huhtikuu 2016


Huhtikuun alkupuolella töissä oli henkisesti varsin kuormittava vaihe. Olin napannut kirjastosta pääosin Jojo Moyesin nimen kuuluisuuden sekä kirjan värikkään kannen takia romaanin Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You, 2012, suom. 2015). Kun silmät itkusta punaisina kaipasin kuulla, että maailmassa jotain hyvää, vastasi Moyes todella osuvasti kaipaukseeni.

Kerro minulle jotain hyvää on romanttinen tarina Louisa Clarkista, perinteisestä alisuorittajasta englantilaisessa pikkukylässä. Louisa saa työtä halvaantuneen miehen avustajana. Ei ole vaikea arvata, miten tarinassa käy, eikä Moyes edes yritä tuulettaa juonta yllättävillä käänteillä. Tarina on ennalta-arvattava, mutta ei se tee siitä huonoa. Louisa on lämmin ja sympaattinen ihminen, jolle todella sydämestäni suon kaiken sen hyvän, mitä hänelle tapahtuu. Toista kertaa tätä kirjaa ei kuitenkaan tarvitse lukea, ja jatko-osan luen vain jos sopivan heikko hetki tulee. Mitään tarvetta erityisesti etsiä sitä kirjastosta ei ole.

Sopivasti heti kirjan luettuani huomasin, että Kerro minulle jotain hyvää on tehty elokuvaksi. Trailerin perusteella se noudattelee kirjan rakennetta, mikä ehkä kertoo siitä, että kirja todella on taitavasti ja genren kaavan hyvin ammattimaisesti tuntien. En usko, että käyn katsomassa leffaa, mutta sitten kun se tulee telkkarista, haluan ehkä nähdä sen.

Sivumennen sanottakoon, että alkuperäinen nimi Me Before You on käännetty erittäin hyvin, ja suomenkielinen nimi on minusta parempi.

Tarvitsen maailmassani helppojakin asioita, juuri tällaista Jojo Moyes -tyylistä sokerikuorrutettua romantiikkaa. Pääosin on kivempaa lukea jotain, jota lukiessa ei tunne itseään aliarvioitavan, mutta en luopuisi chick lit -hetkistäni siltikään. Kaiken voi lukea, ja kaikelle lukemiselle on paikkansa.

Ulkomaille matkatessa on kiva etsiä ennen reissua käsiinsä jotain kohdemaahan liittyvää kirjallisuutta. Havahduin espanjalaisen kirjallisuuden etsintään aivan viime tipassa ennen Valencian matkaa, ja menin kirjastoon saman tien. Ensimmäinen kirja, joka minulle äkkiä tuli Espanjasta mieleeni, oli Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat, jota syväksi noloudekseni en ole edes lukenut. Koska se oli kuitenkin tarjolla vain melko tukevana kirjana, otin kirjastosta lainaksi toisen, pokkarina tarjolla olleen Espanja-aiheisen Hemingwayn.

Ja aurinko nousee (The Sun Also Rises, 1926, suom. 1954) on Hemingwayn ensimmäinen romaani (esikoisteos oli runo- ja novellikokoelma). Yllätyksekseni kirja olikin tuttu, vaikken olekaan lukenut sitä: muistin osia sen sisällöstä niinkin kaukaa kuin Paula McLainin Nuoruutemme Pariisi -kirjasta, jossa kuvaillaan kirjan syntyä.

Ja aurinko nousee oli jopa parempi kuin odotin. Se kiinnittyi mieleeni niin, että huomasin jopa konferenssipäivinä hetkittäin kaipaavani kirjaa. Muistin sen henkilöitä ja tapahtumia kulkiessani Valencian kaduilla, ja etenkin tunnelma, kuumuus, viini ja härkätaistelut leijuivat mielessäni kaiken aikaa.

Henkilöistä oli helppo olla pitämättä, vaikka kiinnostuinkin heidän ratkaisuistaan ja elämästään. Kiehtovinta kuitenkin oli se kauneus, jolla Hemingway kuvaa teoksessaan härkätaisteluita. Käsitykseni tuosta lajista on riippunut jossain irvokkaan verenvuodatuksen ja äärimmäisen julman eläinrääkkäyksen tienoilla. Ensimmäistä kertaa nyt Hemingwayta lukiessani näin härkätaistelussa jotain kaunista, miltei taiteellista. En usko, että härkätaistelusta voi kirjoittaa tällä tavoin, jollei todella ymmärrä sitä hyvin ja rakasta sitä täydestä sydämestään.

