Touko 2016


Heidi Köngäs on jollain tapaa luottokirjailijani. Mitä ikinä häneltä olen lukenut, en ole joutunut pettymään. Luvattu on yksi lohtukirjoistani, yksi niitä joihin palaan uudestaan ja uudestaan koska teksti vain on niin kovin kaunista. Dora, Dora hätkähdytti ja teki vaikutuksen, ja ajatukset ovat palanneet siihen usein.

Jokin sinusta on ilmestynyt vuonna 2008. Se kertoo tarinan äitiydestä ja tyttäryydestä sekä niiden asioiden kompleksisuudesta. Lukiessani mietin, että Köngäs kuvaa pienen tytön näkökulmaa erityisesti Ruotsin vuosina niin tarkasti, että kirjan täytyy ainakin osittain olla omakohtainen. Esimerkiksi tapa, jolla valokuvat on sidottu osaksi kirjan tarinaa, on hyvin vahva. Oli tarinan taustalla toimineet valokuvat samoja tai erilaisia kuin kirjassa kuvatut, niillä on kuitenkin syvää merkitystä teoksen päähenkilölle Margalle sekä hänen biologiselle äidilleen.

Jokin sinusta on todellakin osin omaelämäkerrallinen, kuten sain kirjan luettuani tietää esimerkiksi Me Naiset -lehden haastattelusta. Tarinassa on kolme naista: lapseton Mirja, hänen siskonsa Soili joka saa aviottoman lapsen ja antaa sen Mirjan hoitoon sekä Marga, Soilin ja Mirjan tytär. Eletään 1950- ja 60-lukujen Suomessa, jonka ahtaus ja karut olot saavat Soilin lähtemään. Vai onko hänen lähdettävä, koska ei voi Margan takia jäädäkään? Myös Heidi Köngäs on adoptoitu ja hänen äitinsä oli biologisen äidin sisko.

Viime aikoina takaraivossani on pyörinyt erilaisia asioita vanhemmuuteen ja vanhemmuuden kokemusten tutkimukseen liittyen. Siihen ajatushautomoon Jokin sinusta osui täydellisen hyvin. Huomaa kyllä, että syksyn hakukierros alkaa lähestyä, kun ajatuksissa kulkee kaikenlaista uutta.

Mainokset

Tänään vietän iltapäivän Suomen Kansantietouden Tutkijain seuran VIII Kevätkoulussa. Kevätkoulun teemana on Kulttuurintutkijan selviytymispaketti, jota sitten puheenvuoroissa tarkastellaan eri näkökulmista. Minua pyydettiin puhumaan lyhyesti otsikolla Tiedetoimittaminen intohimona. Seuraavassa tiivistelmä siitä, mitä tänään puhun. Pahoittelut poikkeuksellisen pitkästä blogipostauksesta, tiivistin kyllä, mutta asiaa on paljon.

 Vuosina 2010 ja 2011 osallistuin Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan järjestämään, puolisentoista vuotta kestäneeseen Yrittäjäksi yliopistosta -koulutukseen, jossa kouluttajat Tiimiakatemiasta yrittivät saada tutkijoita ymmärtämään, mitä on oman osaamisen tunnistaminen, tunnustaminen ja itselle mielekkään työn tekeminen.

Yhden aikuisikäni tärkeimmistä oivalluksista sain kurssin lähijaksolla helmikuussa 2011. Oivallus oli hyvin yksinkertainen.

Lähijakson teemana oli oman osaamisen johtaminen, mikä aloitettiin oman osaamisen tunnistamisella. Aiemmin tilanteissa, joissa piti vapaasti kertoa omasta osaamisestaan, olin jumiutunut täysin ja mennyt jopa itkunsekaiseen lukkotilaan, koska koin etten osaa mitään. Minulla ei ollut kerrassaan mitään työkaluja oman osaamiseni tunnistamiseen. Pelkäsin tätä lähijaksoa, koska ajattelin että muut siellä tekevät hienoja listoja siitä, mitä kaikkea osaavat, ja minä en edelleenkään keksi yhtään asiaa minkä osaisin.

