tammikuu 2016


Vuosi 2016 on alkanut kirjaseikkailujen osalta aika mukavasti. Sain joululahjaksi kivoja kirjoja (joita kaikkia en ole vielä edes tänne ehtinyt tuoda), ja niiden lisäksi kuukauteen on mahtunut muitakin hyviä lukuhetkiä. Ehkä eniten pettymys oli se, etten jaksanut lukea Alan Mooren sarjakuvasta League of Extraordinary Gentlemen kuin osan 2 (Vol I on luettu joskus syksyllä 2013), ja palautin kolmannen osan ystävälle lukemattomana. En vain jaksanut innostua siitä.

Kevyttä, hyvää tuulta lisäävää hömppääkin mahtui kuukauteen, kun sain kirjastosta jonotuksen päätteeksi Enni Mustosen uusimman kirjan Emännöitsijä, joka on sarjan kolmas osa, ja lisäksi luin yhden Terry Pratchettin Tiffanysta ja vapaista pikkumiehistä kertovan kirjan – taattua laatua. Katja Ketun Yöperhonen oli ehkä kuukauden paras kirja, mutta Matti Röngän Eino ehdottomasti paras yllätys.

Iloista on myös se, että olen saanut kirjoitettua blogiin useammin kuin pitkään aikaan.

Tässä siis vuoden alkukuukauden luetut kirjat:

  • Katja Kettu: Yöperhonen
  • Alan Moore: The League of Extraordinary Gentlemen, vol II.
  • Enni Mustonen: Emännöitsijä
  • Katarina Taikon: Katitzi
  • Terry Pratchett: Keskiyö ylläni
  • Matti Rönkä: Eino

Mainokset

Joskus on erinomaisen hyvä uskaltaa kirjaseikkailuilla oman tutun lukupiirin ulkopuolelle. Syystä tai toisesta minulle ei ollut koskaan tullut mieleen lukea Matti Röngän romaaneja. Luen dekkareita varsin harvoin, ja muutenkin olin ohittanut hänet vain kirjoittavana uutisankkurina, jonka tuotokset eivät kuulu omaan kirjahyllyyni.

Sain ennakkokäsityksistäni erittäin ansaitun opetuksen, kun tulin lukeneeksi Röngän uusimman romaanin Eino (2015). Tartuin tähän mielenkiintoiseen ja hyvin puhuttelevaankin historialliseen romaaniin siksi, että Rönkä luki minun kirjani.

En aiemmin tiennyt, että teoksilla oli yhteyttä, mutta kustantaja Vastapaino ymmärsi. Eino kuvaa sodan jälkeistä aikaa, veteraanien arpia, sodan jättämiä jälkiä yhdessä miehessä, sodan jälkien siirtymistä sukupolvelta eteenpäin. Kun yhdessä Ville Kivimäen kanssa toimittamani teos Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944-1950 syksyllä julkaistiin, Matti Rönkä oli kutsuttuna kommentaattorina julkkareissa (kuten myös Tuomas Tepora, mutta Tuomaksen kirjaa en ole vielä ehtinyt lukea). Rönkä oli perehtynyt 1940-luvun loppuun ja tuonaikaiseen Suomeen, yhteiskuntaan, veteraaneihin ja siihen, mitä tapahtui mutta mistä ei juuri puhuttu.

Röngän kirjan nimihenkilö Eino on sodankäynyt mies, vanha veteraani kunnan terveyskeskuksessa. Hänet on viety sinne muistihäiriöiden vuoksi. Einon pojanpoika Joonas löytää Ukkinsa kotoa vanhoja kuvia ja karttoja, ja alkaa kysellä. Ukki ei mielellään kerro, haluaa olla hiljaa, koska on ollut hiljaa vuosikymmenien ajan. Mutta mikä oli Kerttu-mummin hiljaisuuden taustalla? Miksi mummin syntymäpäivälahjat löytyvät avaamattomina? Miksi Eino-ukin ampumahaavan arpi ei ole sodasta?

Eino muistaa, kuten on muistanut joka päivä kirjan kuvaamista tapahtumista alkaen. Eikä sotakaan jätä, sillä sellaista ei olekaan, joka sodasta haavoitta selviäisi. Rauhattomassa rauhassa Ville Kivimäki kuvaa veteraanisukupolvea painajaisten sukupolveksi, sillä he näkivät paljon enemmän painajaisia elämänsä aikana kuin ihmiset yleensä näkevät. Myös Einon unet ovat voimakkaita ja täynnä jo aikoja kuolleita läheisiä:

Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat. Eikä auta vaikka kuinka toivoi että unohtaisi, että ne pysyisivät poissa. Haihtuisivat armeliaasti, niin kuin pahinkin tykistökeskitys joskus loppui, kun puri hammasta ja piti päätä piilossa ja toisteli, että taas on hetken lähempänä se jyskeen loppu. Mutta tässä yösodassa ei tule huokaisuttavaa unohdusta. Kaikki tuntuu olevan vain entistä elävämpänä mielessä, tositapaukset ja unen kuvitelmat ja mahdottomuudet siihen päälle.

