maaliskuu 2016


Olikohan tälle tarkoitus nauraa?

Vasta Kirjakko-blogin jutun luettuani tajusin, että Eve Hietamiehen kirja Yösyöttö (2010) oli kai hassu kirja. Jostain syystä minua ei naurattanut kertaakaan. Toisaalta olenkin tosikko, joten ehkä se johtuu siitä…

Yösyöttö kuvaa toimittaja Antti Pasasta, jonka vaimo lähtee synnytyslaitokselta suoraan pois ja jättää Antin vastasyntyneen vauvan kanssa sairaalan ovien eteen. Vaimo Pia sairastuu masennukseen ja psykoosiin, ja Antti saa selvitä pienen poikansa kanssa miten parhaiten taitaa. Tietenkin Antti onnistuu, mutta ihan helppoa se ei ole.

Hietamies on oivaltanut kirjaa ideoidessaan jotain mielestäni oleellista lapsiperhearjesta ja sukupuolirooleista. Ensinnäkin suurin osa vauvanhoidollisesta tuesta, sekä epävirallisesta että virallisesta, on suunnattu äideille. Pientä vauvaa hoitava isä on anomalia kaiken äitikeskeisen viestinnän keskellä. Toiseksi Antti Pasanen (jota ei toki voi yleistää kaikkiin miehiin, mutta kirjassa hän nyt vain edustaa sukupuoltaan) tuntuu olettavan, että vaimonsa Pia olisi osannut kaiken vauvaan liittyvän vain siksi, että hän on nainen. Voin kertoa Pasaselle ja kaikille muillekin, ettei ainakaan minun elimistööni tai aivoihini ole koodattu valmista ohjetta, miten vauvaa hoidetaan.

Toki jälkimmäinen pointti johtuu osittain ensimmäisestä: koska äideille suunnataan niin paljon ohjeita ja tietoa, he myös oppivat enemmän vauvasta jo odotusaikana vaikkeivät kovin paljon edes näkisi asian eteen vaivaa.

Antin vaimon Pian masennusta ei paljon selitellä ja se jää aika ohueksi: näin nyt vain joskus tapahtuu, ja Pia oikeastaan vaikuttaa aika vastuuttomalta ihmiseltä Antin näkökulmasta. Toisaalta kirja on tehty nimenomaan Antin näkökulmasta; vain kerran mies uskaltautuu itsereflektioon, jonka aikana käy ilmi, että hän on oikeastaan ollut Pian raskausaikana aikamoinen kusipää. Tästä ei kuitenkaan seuraa sen suurempaa merkitystä, koska Pia ei kestänyt raskauttaan tai äitiyttään, ja pysyy poissa suurimman osan kirjaa.

Parasta ehkä on Antin kehitysvammainen veli Janne sekä isä, joka pitää poikiaan koossa. Isän opetuksia Antti haluaa siirtää omallekin pojalleen haaveissaan, jossa ydinperhe on vielä koossa:

Opettaisin, että seiso sanojesi takana, älä tuhlaa enempää kuin tienaat, elämä ei ole aina reilua ja joskus se on todellakin sinun syysi. Opettaisin muutakin, mutta nuo varmaan jäisivät sen mieleen.

Vauva-arki on Yösyötössä aika kaameaa. Vaikka lastaan rakastaa, aina sitä takertumista ei jaksaisi, kuten Antillekin käy. Mutta on elämässä hyvääkin, kuten leikkipuistosta löytyneet uudet ystävät.

Sen verran realistinen Antin vauvanhoidon kuvaus kuitenkin oli, että toivoisin, että tämä kirja kuuluisi jonkinlaiseen isyyspakkaukseen, että kaikki miehet lukisivat tämän ennen kuin vauva syntyy. Ettei tarvitsisi sitten ihmetellä, mihin ne päivät kotona kuluvat vauvan kanssa tai miksi lapsen äiti haisee pahalle tai on vähän väsynyt.