Mutta kurssin vetäjät eivät kysyneet sitä kertaakaan. He eivät pyytäneet meitä kertomaan, mitä me osaamme. Sen sijaan kysyttiin jotain ihan muuta, jotain johon vastaaminen oli paljon helpompaa: Mitä tehdessäni olen tyytyväinen? Mitkä asiat saavat sukat pyörimään jaloissani?

Kirjoitin paperille (ja myöhemmin blogiin) olevani onnellisimmillani silloin, kun

  • Luen
  • Kirjoitan
  • Keskustelen siitä, mitä olen lukenut
  • Teen tutkimusta, joka etenee (ja joka vaikuttaa)

Oli melkoinen valaistumisen kokemus ymmärtää, että juuri noissa asioissa olen myös hyvä, ja mikä tärkeämpää, noissa asioissa olen halukas kehittämään itseäni ja oppimaan lisää. Siksi noissa asioissa voin tulla vielä paremmaksi.

Kun tätä puheenvuoroa varten etsin selityksiä sanalle intohimo, päädyin monille niin sanottuun positiiviseen psykologiaan kuuluville sivustoille. Näillä sivuilla kirjoitettiin siitä, miten merkityksellistä ihmiselle on tehdä jotain, minkä hän kokee tärkeäksi ja miten siitä saa sisällön koko elämälle – merkityksetön työ on elämän heittämistä hukkaan. Lisäksi varoitetaan, että intohimo sekoitetaan usein asioihin joissa henkilö on taitava.

Suhtaudun tällaiseen hieman kriittisesti. Vaikka työn merkityksellisyys on itsellenikin tärkeää, koska muuten ei jaksa aamuisin nousta sängystä ja lähteä töihin, niin pelkkä positiivinen psykologia ei maksa laskuja tai tuo elämään turvaa (paitsi kalliita koulutuksia myyville konsulteille). Intohimoa voi kokea myös asioissa, joissa ei ole kovin hyvä, mutta aitoon intohimoon liittyy halu kehittyä ja oppia lisää. Positiivisuuteen ohjaavat konsultit ovat oikeilla jäljillä, mutta ripaus realismia tekee heidän asiastaan uskottavamman.

Realismia tarvitaan, sillä tiedetoimittaminen tai tietokirjojen tekeminen ei ole norppien makoilua aurinkoisella kivellä. Kuten auringossa makoilu, ei tiedetoimittaminenkaan kyllä elätä, mutta toimittamisessa tulee myös välillä hiki ja raivo.

Kun mietin tätä puhettani, kirjoittelin paperille asioita, joita tiedetoimittaminen mielestäni on. Lista oli tällainen:

Tiedetoimittaminen on

  • Ajanhallintaa
  • Lukemista, lukemista, lukemista
  • Kommentointia (rakentavasti!)
  • Kokonaisuuksien ja yksityiskohtien tasapainoa
  • Neuvotteluja
  • Kompromisseja
  • Pitkiä työpäiviä
  • Kireitä aikatauluja
  • Liian pian tulevia deadlineja
  • Liian paljon sähköposteja
  • Pilkkuja ja niiden viilausta
  • Iloa
  • Onnistumista

Ja lopuksi juhlaa, kun kirja on valmis.

Se tunne, kun ensimmäisen kerran sain käsiini kirjan, jonka kannessa oli oma nimi. Se oli hurja tunne, yksi unelma täyttyi. Minä olin tehnyt kirjan, minä juuri, ihan tavallinen ihminen, maalaistyttö, varpaat mullassa kasvanut. Minä, joka suhtaudun kirjoihin kuin pyhiin esineisiin, ja jonka mielestä jokainen kirjailija on pieni nero. Minä olin tehnyt kirjan.

Sittemmin idealistinen suhtautumiseni kirjoihin ja niiden tekemiseen on hiukan rapissut, mutta syvä ilo valmiista kirjasta on edelleen jäljellä.

Aikatauluja olen rakastanut aina, ja suhtaudun omissa kirjoitustöissäni melkoisella kiintymyksellä deadlineihin. Ilman deadlineja en saa mitään tehtyä, ja lykkään niitä vain poikkeustilanteissa. Koska kaikkien ihmisten suhde aikarajoihin ei ole samanlainen, vaatii toimitustyö oman itsen johtamisen lisäksi myös muiden ohjaamista ja johtamista.

