helmikuu 2016


Oikeasti tässä tulee nyt listattua kyllä koko helmikuun kirjaseikkailut, sillä tänään en ole lukenut riviäkään yhdestäkään kirjasta – oikeasti, en edes töihin liittyvistä, sillä olen tehnyt enemmän kirjoitus- ja muokkaustöitä kuin lukemista. Mutta kun karkauspäivä on niin kiva sana niin haluan väkisin laittaa sen otsikkoonkin!

Helmikuussa en ole lukenut montaa kirjaa – viime vuoden lukutahti näyttää palanneen. Käytin monta iltaa yhteen ohueen kirjaan, jonka sitten lopulta kuitenkin jätin kesken, kun ei vaan kiinnostanut yhtään tietää, miten siinä kävisi. Kyseessä oli Aki Ollikaisen Musta satu (2015) josta olin ihan valmis pitämään paljon, koska esikoinen Nälkävuosi oli niin hyvä. Pettymys olikin sitten aika suuri, kun Musta satu ei koukuttanut rivilläkään.

Muut lukemani kirjat sen sijaan ovat olleet ihan kivoja. Virpi Hämeen-Anttilan Helsinkiä kuvaavista dekkareista pidän, sillä viimeisen parin vuoden aikana olen viettänyt melko paljon aikaa Helsingissä, ja sinne sijoittuvat historialliset romaanit kutittavat kiinnostusta ihan eri tavalla kuin aiemmin.

Mutta tässä ne siis ovat, helmikuun luetut:

Tavoite oli saada lukupiiriä varten kirjastosta hakemani Dickensin Suuria odotuksia luettua helmikuun loppuun mennessä, mutta kirjasta on vielä vähintään kolmannes lukematta. Se sitten aikanaan maaliskuun kirjapäiväkirjaan!

Mainokset

Kirjastossa tuli vastaan Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -sarjan viimeisin suomennettu osa, Pienten muutosten kauneussalonki (The Minor Adjustment Beauty Salon, 2013, suom. 2015). Suurena Mma Ramotswe -fanina nappasin kirjan tietenkin mukaani, etenkin kun kaipasin hyväntuulista ja kepeää luettavaa.

Mma Ramotswe ei petä koskaan. Kirja vei minut Botswanaan, sadekauden alkamista enteilevään paahteeseen, rooibos-kupillisten ääreen ja elämän perusasioiden syvyyteen. Vaikka sarjan kirjat ovat itsenäisiä teoksia, niiden päähenkilöiden elämä etenee palanen kerrallaan kirjasta toiseen. Tässä kirjassa Mma Ramotswen apulaisetsivä-sihteeri Mma Makutsi saa lapsen.

Lapsen saamisen ja pienen vauvan hoitamisen osalta tuli sellainen olo, että nainen olisi voinut kirjoittaa asiasta hieman eri tavalla. Mutta toisaalta mutkattomuus ja ongelmista selviäminen yksinkertaisin keinoin on juuri näiden kirjojen taikaa, eikä Mma Makutsi olisi Mma Makutsi, jollei hän palaisi töihin jo muutama viikko vauvan syntymän jälkeen.

Erityisesti McCall Smith kuvaa tässä kirjassa Mma Ramotswen ja Mma Makutsin ystävyyttä, ja hän tekee sen kauniisti ja herkästi, kuten aina tärkeiden asioiden kehittymisen kuvaukset.

Ja keittiöfilosofiaa, osuvaa sellaista. Sitä Mma Ramotswe aina osaa tarjota kulkiessaan pitkin Botswanaa ja ratkoessaan ihmisten ongelmia:

Elämä on vaihtokauppaa; me teemme palveluksia ja saamme vastapalveluksia. Ja niin sen täytyy ollakin, koska toisten avulla ihminen aloittaa elämänsä, kun kätilö saattaa hänet maailmaan, ja toisten avull ahän myös sen päättää kun hänet lasketaan hautaan. Noiden kahden ääripään välissä ihminen tarvitsee muiden apua useita kertoja; hän tarvitsee heidän seuraansa ja huolenpitoaan, ja vastineeksi he tarvitsevan takaisin samoja asioita.