Mainokset

Suomen Kansatieteililijöiden yhdistys Ethnos ry järjestää joka toinen vuosi pienen tieteenalamme tärkeimmän kotimaisen konferenssin, Kansatieteen päivät. Tänä keväänä järjestämisvuoro oli Turussa, jossa Turun yliopiston ja Åbo Akademin etnologian ja kansatieteen oppiaineet isännöivät ja emännöivät päiviä viime torstaina ja perjantaina.

Aiheena oli Liikuttava tieto? Kulttuurinen ymmärrys ja vuoropuhelu. Kollegani kanssa olimme järjestäneet työryhmän, jossa keskusteltiin etnologian monista mahdollisuuksista yhteiskunnalliseen tutkimukseen. Kuin juuri sopivasti teemaan istuen kollegani kutsuttiin ministeriöön asiantuntijaksi, joten vedin työryhmän yksin. Meillä oli neljä esitelmää, joista yksi oli omani.

Oma työryhmäni onnistui hyvin: esitelmät olivat valtavan mielenkiintoisia, ne keskustelivat niin keskenään kuin yhteiskunnan eri ongelmakohtien kanssa, yleisöä riitti ja kysymyksiä sateli. Olisin voinut valmistautua paremmin, mutta keskiviikkona iltapäivällä oli projektin deadline, joten tulin Kansatieteen päiville melkoisen uupuneena ilman kunnon valmistautumista.

Omasta väsymyksestäni huolimatta innostuin ja motivoiduin Kansatieteen päivien ansiosta jälleen kerran. Tieteenalamme on niin pieni, että useimmat tuntevat toisensa. Päivillä tapaakin aina tuttuja, ja on kiva vaihtaa kuulumisia. Kaikilla on aina uusia projekteja ja uusia näkökulmia, ja keskustelut ovat vilkkaita. Ja aina tutustuu myös uusiin ihmisiin! Tälläkin kertaa juttelin pitkään vaikeiden aiheiden tutkimuksesta erään uuden tuttavan kanssa, mutta vaihdoin kuulumisia myös monen vanhan tuttavan kanssa.

Erityisen voimakkaan innostuksen tunteen valtaan pääsin kollegoideni ansiosta. Olin erityisen ylpeä tänä vuonna jyväskyläläisten ystävieni panoksesta. Meikäläiset esiintyivät päivillä monin tavoin edukseen, pidimme hyviä esityksiä ja puhuimme tärkeistä asioista. Meidän oppiaineellamme menee hyvin!

Sen tajuaminen aiheuttikin valtaisan motivaatiopuuskan. Oli ilahduttavaa kuunnella esityksiä tutkimuksesta, joka vaikuttaa, joka ei nöyristele vaan esittää oman näkökulmansa kautta uutta tietoa maailmastamme. Jos vielä muutama vuosi sitten minusta tuntui, että etnologit ja kansatieteilijät kipuilivat sen kanssa, että meillä ei olisi ollut tilaa yhteiskunnassa, niin nyt sellaisesta vaatimattomuudesta ei ollut tietoakaan. Etnologisen tiedon paikka ja erityisyys nähtiin, sitä nostettiin aktiivisesti esiin ja sen kautta parannettiin maailmaa monessa eri projektissa.

Mitä se liikuttava  etnologinen tieto sitten on? Se on kulttuurista, ihmisten arkea käsittelevää tietoa, joka kuvaa merkityksiä ja merkitysrakenteita. Etnologisen tiedon avulla näkymättömästä voidaan tehdä näkyvä, voidaan huomioida kokemus ja sen kerronta tai käsitellä aiemmin vaiettuja aiheita sensitiivisesti. Etnologin katse on ihmisessä ja ihmisen toiminnasta tai siitä syntyneissä jäljissä, ihmisen paikasta osana yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Olen aiemmin kirjoittanut ainakin vuoden 2012 ja 2014 Kansatieteen päivistä. Vuonna 2012 päivät järjestettiin meidän laitoksellamme. Vuoden 2008 Kansatieteen päivät olivat ensimmäinen konferenssi johon osallistuin tohtorikoulutettavana – tosin vain kuunteluoppilaana silloin.