Ja aurinko nousee ei ollut seikkailullinen tai jännittävä, eihän Hemingway sillä tavalla lukijaansa vangitse. Sen sijaan se oli tiivistunnelmainen, Espanjan aurinkoa ja vahvoja viinejä täynnä oleva epätoivoisen elämisen vimman kuvaus. Jo melkein kliseistä ilmaisua soveltaakseni: kirja kertoi vain fiestasta ja härkätaistelusta ja onnettomista ihmisistä, ja samalla se kertoi kuitenkin ihan kaikesta.

Lainasin kyllä sen Kenelle kellot soivat, mutta saa nähdä tuleeko se tällä kertaa luetuksi. Juuri nyt menossa on Susanna Alakosken uusin kirja, mutta kyllä huhtikuun paras kirja oli tämä heti kuun alussa luettu Hemingway.

Neljä vuotta sitten osallistuin ensimmäistä kertaa European Social Science History Conferensiin (ESSHC), joka silloin järjestettiin Glasgow’ssa, Skotlannissa. Kahden vuoden välein järjestettävä konferenssi jäi kaksi vuotta sitten minulta väliin, mutta nyt pääsin taas osallistumaan. Nyt maalis- ja huhtikuun vaihteessa matkustin Espanjan itärannikolle Valenciaan.

Oma esitelmäni liikkui edelleen puoliksi väitöskirjan tunnelmissa, mutta hiukan sentään olin jo jatkanut siitä eteenpäin. Sotajuttuja silti, sodan muistamista, väsymystä, työtä ja niihin liittyvää problematiikkaa. ESSHC on organisoitu verkostoihin, networkeihin, joista oral history network on minulle läheisin. Tällä kertaa vietin aikaa myös education and childhood -verkostossa, jossa oli useita sijaishuollon ja lasten kaltoinkohtelun historian tutkimuksen kansainvälisen verkoston järjestämiä työryhmiä. Niiden esitelmät liittyivät viimeisimpään työhöni, ja kuuntelin korvat hörössä muiden maiden tutkimuksista.

IMG_20160401_201607

Valencian yliopiston lääkiksen rakennus toimi konferenssipaikkana.

Erityisesti oral history networkissä oli jo paljon tuttuja kasvoja aiemmista kansainvälisistä konferensseista, ja lapsuuden tutkimuksen verkoston väen kanssa juttelin paljon – uskon tapaavani monia heistä uudelleen lähivuosina. ESSHC osoittikin minun kohdallani sen, että tutkijan kansainvälistyminen voi merkitä muutakin kuin pitkää vaihtoaikaa ulkomailla. Tästä aiheesta puhuttiin kehityskeskustelussa, ja ajattelin että tässä kohdin ainakin olen onnistunut. Epäilemättä pidempi oleskelu vieraassa tutkimusympäristössä on erittäin kasvattava kokemus, mutta kansainvälisiä verkostoja luodaan erittäin vahvasti myös sinnikkäällä osallistumisella konferensseihin ja verkostoitumalla niissä. Juttelemalla, kommentoimalla, jakamalla käyntikortteja, kysymällä ja kuuntelemalla. Tutkija ei voi istua hiljaa nurkassa, jos mielii menestyä ammatissaan. Hyvä tutkijuus vaatii jonkinlaisia sosiaalisia taitoja ja rohkeutta tuoda oma tutkimus esiin samalla kun keskustelee muiden työtä kunnioittavassa hengessä eri tutkimuksista.

appelsiinit

Appelsiinipuussa oli linnunpesä.

Ja Valencia sitten! Ihana kaupunki, paljon kivempi kuin Barcelona, jossa kävin kaksi vuotta sitten. Valencia on pienempi ja ehkä sen myötä siistimpi. Sää ei ollut tähän aikaan vuodesta kuuma kuin yhtenä päivänä, mikä oli ihan kiva, koska en helteestä erityisesti välitä. Eräänä iltana söimme tapaksia ja kahteen kertaan herkuttelin aidolla valencialaisella paellalla – onhan tämä herkku peräisin juuri Valencian maakunnasta.

Marraskuussa 2009 olen kirjoittanut blogiini akateemisesta hauskanpidosta eli virkaanastujaisluennosta, johon sain osallistua, kun laitoksellemme tuli uusi Suomen historian professori. Kirjoitin silloin muun muassa näin:

Professorien työhön kuuluu minun mielestäni opetuksen, tutkimuksen ja hallinnon lisäksi myös pieni sivutehtävä: toimia esikuvana ja mallina omaa uraa pohtiville, alkutaipaleella oleville tutkijoille. Tällä hetkellä en tee mitään konkreettista yhteistyötä uuden professorimme kanssa, mutta uskon yhteistyökuvioita löytyvän tulevina vuosina, ja odotan niitä ilolla.

