Törmäsin muussa yhteydessä mainintaan Katitzi-lastenkirjoista ja Katarina Taikonista, ja hankin kirjastosta yhden Katitzi-sarjan kirjoista luettavaksi. Samalla minulle avautui palanen ruotsalaista ja samalla pohjoismaista ihmisoikeushistoriaa. Katarina Taikon (1932-1995) oli ruotsalainen kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti, jota on nimitetty Ruotsin Martin Luther Kingiksi. Hän oli romani ja taisteli oman etnisen ryhmänsä ihmisoikeuksien tunnustamiseksi.

Löysin Katitzin lukiessani Mustalaislähetyksen lastenkodeista ja niissä 1960- ja 1970-luvuilla harjoitetusta sulauttamispolitiikasta (ks. esim. Panu Pulman Suomen romanien historia, SKS 2012). Katitzi-kirjat kertovat pikkutytöstä, jonka nimi  on Katitzi. Hän elää lastenkodissa, kunnes selviää, että hän on erilainen kuin muut lapset:

-Mustalainen! MUSTALAINEN!

Tytöt katselivat unisina ympärilleen. Mikä meteli! Kuka se noin elämöi? Ruttu seisoi lattialla ja kiljui niin kovaa kuin jaksoi.

-Mitä nyt? Gullan ihmetteli.

-Höhläkö sinä olet? Britta kysyi.

-Katitzi on mustalainen! hoilasi Ruttu.

Katitzi kurkisti peiton alta.

-Mikä minä olen?

-Mustalainen!

-Olenko? Mikä se on? Katitzi ihmetteli.

-Sinä et ole samanlainen kuin me! Sinä olet… erilainen! Neiti Larsson sanoi, ettäs tiedät!

-Onko neiti Larsson sanonut etten… etten minä ole samanlainen kuin te muut? Katitzi kysyi ja hänen alahuulensa alkoi vavahdella.

-Hän sanoi, etteivät mustalaiset ole samanlaisia kuin me. Ja sinä olet mustalainen!

Katitzi saa tietää, että hänellä on isä joka pitää tivolia, ja isosisko nimeltä Rosa ja pikkusisaruksia. Ja että perheellä ei ole pyykkipataa, joten he lainaavat sitä muilta, eikä heillä ole paljon muutakaan, sillä heidän on oltava koko ajan liikkeellä, sillä heidän ei anneta pysyä samassa paikassa pitkään. Katitzi palaa perheensä luo, ja uusi elämä on täynnä outoja asioita. Esimerkiksi se, etteivät lapset pääse kouluun, on Katitzille käsittämätöntä.

Isä katsoi rehtoria pitkään ja sanoi sitten:

-Ehkäpä te ystävällisesti selittäisitte miksi he eivät voi aloittaa teidän koulussanne?

Rehtori vääntelehti vaivautuneena ja tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan. Sitten hän sanoi:

-Herra Taikon, minusta ei ole oikein sopivaa puhua tästä tyttöjen kuullen. Ehkä olisi parempi jos he menisivät tuonne odotushuoneen puolelle siks iaikaa kun me aikuiset puhumme tämän asian selväksi.

-Ei. Tämä koskee tyttöjä ja heidän on saatava kuulla miksi he eivät pääse kouluun, te saatte selittää sen heille. Nyt isä oli noussut ylös, ja hän seisoi jykevästi rehtorin edessä eikä ollut enää yhtään hämillään.

-En mitenkään voi, vaikka kuinka haluaisin, ottaa lapsianne tähän kouluun. Te ymmärrätte että minä joutuisin melkoisiin hankaluuksiin muiden lasten vanhempien kanssa. Niin, varmasti he ottaisivat omat lapsensa pois koulusta, jos minä päästäisin herra Taikonin lapset tähän kouluun.

(Sivuhuomautus: Miksi tuo 1940-luvun Ruotsia kuvaava kohtaus lastenkirjasta ei kuulosta täysin vieraalta vuoden 2016 Suomessakaan?)

Katitzi-kirjat kuvaavat Katarina Taikonin omaa lapsuutta ja omia kokemuksia. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan vasta teini-iässä, kuten monet romanit tuohon aikaan. Myös kirjojen Katitzi on vahvatahtoinen eikä voi käsittää, miksi toiset ihmiset ovat huonompia tai parempia kuin toiset. Tästä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta lienee noussut Katarina Taikonin vahvuus ihmisoikeustaistelijana. Hänen lapsuudessaan romanien kohteluun kuuluivat kallonmittaukset, pakkosterilisaatiot ja muu raju rotuajatteluun perustuva syrjintä. Tuntuu vaikealta käsittää, että niin lähihistoriassa on tapahtunut niin raakaa erottelua. Näiltä osin uskon valitettavasti Ruotsin historian olevan lähellä suomalaista romanien historiaa, vaikka en asiaa tarkemmin tunnekaan.

Surullista, mutta Katarina Taikon vaipui koomaan sydänpysähdyksen seurauksena vain 50-vuotiaana jo vuonna 1982, eikä koskaan herännyt. Hän kuoli vuonna 1995.

Vaikka sulauttamispolitiikka on (toivottavasti) taakse jäänyttä, romaneja ei edelleenkään kohdella tasa-arvoisesti muiden kansalaisten kanssa. Esimerkiksi Janette Grönforsin tekemässä selvityksessä lastenkodissa kasvaneiden romanien myöhemmistä elämänvaiheista (Nevo Roma ry 2009) todetaan, että lähtökohtaisesti lastenkodissa lapsuutensa viettäneiden romanien oletetaan olevan aggressiivisia ja tasapainottomia. Yleistys on kuitenkin turha: monet heistä ovat käyneet kouluja ja pärjänneet hyvin elämässään.

Minulla ei ole aavistustakaan, onko Katitzi-kirjoja suomennettu enemmän kuin tämä yksi. Se on kuitenkin sympaattinen kirja, josta tunnistin ihan liian paljon asioita – tuntuu, että asenteet muuttuvat ihan liian hitaasti.

Mainokset