Päällimäinen tunne, jota Eino mielestäni kuvaa, on kipu. Eino-ukki on elänyt pitkän elämän, jota voisi kutsua päällisin puolin hyväksi ja menestyneeksi, mutta kipunsa hän on salannut koko ajan. Einon ja pojanpoika Joonaksen asettaminen rinnakkain korostaa iän merkitystä: Ukki valmistautuu  kuolemaan, melkein toivookin sitä jo, että pääsisi kivustaan, toivoisi pojanpojan toimivan oikein tai ainakin oikeammin elämässään kuin hän toimi. Joonas taas on aivan elämänsä alussa, kaikki vaihtoehdot avoimina ja mahdollisuuksien avaimet käsissään, hyvinvoinnin ja varakkuuden keskellä syntynyt. Kontrasti on toimiva, todella.

Välillä toivoin, että saisin kuulla myös Kerttu-mummin näkökulman asioista ja hänen ja Einon yhteisestä elämästä. Mutta en sittenkään, en halua. Tämä on Einon tarina, ja sellaisena ehyt ja koskettava.

Eilen riemuitsin siitä, että pääsin korkkaamaan hiihtokauden ensimmäiset 6 kilometriä. Toiveissa on, etteivät ne jää kauden viimeisiksi. Tuli kuitenkin mieleen kertoa myös, mitä muuta päivään liittyi. Puhun nyt tietenkin verensokereista ja diabeteksesta.

Olen taas päättänyt pitää hiukan aiempaa tarkemmin huolta verensokereistani, joten mittaan sokereita tiuhaan ja pidän päiväkirjaa ainakin joinakin päivinä viikossa. Siksi minulla on hyvinkin dataa eilisen kulusta. Päivä meni näin:

Klo 8:10 verensokeri (jatkossa vs.) 6,6. Pitkävaikutteisen insuliinin aamuannos 1,5 yksikköä, ateriainsuliinia 8,0 yksikköä.

15 minuutin aamujumppa ja muita aamutoimia.

Klo 9:00 aamupala (puuroa, mehua, sämpylä), noin 60 grammaa hiilihydraatteja (hhg).

Klo 10:40 vs. 10,0. Se on liikaa, ei saisi olla noin korkea, kun ateriasta on jo puolitoista tuntia. Kymmenen hujakoissa oleva sokeri tuntuu kropassa ja mielessä väsymyksenä ja kärttyisyytenä, eräänlaisena velttoutena ja haluttomuutena. Vähän enemmän, niin nukahdan pystyyn.

Klo 11:30-12:15 hiihtämässä.

Klo 12:20 vs. 3,9 –> lasi mehua (20 hhg). Kädet tärisi ja olo oli huono, mutta olin kuitenkin toimintakykyinen. 3,9 on hitusen liian matala, mutta ei vielä koomaa aiheuttava lukema.

Klo 13:00 lounas (juurespihvejä, riisi-ohraa, turkkilaista jugua, maitoa), noin 100 hhg. Ateriainsuliinia 10 yksikköä.

Klo 14:15 vs. 8,1.

Noin klo 15 iso mukillinen kahvia (maidolla).

Klo 16:45 vs. 8,9 (whaaat?!!! miksi se nyt nousi??), välipalaksi klementiini, ateriainsuliinia korjaavassa tarkoituksessa 2 yksikköä.

Klo 18:30 vs. 5,7, ateriainsuliinia 7 yksikköä, päivällinen (salaattia, leipää, yksi juurespihvi), 50 hhg.

Klo 20:00 vs. 6,6. Pitkävaikutteinen insuliini ilta-annos 1,0 yksikköä.

Klo 21:15 2 karkkia, pari mukia teetä.

Klo 22:15 vs. 7,6.

Mikä meni hyvin?

  • Sain iltapäivällä sokerit korjattua 2 lisäyksiköllä ateria- eli pikainsuliinia.
  • Liikunta toi korkeat sokerit alas tehokkaasti.
  • Jaksoin mitata useammin kuin yleensä. Usein mittaamisella on selkeä yhteys verensokeriarvojen tasaisuuteen ja parempaan pitkäaikaissokerin arvoon. Siksi mittausliuskojen määrää/ykköstyyppiläinen ei saisi rajoittaa, kuten tällä hetkellä paikoin tehdään.

