Yli vuosi sitten luin parikin Susanna Alakosken romaania lähes peräjälkeen. Ne tekivät kipeää, mistä tilitin blogissakin, ja jälkeenpäin mietin ettei ehkä olisi kannattanut lukea niitä juuri silloin. Jostain syystä minulta oli mennyt ohi se, että Alakoskelta oli tullut viime vuonna uusi kirja, mutta kun se tuli kirjastossa vastaan, lainasin sen epäröimättä. Alakoski on jättänyt minuun pysyvän jäljen.

Hiljainen ilta.

Hiljentynyt mieli.

Kevyt humala.

Kokivatkohan vanhempani koskaan kevyttä humalaa?

Lähimmäisen huhtikuu (April i anhörigsverige, 2015, suom. 2015) on samantapainen päiväkirjaromaani kuin Köyhän lokakuu (2012). Köyhän lokakuussa  Alakoski kävi läpi oman perheensä asioita koskevia sosiaalitoimiston papereita ja kirjoitti köyhyydestä sekä siitä, miten köyhyys vaikutti heidän perheeseensä ja häneen itseensä, miten se vaikuttaa edelleen. Lähimmäisen huhtikuu puolestaa kertoo päihderiippuvaisten läheisistä. Aihe on hätkähdyttävä: kuinka usein alkoholipolitiikan, asiantuntijuuden tai päihdekysymysten keskiössä ovat joko lääkärit tai päihteiden väärinkäyttäjät verrattuna siihen, että kysyttäisiin asioista päihderiippuvaisten läheisiltä.

Alakosken vanhemmat olivat (suomalaisia maahanmuuttajia ja) alkoholisteja (Ruotsissa). Alakosken kontekstina on ruotsalainen hyvinvointivaltio, jonka alkoholipolitiikkaa hän ruotii.

Saamme uutta tietoa: lääkkeistä ja huumeista riippuvaisten tutkimuskeskus kirjoittaa että uuden selonteon mukaan miljoona ruotsalaista on riippuvaisia päihteistä. Kuten tavallista, aivoni yrittävät hahmottaa ja laskea laajuutta. Paljonko miljoonalla päihteiden käyttäjällä on läheisiä? Kuka ratkaisee milloin ongelma on marginaalinen, ja miten sellainen tulkitaan?

Läheiset eivät ole vain alkoholistien tai huumeiden käyttäjien lapsia, vaikka monesti Alakoski kirjoittaa juuri heistä. Lapsista, jotka siivoavat oksennukset, piilottavat veitset, sammuttavat tupakantumpit nukkuvien vanhempien kädestä, suojelevat sisaruksia humalaisten vanhempien väkivallalta, selittävät naapureille humalaisten riitojen äänet, siivoavat jälkiä ja peittelevät, loputtomasti peittelevät. Myös sisarukset ja puolisot ovat niitä, jotka voisivat kertoa paljon alkoholipoliitikasta tai päihteiden käytön vaikutuksista. Läheiset ovat selviytyjiä, he kasvavat lujiksi ja neuvokkaiksi – jos siis selviytyvät itse. Kuten Alakoski kirjassaan sekä Helsingin Sanomien artikkelissa toteaa, yritysjohtajana hän palkkaisi vai alkoholistien lapsia töihin. Lujempaa tekoa olevia ihmisiä saa etsiä.

Kuten Köyhän lokakuussa, myös tässä kirjassa eräs keskeinen teema on häpeä.

Kukaan Frid Hansenin [norjalainen psykologi jonka luentoa Alakoski kuuntelee] tapaamista päihteiden käyttäjistä ei ole koskaan halunnut vahingoittaa lapsiaan. Kukaan ei halua vahingoittaa lapsiaan tai läheisiään. Ja silti kaikki tekevät niin.

Elimistön myrkyttäminen tekee vanhemmista hirveitä ihmisiä jotka tekevät hirveitä tekoja, ja tämän takia päihteiden käyttö aiheuttaa häpeää.

Alakoski ei enää syytä itseään vanhempiensa alkoholismista tai veljensä huumeidenkäytöstä. Jotain toivoa sentään siis. Eikä hän ole absolutisti, mutta käyttää alkoholia hyvin vähän ja hallitusti.

Tämä kirja oli niin hyvä ja niin tärkeä, että toivoisin monien lukevan sen. Eniten tietenkin päihteitä liikaa käyttävien, mutta ehkä se kuluu kuitenkin eniten päihderiippuvaisten läheisten käsissä, sillä alkoholisti tai huumeriippuvainen tuskin haluaa totuutta näin lujaa kasvoilleen. Toivon sen tuovan lohtua niille, joiden elämää läheisen päihteiden käyttö varjostaa.

Ja samoin kuin viimeksi Alakosken kirjoja lukiessani, olen nytkin täynnä ihailua ja kiitost häntä kohtaan. Näiden kirjojen kirjoittaminen ei ole ollut helppoa, se kuultaa joka sivulta. Silti hän kirjoittaa, koska ei muutakaan voi. Kiitos, Susanna. Kiitos kirjoistasi, jollaisia tämä maailma tarvisee, vaikka ne tekevätkin kipeää.

Advertisements