Olen odottanut tätä talvea kovasti. Maalle muuttaminen lisäsi nimittäin mahdollisuuksiani päästä hiihtämään. Kaupungissa asuntoni sijaitsi hankalasti paikassa, josta ladulle pääsi käytännössä vain bussin tai auton avulla. Jonkun kerran kävelin ladulle, mutta etenkin paluumatka ylämäkeen oli hiukan liian raskas suksia kantaen.

Nyt uudesta kodistani on vain ehkä sata metriä lähimmälle ladulle. Se on vain lyhyt, noin 1,2 kilometriä pitkä pururata, joka talvella muuttuu laduksi, mutta tyhjää parempi silti. Kyläkoulun lähistöllä on todennäköisesti toinen latu, mutta en ole vielä käynyt katsomassa sitä. Sinnekään ei ole pitkä matka, ehkä 500 metriä.

Mutta tänään hiihdin tuon pururadan lenkin ympäri viisi kertaa, yhteensä siis 6 kilometriä. Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta olen melko liikunnaton ihminen, joten minulle se on ihan riittävästi.

Ja miten mukavaa hiihtäminen oli! Hiihdin hitaasti, koska en ollut varma jaksamisestani. Viimeisellä kierroksella oli sitten varaa vähän spurtatakin. Ilman lämpötila oli lähellä nollaa, mikä oli pitopohjasuksilleni kai ihan hyvä. Lenkki on soikion muotoinen kierros rinteessä, joten toisessa päässä on pieni nousu, toisessa lasku. Pääsin ylämäen suorin suksin ilman haarakäyntiä, mutta alamäessä suksi kuitenkin luisti kohtalaisesti. Paremminkin olisi siis voinut luistaa, mutta ainakaan ei lipsunut. Moneen vuoteen en ole hiihtänyt kunnolla luistavilla suksilla, joten olen oikeastaan kadottanut sen tunteen, että suksi olisi sujuvan liukas. Viime kertaisiin muistoihin (joskus aikoja sitten) verrattuna suksi kuitenkin toimi hyvin.

Pakkasjakson takia yliarvioin vaatteiden tarpeen (ohuemmallakin talviurheilutakilla olisi pärjännyt, laitoin turhaan sen lämpimämmän), mutta ei se mitään. Jäljistä – tai oikeammin jäljettömyydestä – päätellen olin ladun ensimmäinen käyttäjä, ja sillä hetkellä myös ainoa. Oli mukavaa hiihtää omassa tahdissa. Suksien luistamattomuuskaan ei harmittanut, kun ei ollut ketään kenen sukseen olisin voinut verrata. Yksin hiihtäminen on parasta (kuten olen näemmä todennut jo vuonna 2010).

Tämä kaikkihan on mahdollista vain siksi, että työni mahdollistaa etänä tekemisen. Etätyöpäivänä voin tehdä töitä juuri siihen aikaan, kun itselleni sopii. Aamupäivisin olen yleensä hyvin tehoton kirjoittaja, joten hiihtäminen tai muu ulkoilu on mitä parasta puuhaa. Sitä paremmin kirjoittaminen sitten sujuu iltapäivällä ja illalla.

Vielä toivon, että lunta riittää ja läheiseen kansallispuistoon avataan latu jossain vaiheessa talvea. Sinne haluan lähteä omalle laturetkelleni. Olen tosi iloinen, että pääsin tänään hiihtämään, sillä näyttää siltä että sää muuttuu taas. Huomisesta alkaen sataa räntää, ja koska lunta ei ole ladulla vielä kovin paljon, se saattaa mennä loskasta nopeasti pilalle.

Mutta ainakin hiihtokausi on korkattu onnistuneesti!

Advertisements