Väitöksestäni oli jo yli puolitoista vuotta. Väitöskirjani aiheet – talvi- ja jatkosodat, jälleenrakennusaika, sodan sukupuoli- ja perhehistoria, naisten työt sota-aikana – ovat kulkeneet mukanani tiiviisti siitä asti, vaikka nykyisen tutkimushankkeen teemat ovat aivan toisenlaisia. Olen luennoinut väitöskirjan pohjalta paljon niin sanotusti suurelle yleisölle, ja toimittanut kaksi kirjaa aihetta enemmän tai vähemmän sivuten.

Minut pyydettiin vierailemaan kollegani järjestämälle kurssille oman laitoksemme opiskelijoille. Kurssin teemana on sodan ja sitä seuraavien vuosien perheet ja kokemukset. Minun osuuteni käsittelee – yllätys yllätys – naisten monia rooleja sodan ja rauhaan paluun aikana.

Annettu (ja vastaanotettu) tehtävä oli sen verran laaja, että vanhoilla esitelmillä ei tästä selvittäisi. Tuntui aluksi aika työläältä lähteä rakentamaan alusta asti uutta luentoa, kun muitakin kiireitä olisi vaikka muille jakaa. Mutta deadline lähestyy, joten tartuin toimeen. Ja kas, tämä olikin kivaa!

Olen koonnut luentoani pitkästä aikaa opettamisesta niin innostuneena, etten muista tällaista tapahtuneen sitten auskultointivuosieni. Yhtäkkiä tajusin myös, että minulla on tästä aiheesta paljon enemmän sanottavaa nyt kuin kaksi vuotta sitten, kun väitöskirja oli esitarkastuksessa. Tein väitöskirjaa pitkään, ja nyt kun selailin sitä, olen edelleen hyvin tyytyväinen moniin kohtiin siinä. Mutta ymmärrykseni asiasta on – tietenkin – edelleen laajentunut ja syventynyt, vaikken ole ehtinyt lukea paljonkaan uutta tutkimusta. Se on hermeneuttinen kehä arjen elämässä; se on sosiokonstruktivistinen oppimiskäsitys. Se on sitä, että koko ajan yhdistämme aiempiin tietoihimme uutta, mitä vastaan tulee, ja yleensä ainakin jossain määrin muutamme käsityksiämme sen mukaan – tai jossain tapauksissa torjumme uuden ajatuksen, mutta silloinkin se on jo vaikuttanut tiedon jäsentelyymme. Aika on syventänyt ajatuksiani ihan huomaamattani.

Lukemisen ja arkistotyöskentelyn sijaan olen käynyt keskusteluja monien tutkijoiden ja sodan ja jälleenrakennusajan kokeneiden kanssa. Ja ennen kaikkea: olen elänyt, oppinut lisää monilta muilta aloilta ja sen kautta kasvanut lisää ammatissani. Se kaikki vaikuttaa siihen, mitä ensi maanantaina kerron nuorille, kirkasotsaisille opiskelijoille naisten sota-ajan työstä ja sen tutkimuksesta. Olen aivan satavarmasti nyt parempi tutkija kuin olin väitöspäivänäni, parempi ja asiantuntevampi myös tämän aiheen äärellä, analyyttisempi ja laajemmin asioiden merkityksiä näkevä. Humanistiksi kasvetaan koko elämän mittaan.

Olen tehnyt kaikennäköistä hankehakemusta väitöksen jälkeen, mutta ensimmäistä kertaa tänään ajattelin, että minun pitää vielä palata näihin sotajuttuihin ja sukupuoleen. Liian paljon on jäänyt hampaankoloon. Heti väitöksen jälkeen halusin eteeni muita teemoja, mutta nyt nämä vanhat aiheet polttelevat jo kovastikin.

Opetusta ajatellesani tuntui ensin, etten keksi puhuttavaa puoleksitoista tunniksi, mutta nyt harmittaa, ettei aikaa ole kaksinverroin. Kun vain osaisin selittää opiskelijoille nämä asiat, saisin heidät itse näkemään ja huomaamaan ja kiinnostumaan! Siinä on haastetta ihan riittämiin.

Advertisements