Uusi viikko alkoi kuten monet viikkoni nykyään: eroahdistus palana kurkussa, kun puoliso lähtee taas viikoksi pois omiin töihinsä. Mutta päivä jatkui paremmin, ja olen ollut paremmalla tuulella kuin aikoihin.

Päivän tehokkain ajanjakso oli aamupäivä, jolloin viimeistelin hankkeen loppuraportin johtajallemme. Jäihän siihen vieläkin pari juttua tarkistettavaksi, mutta se nytkähti silti ison askelen eteenpäin.

Päivän hauskin osio on ollut uuden työhuoneen rymsteeraaminen. Muutan lähipäivinä talon sisällä pari kerrosta yläkertaan, ja tänään uuteen huoneeseen tuli kalusteita. Aloitin muuton tärkeimmästä eli työpöydän koristeista; kirjat siirrän vielä ennen pääsiäistä.

Päivän hymyilyttävin puhelu oli soittopyynnön jättäneelle vanhalle herrasmiehelle, joka halusi keskustella sota-aikaan liittyvistä kokemuksistaan tutkijan kanssa luettuaan viittauksen työhöni eilisestä lehdestä.

Päivän makein hetki oli minttusuklainen kakkupala kahden ystävän seurassa.

Päivän paras maku oli raikas appelsiini.

Kauneinta päivässäni ovat kotia koristavat kukat, joita on sattumalta juuri nyt runsaasti: violetteja ja valkoisia neilikoita sekä keltaisia tulppaaneja ja narsisseja.

Päivän pehmein asia oli kehräävä kissa sylissäni illalla.

Ja päivän lämpimimät asiat olivat kuppi teetä takkatuli, jonka ääressä valmistelin huomisia työasioita.

Yksi viime vuoden suuritöisimpiä, mutta myös hienoimpia työjuttujani oli suomalaista rauhankriisiä käsittelevän teoksen Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944-1950 (Vastapaino) julkistaminen. Toimitin teoksen yhdessä Ville Kivimäen kanssa. Harmittaa, etten syksyn ja talven timmellyksessä ole ehtinyt kunnolla kirjoittaa kaikesta hienosta, mitä kirjaan liittyy, sillä tämä teos on minulle tärkeä, ja olen siitä syystäkin ylpeä. Rauhaton rauha tuo uutta tietoa ja tutkimusta niin kutsutusta lyhyestä 1940-luvusta, ja avaa lukijansa silmät näkemään sodan merkitykset uusilla tavoilla.

Kirjan hienoimpia artikkeleita ovat professori Marja Tuomisen Lapin jälleenrakennusta käsittelevä teksti, sekä Ville Kivimäen sotilaiden tunnemaisemaa syksyllä 1944 käsittelevä luku. Molemmat on taitavasti kirjoitettuja, uusia näkökulmia ja oivalluksia antavia – ja ehdottoman mieleenpainuvia.

Rauhattoman rauhan kanssa olen kulkenut syksyn ja talven aikana niin Helsinkiin kuin Kuopioonkin, ja esitellyt sitä myös kotikaupungissa Jyväskylässä. Tänään se on taas esillä, kun on keväinen huippupäivä eli Jyväskylän kirjamessut. Olen siellä haastateltavana professori Petri Karosen kanssa, joka myös on kirjoittanut teokseen rauhankriisistä.

Kirjoitin kirjastamme Uutistamoon alkutalvesta, linkkaa tänne ja lue lyhyt (lukuaika 5 minuuttia) juttu, josta saat paremman käsityksen teoksen sisällöistä. Ja tervetuloa kirjamessuille yleisöön!

Väitöksestäni oli jo yli puolitoista vuotta. Väitöskirjani aiheet – talvi- ja jatkosodat, jälleenrakennusaika, sodan sukupuoli- ja perhehistoria, naisten työt sota-aikana – ovat kulkeneet mukanani tiiviisti siitä asti, vaikka nykyisen tutkimushankkeen teemat ovat aivan toisenlaisia. Olen luennoinut väitöskirjan pohjalta paljon niin sanotusti suurelle yleisölle, ja toimittanut kaksi kirjaa aihetta enemmän tai vähemmän sivuten.

Minut pyydettiin vierailemaan kollegani järjestämälle kurssille oman laitoksemme opiskelijoille. Kurssin teemana on sodan ja sitä seuraavien vuosien perheet ja kokemukset. Minun osuuteni käsittelee – yllätys yllätys – naisten monia rooleja sodan ja rauhaan paluun aikana.

Annettu (ja vastaanotettu) tehtävä oli sen verran laaja, että vanhoilla esitelmillä ei tästä selvittäisi. Tuntui aluksi aika työläältä lähteä rakentamaan alusta asti uutta luentoa, kun muitakin kiireitä olisi vaikka muille jakaa. Mutta deadline lähestyy, joten tartuin toimeen. Ja kas, tämä olikin kivaa!

Olen koonnut luentoani pitkästä aikaa opettamisesta niin innostuneena, etten muista tällaista tapahtuneen sitten auskultointivuosieni. Yhtäkkiä tajusin myös, että minulla on tästä aiheesta paljon enemmän sanottavaa nyt kuin kaksi vuotta sitten, kun väitöskirja oli esitarkastuksessa. Tein väitöskirjaa pitkään, ja nyt kun selailin sitä, olen edelleen hyvin tyytyväinen moniin kohtiin siinä. Mutta ymmärrykseni asiasta on – tietenkin – edelleen laajentunut ja syventynyt, vaikken ole ehtinyt lukea paljonkaan uutta tutkimusta. Se on hermeneuttinen kehä arjen elämässä; se on sosiokonstruktivistinen oppimiskäsitys. Se on sitä, että koko ajan yhdistämme aiempiin tietoihimme uutta, mitä vastaan tulee, ja yleensä ainakin jossain määrin muutamme käsityksiämme sen mukaan – tai jossain tapauksissa torjumme uuden ajatuksen, mutta silloinkin se on jo vaikuttanut tiedon jäsentelyymme. Aika on syventänyt ajatuksiani ihan huomaamattani.

Lukemisen ja arkistotyöskentelyn sijaan olen käynyt keskusteluja monien tutkijoiden ja sodan ja jälleenrakennusajan kokeneiden kanssa. Ja ennen kaikkea: olen elänyt, oppinut lisää monilta muilta aloilta ja sen kautta kasvanut lisää ammatissani. Se kaikki vaikuttaa siihen, mitä ensi maanantaina kerron nuorille, kirkasotsaisille opiskelijoille naisten sota-ajan työstä ja sen tutkimuksesta. Olen aivan satavarmasti nyt parempi tutkija kuin olin väitöspäivänäni, parempi ja asiantuntevampi myös tämän aiheen äärellä, analyyttisempi ja laajemmin asioiden merkityksiä näkevä. Humanistiksi kasvetaan koko elämän mittaan.

Olen tehnyt kaikennäköistä hankehakemusta väitöksen jälkeen, mutta ensimmäistä kertaa tänään ajattelin, että minun pitää vielä palata näihin sotajuttuihin ja sukupuoleen. Liian paljon on jäänyt hampaankoloon. Heti väitöksen jälkeen halusin eteeni muita teemoja, mutta nyt nämä vanhat aiheet polttelevat jo kovastikin.

Opetusta ajatellesani tuntui ensin, etten keksi puhuttavaa puoleksitoista tunniksi, mutta nyt harmittaa, ettei aikaa ole kaksinverroin. Kun vain osaisin selittää opiskelijoille nämä asiat, saisin heidät itse näkemään ja huomaamaan ja kiinnostumaan! Siinä on haastetta ihan riittämiin.