Ehkä yksi tärkeimmistä asioista, mitä toimittaminen on minulle opettanut, liittyy epätäydellisyyden myöntämiseen ja virheiden hyväksymiseen. Sellaista kirjaa ei olekaan, johon ei joku virhe jäisi. Epätäydellisyyden hyväksyminen ei tarkoita, etteikö aina voisi pyrkiä minimoimaan virheet ja tekemään niin hyvää työtä kuin mahdollista – oma nimi kannessa merkitsee, että jokainen virhe on ikään kuin minun virheeni. Mutta yöuniani en enää ikinä aio menettää siksi, että jostakin puuttuu pilkku tai on väärä sanamuoto. Näinkin on tapahtunut, eikä siitä ole kauaakaan. Asiasisällön täytyy olla oikein, mutta on tärkeää osata myös lopettaa jossain vaiheessa se pilkun viilaaminen.

Tiedetoimittaminen on kehittänyt minua kirjoittajana ja tutkijana. Viimeisin julkaisuni oli sosiaali- ja terveysministeriölle tehty raportti lastensuojelun menneisyydestä. Raportin kannessa on seitsemän kirjoittajan nimet. Kirjoittamisen organisoinnin vastuu oli minulla ja väitän, etten olisi pystynyt yhdistämään seitsemää erilaista tekstin tuottajaa, erilaisia aikatauluja ja kirjoitustapoja ilman vankkaa toimituskokemusta.

Juuri nyt elän sikäli poikkeuksellisessa tilanteessa, että osallistun julkaisutoimintaan lähinnä vai kirjoittajana. Kieltämättä on ihan hauska seurata toimittajien työtä eri kokoomateoksissa Kirjoittajan näkökulmasta. Epäilemättä ennen pitkää jokin uusi kirjaprojekti kuitenkin käynnistyy.

On nimittäin hyvä tietää, että on olemassa jotain, josta pitää. Että ainakin jokin osa-alue työssäni on jotain, johon suhtaudun intohimoisesti, lähes nälkäisesti. Kirjojen toimittaminen ja epäilemättä tulevaisuudessa myös ihan itse kirjojen kirjoittaminen tulee olemaan osa elämääni varmasti vielä pitkään. Olen sanonut kustannustoimittajalleni, että vielä minä sen teen, teen oman tietokirjan (väitöskirjan lisäksi siis), ja minulla on tapana pitää lupaukseni. Välillä myös pohdin, voisinko elättää itseni kustannustoimittajana. En tiedä, onko kiristyvässä kustannusmaailmassa minulle täysipäiväistä sijaa, mutta ainakin tutkijuuteni rakentuu vahvasti tiedetoimittamisen ja oman kirjoitustyön tasapainoon. Lukeminen, kirjoittaminen ja luetusta keskusteleminen saavat edelleen sukat pyörimään minun jaloissani, joskin muitakin asioita listaan on tänä päivänä tullut, kuten kukkapenkin kuokkiminen.

 

Viime kesäisen muuton jälkeen työmatkani on pidentynyt. Ajan nykyään autolla 50 km suuntaansa. Matka on hyvää tietä ja turvallinen, enkä pidä sitä kohtuuttoman pitkänä. Jossain vaiheessa kevättalvea kuitenkin totesin, että kaipaan jotain virikettä iltapäivien paluumatkaan. Aamuisin viihdyn radion kanssa, sillä kaikki radiokanavat tuntuvat panostavan aamuohjelmiinsa (tunnustan, nauran aamuisin ääneen Dynastian Kimmon ja Annan jutuille), mutta iltapäivisin radiosta ei tule mitään mitä jaksaisi kuunnella. Onneksi muistin äänikirjat!

Edellisen kerran olen kuunnellut autossa äänikirjoja kesällä 2007, kun ajelin Turun ja Loimaan väliä majapaikasta kesätyöpaikkaan ja takaisin. Äänikirjat ovat kuitenkin vähän unohtuneet, ja edellinen postaus blogin ”kuunneltuja kirjoja” -kategoriassa on vuodelta 2012. Viime kuukausina olen kuitenkin palannut asiaan, ja kuunnellut jo kolme teosta.