Mikä meni väärin?

  • Laskin liian vähän hiilareita aamupalalle, enkä pistänyt tarpeeksi ateriainsuliinia.
  • En muistanut vähentää aamun pitkävaikutteisen insuliinin annosta, vaikka tiesin meneväni hiihtämään. Pienempi annos olisi voinut auttaa siihen, ettei kotiin tullessa olisi ollut matala lukema.
  • En tankannut ennen hiihtämään lähtöä, koska olin muka juuri äsken mitannut korkean lukeman, 10,0. Todellisuudessa mittaus oli melkein tuntia aiemmin, ja olisi ehdottomasti pitänyt syödä vähän ennen lähtöä, koska verensokerini usein romahtaa juuri ennen lounasta ilman liikuntaakin.
  • Hiihtolenkillä taskussa oli vain yksi täytelaku. Se oli ehkä vähän liian pieni hypoeväs. Pillimehu olisi parempi, vaikka onkin hankalampi taskussa kannettava. Mutta ehkä sen kuitenkin kantaa, jos ilman sitä vaarana on tuupertua yksin ladulle.

Päivän aikana sokerit liikkuivat siis 3,9 ja 10,0 välillä. Edestakaisuus on väsyttävää sekin. Parasta olisi, jos verensokeri olisi tasainen – tämä tietenkin koskee myös niitä, joiden haima toimii normaalisti. Mutta kun se ei ole niin helppoa, kuten edeltä voit lukea. Jos haluat, voit lukea vaikkapa Sokeriseuranta-blogista, mitkä eri tilanteet aiheuttavat ykköstyypin diabeetikolle tarpeen mitata verensokeri. Myös deeblogista löytyy hyvä kuvaus siitä, millaista ykköstyyppiläisen arki on.

Minä mittasin  verensokerini tänään kahdeksan kertaa. En ole tässä kovin hyvä: en osaa laskea hiilareita oikein tai gramman tarkkuudella, enkä arvioida rasvan ja proteiinien vaikutusta verensokeriin aterioissa, saatika sitten liikunnan tai kuukautiskierron aiheuttamia muutoksia. Välillä (aika usein) tätä ei vain jaksaisi, mutta minkäs teet, vapaapäiviä ei ole. Eräs 15-vuotias diabeetikko kirjoitti blogiinsa, kuinka hän oli pyytänyt kaveriaan (jästiä, hehheh) kokeilemaan hiilareitten laskemista edes päivän verran.

En tarkoita valittaa, mutta… Tai no, valitanhan minä. Yritän sanoa, että ihana hiihtolenkkini oli kyllä aivan ihana, mutta kuten useimmissa blogikirjoituksissa, se kertoi vain osan totuudesta. Elämässäni hiihtolenkki ei ole koskaan pelkkä hiihtolenkki, se on samaan aikaan verensokerin hallintaa ja jos jonkinmoista säätämistä vaativa suoritus.

Moneen muuhun diabeetikkoon verrattuna minulla kaiken lisäksi menee hyvin, ja sairaus on aika hyvin hallinnassa pysyvä. Ei siis pitäisi valittaa, enkä minä joka päivä, mutta joskus vain on pakko päästää sakkaa suusta ulos. Kiitos että luit tämän, ja anteeksi.

Olen odottanut tätä talvea kovasti. Maalle muuttaminen lisäsi nimittäin mahdollisuuksiani päästä hiihtämään. Kaupungissa asuntoni sijaitsi hankalasti paikassa, josta ladulle pääsi käytännössä vain bussin tai auton avulla. Jonkun kerran kävelin ladulle, mutta etenkin paluumatka ylämäkeen oli hiukan liian raskas suksia kantaen.

Nyt uudesta kodistani on vain ehkä sata metriä lähimmälle ladulle. Se on vain lyhyt, noin 1,2 kilometriä pitkä pururata, joka talvella muuttuu laduksi, mutta tyhjää parempi silti. Kyläkoulun lähistöllä on todennäköisesti toinen latu, mutta en ole vielä käynyt katsomassa sitä. Sinnekään ei ole pitkä matka, ehkä 500 metriä.

Mutta tänään hiihdin tuon pururadan lenkin ympäri viisi kertaa, yhteensä siis 6 kilometriä. Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta olen melko liikunnaton ihminen, joten minulle se on ihan riittävästi.

