Huhtikuun alkupuolella töissä oli henkisesti varsin kuormittava vaihe. Olin napannut kirjastosta pääosin Jojo Moyesin nimen kuuluisuuden sekä kirjan värikkään kannen takia romaanin Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You, 2012, suom. 2015). Kun silmät itkusta punaisina kaipasin kuulla, että maailmassa jotain hyvää, vastasi Moyes todella osuvasti kaipaukseeni.

Kerro minulle jotain hyvää on romanttinen tarina Louisa Clarkista, perinteisestä alisuorittajasta englantilaisessa pikkukylässä. Louisa saa työtä halvaantuneen miehen avustajana. Ei ole vaikea arvata, miten tarinassa käy, eikä Moyes edes yritä tuulettaa juonta yllättävillä käänteillä. Tarina on ennalta-arvattava, mutta ei se tee siitä huonoa. Louisa on lämmin ja sympaattinen ihminen, jolle todella sydämestäni suon kaiken sen hyvän, mitä hänelle tapahtuu. Toista kertaa tätä kirjaa ei kuitenkaan tarvitse lukea, ja jatko-osan luen vain jos sopivan heikko hetki tulee. Mitään tarvetta erityisesti etsiä sitä kirjastosta ei ole.

Sopivasti heti kirjan luettuani huomasin, että Kerro minulle jotain hyvää on tehty elokuvaksi. Trailerin perusteella se noudattelee kirjan rakennetta, mikä ehkä kertoo siitä, että kirja todella on taitavasti ja genren kaavan hyvin ammattimaisesti tuntien. En usko, että käyn katsomassa leffaa, mutta sitten kun se tulee telkkarista, haluan ehkä nähdä sen.

Sivumennen sanottakoon, että alkuperäinen nimi Me Before You on käännetty erittäin hyvin, ja suomenkielinen nimi on minusta parempi.

Tarvitsen maailmassani helppojakin asioita, juuri tällaista Jojo Moyes -tyylistä sokerikuorrutettua romantiikkaa. Pääosin on kivempaa lukea jotain, jota lukiessa ei tunne itseään aliarvioitavan, mutta en luopuisi chick lit -hetkistäni siltikään. Kaiken voi lukea, ja kaikelle lukemiselle on paikkansa.

Mainokset