Olen ollut aika varovainen äänikirjojen kuuntelija. Olen mieluusti kuunnellut kirjoja, jotka ovat ennestään tuttuja ja joiden tiedän olevan sen vuoksi niin sanotusti helppoja kuunneltavia. Aloitinkin tutusti ja turvallisesti oman hyllyn äänikirjalla Jali ja suklaatehdas, jonka olen kuunnellut monta kertaa ja josta pidän edelleen todella paljon. Sen jälkeen lainasin kirjastosta Waltaria: Komisario Palmun erehdys toimi hienosti äänikirjana. Samoihin aikoihin luin myös Kuka murhasi rouva Skrofin?  ja välillä kirjat menivät hetkeksi sekaisinkin päässäni. Mutta Palmua kuunnellessa huomasin välillä oikein odottavani kotimatkaa!

En päässyt heti kirjastoon ja otin seuraavaksi matkaksi omasta hyllystä joskus kesken jääneen Havukka-ahon ajattelijan. Muistin nopeasti, miksi se on jäänyt aiemmin kesken: äänikirja oli enemmän unettava kuin kiinnostava, eikä siksi oikein sopiva autoon kuunneltavaksi. Myin äänikirjan jokin aika sitten kirpparilla.

Sen jälkeen teinkin linjamuutoksen äänikirjalinjauksessani. Lainasin ensimmäisen kerran kirjastosta äänikirjan, jota en ollut aiemmin lukenut. Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa oli ihan todella hyvä kirja. Se oli jännittävä, kiinnostava ja koukuttava – pakko tunnustaa, että hetken harmittelin mielessäni, että tulin jo perille mökille, kun samaan aikaan oli maailmanloppu alkamaisillaan… Jarmo Mäkinen ei lukijana ollut erikoisen hyvä. Hän luki kyllä rauhallisesti, mutta tauotti tekstiä välillä todella omituisesti, mikä häiritsi minua koko ajan. Puheen tauot eivät siis osuneet pilkkuihin ja pisteisiin tai muihin välimerkkeihin, vaan saattoivat olla satunnaisissa sanaväleissä.

Tänään menen kirjastoon etsimään lisää kuunneltavaa. Vaikka huomasin myös aiemmin lukemattoman kirjan sopivan hyvin kuunneltavaksi, haluaisin jossain vaiheessa toteuttaa monta vuotta sitten heränneen suunnitelmani kuunnella Tolkienin Taru sormusten herrasta äänikirjana. Niissä lukijana on Heikki Määttänen. Vanhastaan tiedän jo, että Tuntematon sotilas on hurjan hyvä äänikirja, samoin Täällä pohjantähden alla. Pitäisikö ennen Suomen 100-vuotisjuhlia kuunnella pitkästä aikaa nuo klassikkoteokset?

Yli vuosi sitten luin parikin Susanna Alakosken romaania lähes peräjälkeen. Ne tekivät kipeää, mistä tilitin blogissakin, ja jälkeenpäin mietin ettei ehkä olisi kannattanut lukea niitä juuri silloin. Jostain syystä minulta oli mennyt ohi se, että Alakoskelta oli tullut viime vuonna uusi kirja, mutta kun se tuli kirjastossa vastaan, lainasin sen epäröimättä. Alakoski on jättänyt minuun pysyvän jäljen.

Hiljainen ilta.

Hiljentynyt mieli.

Kevyt humala.

Kokivatkohan vanhempani koskaan kevyttä humalaa?

Lähimmäisen huhtikuu (April i anhörigsverige, 2015, suom. 2015) on samantapainen päiväkirjaromaani kuin Köyhän lokakuu (2012). Köyhän lokakuussa  Alakoski kävi läpi oman perheensä asioita koskevia sosiaalitoimiston papereita ja kirjoitti köyhyydestä sekä siitä, miten köyhyys vaikutti heidän perheeseensä ja häneen itseensä, miten se vaikuttaa edelleen. Lähimmäisen huhtikuu puolestaa kertoo päihderiippuvaisten läheisistä. Aihe on hätkähdyttävä: kuinka usein alkoholipolitiikan, asiantuntijuuden tai päihdekysymysten keskiössä ovat joko lääkärit tai päihteiden väärinkäyttäjät verrattuna siihen, että kysyttäisiin asioista päihderiippuvaisten läheisiltä.

