Olin kyllä ilmeisesti viime vuonna todella kiltti, sillä sain joululahjaksi useita kirjoja. Sofi Oksasen Normasta olin maininnutkin Joulupukille, mutta esimerkiksi Katja Ketun Yöperhonen tuli aika yllättäen – ja vielä omistuskirjoituksella! Kiitos! Tartuin siihen heti Norman luettuani ja hyvä niin, sillä vaikka vertailu ei hyödytä ketään eikä merkitse mitään tai tuo lisäarvoa kummallekaan kirjalle, en voi vastustaa kiusausta tehdä sitä: Yöperhonen oli minusta kiinnostavammin kirjoitettu ja paremmin koossa pysyvä tarina kuin Norma. 

Alkulauseet luettuani tiesin (ja taisin sanoa ääneenkin), että tämä taitaa olla hyvä kirja:

Minä olen Valkoisen Jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:

-Huora hiihtää! Se yrittää Ryssiin pakoon!

En saa äänestä selvää, mutta isän käskyläisiä se on, kunniakasta lahtarijengiä joka huvikseen pyssyttelee kolttia ja raskaana olevia tyttöjä.

-Irkku hei, tuu takas! Mitä isäs sanoo?

Huudoista kuultaa hätä. Niin, mitä sanoo rajavartiolaitoksen päällikkö, Valkokenraali Henrik Malinen kun sen kuopus hiihtää rajan ylitse Suureen Seikkailuun?

-Sikiöntappajat, sylkäisen taakseni ja kiristän tahtia.

Tarinan toinen päähenkilö on Irga, Suomesta Neuvostoliittoon vuonna 1937 hiihtävä nuori tyttö, jonka edessä odottava Suuri Seikkailu on vähemmän riemullinen kuin hän osaa odottaa. Irga päätyy Siperiaan leirille, jossa selviää kuin ihmeen kaupalla.

Toinen pääkertojista, vuodessa 2015 liikkuva Verna etsii Marinmaalta sekä menneisyyttään että kuollutta isäänsä, kansanperinteen tutkijaa. Vernalla on omat traumansa, omat arpensa, mutta Marinmaalta löytyy yllättävästi sekä kipua että helpotusta kipuun.

Kätilö teki minuun vaikutuksen vahvan kielensä takia. Myös Yöperhosessa Kettu osoittaa osaavansa pitää yllä sekä tarinaa että kieltä, mutta ehkä Kätilökaltaista haltioitumista nimenomaan kielen vuoksi ei tällä kertaa ollut tarjolla. Eikä tarvitsekaan – ei olisi kiva lukea toista samanlaista kirjaa. Mutta vahvojen naisten romaani myös Yöperhonen on, enkä voi olla pitämättä kirjasta. Sen päähenkilöt ovat ihanalla tavalla jänteviä ja kaikesta selviäviä, mutta paljastuvat pinnan alta yhtä heikoiksi ja hauraiksi kuin kuka tahansa.

Yksi jännä, vähän erikoinen juonirakenne kirjassa on, sellainen joka vähän huvitti minua, ja luulen että kriittisimmät lukijat rypistävät otsaansa. Kuvioon on nimittäin pujotettu mukaan nyky-Venäjän kuviteltu johtaja, uusstalinilainen diktaattori. Minä en ole erityisen kriittinen lukija ja pidän siitä, että kirjailijat eivät tuota yllätyksetöntä teosta vaan kokeilevat rohkeasti vähän erikoisiakin ratkaisuja, vaikka ne eivät kaikkia miellyttäisikään. Tasaisen tyylikäs ja hiottu on tylsempi kirja kuin hiukan rohkeammin kirjoitettu, jonkin oudohkonkin henkilön sisältävä teos. Ilman tätä henkilöä Yöperhonen olisi ehkä sileämpi, mutta samalla säröttömämpi – ja säröt lisäävät kiinnostavuutta.

Se, mitä kaikkea yöperhonen kirjassa edustaa, ei minulle aivan selvinnyt, mutta ehkä hahmotan merkitysrakenteita joskus, kun luen kirjan uudelleen. Olen todella iloinen, että tämä löytyy omasta hyllystäni, sillä haluan varmasti lukea toistamiseen Irgan ja Vernan tarinan. Juuri nyt polttelisi lukea Kätilö uudestaan. Ajatus siitä heräsi jo leffan katsottuani, mutta Yöperhonen  nosti kaipuun uudelleen esiin.

Advertisements