Tätä lainausta olen elänyt syvästi läpi jälleen eilen. Tulin kotiin monen päivän reissulta ja valmistauduin henkisesti pitkään lumityöurakkaan. Se vähän masensi, sillä ranteeni on ollut hyvin kipeä viime aikoina, ja lumikolan työtäminen sattuu ja pahentaa kipua. Mutta tietenkin: kun tulin kotiin, piha oli lumesta puhdas, ja lähtiäisiksi lähimmäiseni (joista olen kirjoittanut aiemmin toisaalla) vielä sytyttivät lumilyhtyyn kynttilän. Itketti silkasta kiitollisuudesta. Olen aikamoinen onnentyttö!

Huomasin muuten Pienten muutosten kauneussalongin etulehdeltä, että minulta saattaa olla edellinen osa lukematta. Pitänee siis etsiä Limpopon yksityisetsiväkoulu kirjastosta, kunhan kirjastotaukoni päättyy! Toistaiseksi kirjastotauko ei ole vielä päässyt vauhtiin, sillä en ole ehtinyt oman hyllyn kirjoihin vaan lukenut kirjastosta aiemmin lainattuja.

Olen aina nauttinut ammattini työaikojen vapaudesta. Saan itse pääosin päättää, milloin työni teen, eikä toimistoaika merkitse juurikaan (paitsi että kokoukset ja tapaamiset ovat päiväsaikaan). Vapaudesta seuraa vastuuta: deadlinet eivät yleensä jousta, ja työt on tehtävä vaikka olisit sairas tai väsynyt. Aiemmin tein paljon työtä myös viikonloppuisin, koska ei ollut mitään erityistä syytä miksi en olisi niin tehnyt.

Nykyään teen töitä viikonloppuisin vain harvoin ja poikkeustapauksissa. Edelleen silloin tällöin, mutta viikonlopuista on tullut aivan toisella tapaa tärkeitä, enkä halua käyttää niitä kallisarvoisia tunteja työasioihin. Parisuhteeni toinen osapuoli asuu toisella paikkakunnalla, ja viikonloput ovat ainoaa yhteistä aikaa. Puoliskoni kyllä ymmärtää ja joustaa, jos työni kasaantuvat ja joudun purkamaan sumaa viikonloppuisin, mutta vältän sitä viimeiseen asti.

Samalla olen ensimmäistä kertaa ymmärtänyt, miten hyvää tekee pitää työasioista parin päivän tauko viikossa. Vaikka se korostaa maanantaiaamujen ankeutta, viikonlopun ”katkaisuhoito” auttaa jaksamaan viikolla paremmin. Yksinkertainen totuus, jota en ollut ihan ymmärtänyt aiemmin, kun tein työtä milloin sopiva hetki ilmaantui – tai olin tekemättä. Kääntöpuoli on tietenkin se, että uurastan arkena tiiviimmin ja pidempiä päiviä, jotta viikonlopun saisi pyhittää levolle.

Ajankäytön hallintani on edelleen välillä kaoottista: tekemättömien töiden lista ei tunnu lyhenevän vaikka miten yritän, ja päivät vain katoavat kalenterista. Jotenkin minusta silti tuntuu, että pärjään tällä hetkellä aiempaa paremmin aikataulujeni kanssa. Se johtuu varmaankin työ- ja vapaa-ajan selkeästä erosta, mutta olen myös huomannut, että rentoudun nykyään hyvin pienillä keinoilla, pienistä asioista.

Hyvään oloon ja virkistäytymiseen riittää lyhyt kävely kylänraitilla asioita hoitamassa, käynti kirjastossa (se on tosin aina toiminut rentoutumiskeinona) tai pienikin hetki illalla takkatulen ääressä kissa kyljessä kehräten. Huomaan, että nautin hyvin pienistä asioista, ja hymyyn riittää lyhtyjen sytyttäminen illalla kuistille tai lintulaudan ruokakaukalon täyttäminen.

Olen rohjennut tehdä sellaisen tulkinnan, että kaiken hässäkän ja kiireen keskellä taidan olla aika onnellinen.

Tavoistani poiketen ostin tänä vuonna toinen toistaan kauniimpia ystävänpäiväkortteja (Harjun Paperista, sivumennen sanoen) ja lähetin niitä ystävilleni eri puolille Suomea. Laitoin kortteihin ensimmäisen luokan postimerkit ja asiaankuuluvat 1.lk tai priority -merkinnät. Ystävänpäivä oli tänä vuonna sunnuntai, joten suunnittelin korttien ehtivän perjantaina perille. Laitoin koko yli 10 kortin nipun samaan aikaan postilaatikkoon: torstaiaamuna n. klo 8:00, laatikon tyhjennysaika on noin klo 9.

Osa korteista ehti perjantaiksi: yksi viereiseen kylään, yksi Helsinkiin. Suurempi osa oli perillä vasta maanantaina, esimerkiksi Turkuun, Jyväskylään ja osa Helsinkiin menevistä korteista. Huvittavaa on se, että lähetin eräälle  ystäväpariskunnalle kummallekin oman kortin, ja toinen heistä sai sen perjantaina ja toinen maanantaina. Siis samaan aikaan samasta paikasta samaan osoitteeseen lähetetyt kortit. (Varmaan kiva viikonlopun yli ajatella, että olen muistanut vai toista heistä ystävänpäivänä.)

Kaikkien korttien perillepääsystä en ylipäätään ole varma, koska kaikki vastaanottajat eivät ole niihin reagoineet. Toivon kuitenkin, ettei niitä ole jäänyt sentään matkan varrelle. Epäilisin käyttämäni laatikon tyhjennysaikaa, mutta koska osa korteista oli perjantaina perillä, pitänee päätellä että laatikko oli tyhjennetty ajallaan.

Tämäkö on seuraus siitä, että Postissa on irtisanottu runsaasti väkeä viime vuosina? Tehostetaan toimintaa, mutta laatu laskee – tai ainakin luotettavuus. En yhtään ihmettele, että kilpailijoiden pakettipalvelut ovat suosittuja. Jos Posti voisi markkinoida itseään luotettavana yhtiönä, se pärjäisi epäilemättä R-kioskeja paremmin pakettikilpailussa.

Postimaksut nousivat jälleen. Koska Postin kulkuun ei voi luottaa, alan jatkossa ostaa 2. luokan postimerkkejä ja ennakoida lähetykset mahdollisuuksien mukaan paremmin. Ei sillä tunnu olevan mitään väliä, onko kortissa tai kirjeessä kalliimpi tai halvempi merkki, kaksi tai mieluiten kolme päivää postin kulkuun pitää varata kuitenkin.

Kirjastossa käyminen on ihan mahdotonta. Muutettuani maalle olen päässyt takaisin lapsuudenkirjastoni asiakkaaksi, ja tykkään kovasti käydä siellä. Siellä on usein hyllyssä sellaisia uusia tai uudehkoja kirjoja, jotka kaupungissa sai vain pikalainaksi tai jonottamalla. Ja muutenkin: pieni on kaunista tässä tapauksessa. Vaikka mitään vihjeitä mistään leikkauksista ei ole annettu, olen silti salaa vähän huolissani pienten lähikirjastojen puolesta, ja olen käyttänyt pelkästään omaa kirjastoani syksystä asti. Paikallinen kirjasto on samaa kirjastoverkkoa kuin Jyväskylän pääkirjasto, joten voin tilata tänne kaikki ne kirjat, joita täällä ei ole hyllyssä. Palvelu toimii tosi hyvin!