Alakosken vanhemmat olivat (suomalaisia maahanmuuttajia ja) alkoholisteja (Ruotsissa). Alakosken kontekstina on ruotsalainen hyvinvointivaltio, jonka alkoholipolitiikkaa hän ruotii.

Saamme uutta tietoa: lääkkeistä ja huumeista riippuvaisten tutkimuskeskus kirjoittaa että uuden selonteon mukaan miljoona ruotsalaista on riippuvaisia päihteistä. Kuten tavallista, aivoni yrittävät hahmottaa ja laskea laajuutta. Paljonko miljoonalla päihteiden käyttäjällä on läheisiä? Kuka ratkaisee milloin ongelma on marginaalinen, ja miten sellainen tulkitaan?

Läheiset eivät ole vain alkoholistien tai huumeiden käyttäjien lapsia, vaikka monesti Alakoski kirjoittaa juuri heistä. Lapsista, jotka siivoavat oksennukset, piilottavat veitset, sammuttavat tupakantumpit nukkuvien vanhempien kädestä, suojelevat sisaruksia humalaisten vanhempien väkivallalta, selittävät naapureille humalaisten riitojen äänet, siivoavat jälkiä ja peittelevät, loputtomasti peittelevät. Myös sisarukset ja puolisot ovat niitä, jotka voisivat kertoa paljon alkoholipoliitikasta tai päihteiden käytön vaikutuksista. Läheiset ovat selviytyjiä, he kasvavat lujiksi ja neuvokkaiksi – jos siis selviytyvät itse. Kuten Alakoski kirjassaan sekä Helsingin Sanomien artikkelissa toteaa, yritysjohtajana hän palkkaisi vai alkoholistien lapsia töihin. Lujempaa tekoa olevia ihmisiä saa etsiä.

Kuten Köyhän lokakuussa, myös tässä kirjassa eräs keskeinen teema on häpeä.

Kukaan Frid Hansenin [norjalainen psykologi jonka luentoa Alakoski kuuntelee] tapaamista päihteiden käyttäjistä ei ole koskaan halunnut vahingoittaa lapsiaan. Kukaan ei halua vahingoittaa lapsiaan tai läheisiään. Ja silti kaikki tekevät niin.

Elimistön myrkyttäminen tekee vanhemmista hirveitä ihmisiä jotka tekevät hirveitä tekoja, ja tämän takia päihteiden käyttö aiheuttaa häpeää.

Alakoski ei enää syytä itseään vanhempiensa alkoholismista tai veljensä huumeidenkäytöstä. Jotain toivoa sentään siis. Eikä hän ole absolutisti, mutta käyttää alkoholia hyvin vähän ja hallitusti.

Tämä kirja oli niin hyvä ja niin tärkeä, että toivoisin monien lukevan sen. Eniten tietenkin päihteitä liikaa käyttävien, mutta ehkä se kuluu kuitenkin eniten päihderiippuvaisten läheisten käsissä, sillä alkoholisti tai huumeriippuvainen tuskin haluaa totuutta näin lujaa kasvoilleen. Toivon sen tuovan lohtua niille, joiden elämää läheisen päihteiden käyttö varjostaa.

Ja samoin kuin viimeksi Alakosken kirjoja lukiessani, olen nytkin täynnä ihailua ja kiitost häntä kohtaan. Näiden kirjojen kirjoittaminen ei ole ollut helppoa, se kuultaa joka sivulta. Silti hän kirjoittaa, koska ei muutakaan voi. Kiitos, Susanna. Kiitos kirjoistasi, jollaisia tämä maailma tarvisee, vaikka ne tekevätkin kipeää.

Vakiintunut kolmen, neljän kirjan lukutahti on jatkunut huhtikuussakin. Loppuun asti saatettujen kirjojen lisäksi olen lukenut vähän matkaa muutamiakin opuksia, mutta ne eivät (vielä ainakaan) ole takakannessa asti.

Eipä näistä sen enempää, tässä kuukauden luetut: