Joskus on erinomaisen hyvä uskaltaa kirjaseikkailuilla oman tutun lukupiirin ulkopuolelle. Syystä tai toisesta minulle ei ollut koskaan tullut mieleen lukea Matti Röngän romaaneja. Luen dekkareita varsin harvoin, ja muutenkin olin ohittanut hänet vain kirjoittavana uutisankkurina, jonka tuotokset eivät kuulu omaan kirjahyllyyni.

Sain ennakkokäsityksistäni erittäin ansaitun opetuksen, kun tulin lukeneeksi Röngän uusimman romaanin Eino (2015). Tartuin tähän mielenkiintoiseen ja hyvin puhuttelevaankin historialliseen romaaniin siksi, että Rönkä luki minun kirjani.

En aiemmin tiennyt, että teoksilla oli yhteyttä, mutta kustantaja Vastapaino ymmärsi. Eino kuvaa sodan jälkeistä aikaa, veteraanien arpia, sodan jättämiä jälkiä yhdessä miehessä, sodan jälkien siirtymistä sukupolvelta eteenpäin. Kun yhdessä Ville Kivimäen kanssa toimittamani teos Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944-1950 syksyllä julkaistiin, Matti Rönkä oli kutsuttuna kommentaattorina julkkareissa (kuten myös Tuomas Tepora, mutta Tuomaksen kirjaa en ole vielä ehtinyt lukea). Rönkä oli perehtynyt 1940-luvun loppuun ja tuonaikaiseen Suomeen, yhteiskuntaan, veteraaneihin ja siihen, mitä tapahtui mutta mistä ei juuri puhuttu.

Röngän kirjan nimihenkilö Eino on sodankäynyt mies, vanha veteraani kunnan terveyskeskuksessa. Hänet on viety sinne muistihäiriöiden vuoksi. Einon pojanpoika Joonas löytää Ukkinsa kotoa vanhoja kuvia ja karttoja, ja alkaa kysellä. Ukki ei mielellään kerro, haluaa olla hiljaa, koska on ollut hiljaa vuosikymmenien ajan. Mutta mikä oli Kerttu-mummin hiljaisuuden taustalla? Miksi mummin syntymäpäivälahjat löytyvät avaamattomina? Miksi Eino-ukin ampumahaavan arpi ei ole sodasta?

Eino muistaa, kuten on muistanut joka päivä kirjan kuvaamista tapahtumista alkaen. Eikä sotakaan jätä, sillä sellaista ei olekaan, joka sodasta haavoitta selviäisi. Rauhattomassa rauhassa Ville Kivimäki kuvaa veteraanisukupolvea painajaisten sukupolveksi, sillä he näkivät paljon enemmän painajaisia elämänsä aikana kuin ihmiset yleensä näkevät. Myös Einon unet ovat voimakkaita ja täynnä jo aikoja kuolleita läheisiä:

Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat. Eikä auta vaikka kuinka toivoi että unohtaisi, että ne pysyisivät poissa. Haihtuisivat armeliaasti, niin kuin pahinkin tykistökeskitys joskus loppui, kun puri hammasta ja piti päätä piilossa ja toisteli, että taas on hetken lähempänä se jyskeen loppu. Mutta tässä yösodassa ei tule huokaisuttavaa unohdusta. Kaikki tuntuu olevan vain entistä elävämpänä mielessä, tositapaukset ja unen kuvitelmat ja mahdottomuudet siihen päälle.

Päällimäinen tunne, jota Eino mielestäni kuvaa, on kipu. Eino-ukki on elänyt pitkän elämän, jota voisi kutsua päällisin puolin hyväksi ja menestyneeksi, mutta kipunsa hän on salannut koko ajan. Einon ja pojanpoika Joonaksen asettaminen rinnakkain korostaa iän merkitystä: Ukki valmistautuu  kuolemaan, melkein toivookin sitä jo, että pääsisi kivustaan, toivoisi pojanpojan toimivan oikein tai ainakin oikeammin elämässään kuin hän toimi. Joonas taas on aivan elämänsä alussa, kaikki vaihtoehdot avoimina ja mahdollisuuksien avaimet käsissään, hyvinvoinnin ja varakkuuden keskellä syntynyt. Kontrasti on toimiva, todella.

Välillä toivoin, että saisin kuulla myös Kerttu-mummin näkökulman asioista ja hänen ja Einon yhteisestä elämästä. Mutta en sittenkään, en halua. Tämä on Einon tarina, ja sellaisena ehyt ja koskettava.

Mainokset