Minulle käy yhä useammin niin, että palautan kirjastoon vähemmän kirjoja kuin lainaan sieltä mukaani. Tämä kierre johtaa tietenkin siihen, että kotona on koko ajan kasvava kiinnostavien kirjojen pino, jota en ehdi suorittaa. Masentavaa! Lisäksi olen taas, kuten aina ajoittain teen, kiinnittänyt huomiota siihen, miten paljon lukemattomia kirjoja minulla on omassa hyllyssäni. Olenkin tullut siihen tulokseen, että tarvitsen kevättalven kuukausiksi jonkinlaista lukusuunnitelmaa.

Lukusuunnitelmaan taitaa valitettavasti kuulua ainakin lyhyen aikaa kestävä kirjastokielto. Tai ei kielto, se kuulostaa niin tylyltä! Mutta tauko kirjastossa käymisessä nyt ainakin. Tauon aikana voisin lukea jonkin tietyn määrän kirjoja omasta hyllystäni. Esimerkiksi kolme kirjaa. Vasta kolme oman hyllyn kirjaa luettuani saan seuraavan kerran lainata kirjastosta jotain uutta. (Tällä hetkellä lainassa olevia ei tietenkään voi laittaa kiellon piiriin.)

Alunperin ajatukseni oli pitää venäläinen helmikuu ja lukea yksi tai kaksi venäläistä klassikkoa, joiden kohdalla minulla on ikävän paljon lukupuutteita. Mutta otimmekin lukupiirin teemaksi klassikot, ja arpomisen päätteeksi kaikki lukevat Dickensiä. Siinä on minusta klassikkoa helmikuulle ihan tarpeeksi; luen niitä venäläisiä sitten myöhemmin.

Toivoisin tietenkin, että tämä kirjastotaukoni ei joutuisi kestämään kuin muutaman viikon, mutta epäilen että huonosti käy. Pääsenkö kirjastoon seuraavan kerran vasta joskus pääsiäisenä? Pitänee vain laittaa vauhtia lukemiseen… Toisaalta luettavien kirjojen valinta on aina kivaa, joten voin ottaa kaiken irti siitä, kun valitsen kotikirjaston lukemattomista ne kolme, jotka tänä keväänä luen.

Tänään olen taas istunut ihan riittävästi bussissa.

Kahden tunnin kokousta, yhteensä noin neljän tunnin Helsingissä oleskelua varten istuin vajaat seitsemän tuntia linja-autossa. Tätä tapahtuu aina silloin tällöin, vaikka nykyään ehkä hiukan vähemmän kuin joskus aiemmin. Nykyään osa kokouksista järjestetään jo skypen välityksellä.

Mutta silti: tuntuu kuin tänään ei olisi tehnyt töitä lainkaan, mutta silti olen väsyneempi kuin normaalin työpäivän jälkeen. Selkään koskee; keski-ikäisyyden vääjäämätön lähestyminen tarkoittaa minun tapauksessani myös sitä, että pitkät istumisjaksot kipeyttävät paikkoja.

Tänään mieltä virkisti kuitenkin se, että tiesin kotona odottavan mukavasti lumitöitä. Siinä hommassa jos jossain veri kiertää ja päivän istumiset unohtuvat! Tein aamulla ennen lähtöä jo vähän kolaushommia, mutta illaksi satoi uutta lunta. Kävi kuitenkin niin, etten tälläkään kertaa tehnyt lumitöitä yksin, mutta kyllä puolen tunnin ulkoilu riitti hyvin. Selkään koskee, mutta olen valmis nukkumaan.

Selkä tosin on vähän vähemmän kipeä nykyään, sillä jumppaan muutamana aamuna viikossa Kylli Kukkin ihanan kirjan antamien ohjeiden mukaisesti. Pienikin jumppa auttaa, tai siltä ainakin tuntuu. Seitsemän tunnin bussissa istumista nekään tosin eivät voi poistaa.

Onneksi tänään oli kiva kokous, jossa kuultiin hyviä uutisia, tapasin uusia ja vanhoja tuttuja ja suunniteltiin tulevia näytön paikkoja. Vaikka matka oli pitkä, se kannatti tehdä, sillä ilman verkostoja ja niiden ylläpitämistä tutkijuudesta katoaisi nopeasti pohja.