneksi lyhyitä sellaisia – jolloin on hyvin vaikea nähdä yhtään syytä, miksi seuraavana päivänä kannattaa herätä.

Jonain keväänä herään teki minulle hyvää. Koska en ole kovin paljon puhunut taipumuksestani masentua ajoittain, en myöskään ole voinut suhteuttaa kokemustani muihin. Rauanjoen kirjassa oli valtavan paljon tuttuja tunteita, mutta myös lohtua: ihan näin vakavasti sairastunut en ole vielä koskaan ollut. Kirja on myös kunnianosoitus terapialle ja sen parantavalle voimalle. Ei kaikki välttämättä aina johdu lapsuudesta, mutta tunteiden kieltäminen ja itsensä pakottaminen johonkin muottiin tai (oletettuihin) odotuksiin voi liittyä hyvin vanhoihinkin asioihin. Irti päästäminen vapauttaa (kuten puhelimeni soittoääni muistuttaa joka päivä).

Jotenkin en ollut rekisteröinyt, että myös Pauliina Vanhatalo on tänä keväänä kirjoittanut kirjan masennuksesta. Taidan lukea senkin. Ainakin Rauanjoen kirja oli kipeydestään huolimatta parasta mitä saatoin tänä keväänä (kun kaikki on taas paremmin kuin hyvin) lukea, sillä kirjan päähenkilö Kerttu paranee. Näinä aikoina, kun nuorten mielenterveysongelmat ovat myös vakavasti otettava ja aivan liian laaja ilmiö, Kertun tyttären tarina antaa myös valoa.

Seuraava sivu »