Silloin tehtäväänsä nimitetty professori oli Pirjo Markkola, josta sittemmin tuli lähes väitöskirjan ohjaajaan verrattavissa oleva läheinen tukihenkilö, yhteistyökumppani ja viimeisen puolentoista vuoden ajan myös lähin esimieheni hankkeen johtajana. Paljon on vettä virrannut Tourujoessa verrattuna siihen arkaan ja epävarmaan aloittelevaan tohtorikoulutettavaan, jollainen syksyllä 2009 Pirjoon tutustuessani olin! En osannut tuolloin kuvitellakaan, miten syvää ja hedelmällistä yhteistyö voi olla, ja miten suuresti Pirjoa kunnioitan ja ihailen monin eri tavoin.

Valitettavasti kaikki hyvä päättyy aikanaan: Pirjo siirtyi tämän vuoden alusta kotikaupunkiinsa Tampereelle historian professoriksi. Eilen hän piti juhlaluentonsa siellä, ja minulla oli ilo ja kunnia olla mukana juhlissa.  Eilen oli nautinnollista olla Tampereella, huomata tuntevansa sieltäkin jo koko joukon ihmisiä, kuunnella kaksi tärkeää puheenvuoroa juhlaluentojen muodossa (toinen juhlaluennon pitäjä oli sosiaalityön professori Timo Harrikari) ja nauraa vedet silmissä hyväntuulisessa iltajuhlassa.

IMG_20160413_201240.jpg

Olen tällä viikolla ollut kotona, koska väsyin. Eilen autoilin Tampereelta kotiin myöhään illalla, ja kotipihassa katsoin tähtikirkasta taivasta ja mietin, että kaikki on sentään täällä melko hyvin. Ehkä Tampere vei nyt Jyväskylästä jotain tai jonkun, jota ei voi korvata, mutta yhteistyö Pirjon kanssa onneksi jatkuu.

Maaliskuu tuntui valoisalta kuukaudelta, mutta kirjoja saattelin viimeiselle sivulle asti valon määrästä huolimatta vain kolme. Niistäkään en ole ehtinyt kirjoittaa ennen kuin nyt vasta, sillä alkukuukausi on mennyt ihan työsumussa.

  • Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
  • Lisa Genova: Edelleen Alice
  • Eve Hietamies: Yösyöttö

Lisäksi aloitin yhden hyvän, hiukan tiiliskiveä muistuttavan kirjan, mutta koska tässä (kin) kuussa olin paljon tien päällä, oli mukavampaa lukea kevyempiä pokkareita ja isompi kirja on edelleen kesken. Yösyöttö itseasiassa oli kirjakaupan alehyllystä löytämäni Miki-minikirja.

Siinä mielessä onnistuin maaliskuussa toteuttamaan kirjastokieltohaasteeni, että kaikki kolme luettua kirjaa ovat omia, eivät kirjastosta. Valitettavasti niistä kuitenkin vain yksi (Waltari) oli omasta hyllystä, kaksi muuta pokkarihankintoja ja sinällään turhia, vaikken yhtäkään maaliskuun luetuista kadu.

Lukemisen lisäksi olen iloinnut pitkästä aikaa äänikirjoista, mutta koetan kirjoittaa niistä lisää myöhemmin. Tällä viikolla olen kotona lepäämässä, ja ajattelisin että ehdin myös kirjoittaa blogiin. Koska tarkoitus on kuitenkin olla tekemättä mitään liian tavoitteellista ja vain olla ilman aikatauluja tai pakollisia suunnitelmia, en lupaa bloginkaan suhteen mitään. Yritän tehdä asioita koska haluan, en siksi että olen tullut luvanneeksi tai muuten luulen ihmisten odottavan minulta jotain. Kirjoittaminen on onneksi elämäni hyviä asioita, joten uskon että blogin kannalta lepoviikkoni on oikein onnekasta aikaa.

TOIVE

(Tadeusz Borowskin muistolle)

 

Minä haluaisin puhua tänään niin värikkäästi ja selkeästi

että lapset juoksisivat luokseni kuin puistoon

joka avartuu aurinkoisessa valossaan

 

Minä haluaisin puhua tänään niin lämpimästi ja

yksinkertaisesti

että vanhat ihmiset tuntisivat itsensä tarpeellisiksi

 

Haluaisin puhua niin että sanani

löytäisivät hymyjen sisimpään kyynelten takana

 

Haluaisin puhua niin tyynesti ja hiljaisesti tänään

että ihmiset voisivat levätä seurassani

nauraa ja itkeä

vaieta ja laulaa

 

Haluaisin puhua ankarasti ja vihaisesti tänään

niin että he löytäisivät kadotetut unelmansa

siiven joka kerran kohosi heidän olkapäistään

 

En haluaisi puhua,

vaan käyttää sanojani niin

että ihmiset tavoittaisivat sanani

paljain käsin.

 

-Tadeusz Rósewicz-