Ja miten mukavaa hiihtäminen oli! Hiihdin hitaasti, koska en ollut varma jaksamisestani. Viimeisellä kierroksella oli sitten varaa vähän spurtatakin. Ilman lämpötila oli lähellä nollaa, mikä oli pitopohjasuksilleni kai ihan hyvä. Lenkki on soikion muotoinen kierros rinteessä, joten toisessa päässä on pieni nousu, toisessa lasku. Pääsin ylämäen suorin suksin ilman haarakäyntiä, mutta alamäessä suksi kuitenkin luisti kohtalaisesti. Paremminkin olisi siis voinut luistaa, mutta ainakaan ei lipsunut. Moneen vuoteen en ole hiihtänyt kunnolla luistavilla suksilla, joten olen oikeastaan kadottanut sen tunteen, että suksi olisi sujuvan liukas. Viime kertaisiin muistoihin (joskus aikoja sitten) verrattuna suksi kuitenkin toimi hyvin.

Pakkasjakson takia yliarvioin vaatteiden tarpeen (ohuemmallakin talviurheilutakilla olisi pärjännyt, laitoin turhaan sen lämpimämmän), mutta ei se mitään. Jäljistä – tai oikeammin jäljettömyydestä – päätellen olin ladun ensimmäinen käyttäjä, ja sillä hetkellä myös ainoa. Oli mukavaa hiihtää omassa tahdissa. Suksien luistamattomuuskaan ei harmittanut, kun ei ollut ketään kenen sukseen olisin voinut verrata. Yksin hiihtäminen on parasta (kuten olen näemmä todennut jo vuonna 2010).

Tämä kaikkihan on mahdollista vain siksi, että työni mahdollistaa etänä tekemisen. Etätyöpäivänä voin tehdä töitä juuri siihen aikaan, kun itselleni sopii. Aamupäivisin olen yleensä hyvin tehoton kirjoittaja, joten hiihtäminen tai muu ulkoilu on mitä parasta puuhaa. Sitä paremmin kirjoittaminen sitten sujuu iltapäivällä ja illalla.

Vielä toivon, että lunta riittää ja läheiseen kansallispuistoon avataan latu jossain vaiheessa talvea. Sinne haluan lähteä omalle laturetkelleni. Olen tosi iloinen, että pääsin tänään hiihtämään, sillä näyttää siltä että sää muuttuu taas. Huomisesta alkaen sataa räntää, ja koska lunta ei ole ladulla vielä kovin paljon, se saattaa mennä loskasta nopeasti pilalle.

Mutta ainakin hiihtokausi on korkattu onnistuneesti!

Törmäsin muussa yhteydessä mainintaan Katitzi-lastenkirjoista ja Katarina Taikonista, ja hankin kirjastosta yhden Katitzi-sarjan kirjoista luettavaksi. Samalla minulle avautui palanen ruotsalaista ja samalla pohjoismaista ihmisoikeushistoriaa. Katarina Taikon (1932-1995) oli ruotsalainen kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti, jota on nimitetty Ruotsin Martin Luther Kingiksi. Hän oli romani ja taisteli oman etnisen ryhmänsä ihmisoikeuksien tunnustamiseksi.

Löysin Katitzin lukiessani Mustalaislähetyksen lastenkodeista ja niissä 1960- ja 1970-luvuilla harjoitetusta sulauttamispolitiikasta (ks. esim. Panu Pulman Suomen romanien historia, SKS 2012). Katitzi-kirjat kertovat pikkutytöstä, jonka nimi  on Katitzi. Hän elää lastenkodissa, kunnes selviää, että hän on erilainen kuin muut lapset:

-Mustalainen! MUSTALAINEN!

Tytöt katselivat unisina ympärilleen. Mikä meteli! Kuka se noin elämöi? Ruttu seisoi lattialla ja kiljui niin kovaa kuin jaksoi.

-Mitä nyt? Gullan ihmetteli.

-Höhläkö sinä olet? Britta kysyi.

-Katitzi on mustalainen! hoilasi Ruttu.

Katitzi kurkisti peiton alta.

-Mikä minä olen?

-Mustalainen!

-Olenko? Mikä se on? Katitzi ihmetteli.

-Sinä et ole samanlainen kuin me! Sinä olet… erilainen! Neiti Larsson sanoi, ettäs tiedät!

-Onko neiti Larsson sanonut etten… etten minä ole samanlainen kuin te muut? Katitzi kysyi ja hänen alahuulensa alkoi vavahdella.

-Hän sanoi, etteivät mustalaiset ole samanlaisia kuin me. Ja sinä olet mustalainen!

Katitzi saa tietää, että hänellä on isä joka pitää tivolia, ja isosisko nimeltä Rosa ja pikkusisaruksia. Ja että perheellä ei ole pyykkipataa, joten he lainaavat sitä muilta, eikä heillä ole paljon muutakaan, sillä heidän on oltava koko ajan liikkeellä, sillä heidän ei anneta pysyä samassa paikassa pitkään. Katitzi palaa perheensä luo, ja uusi elämä on täynnä outoja asioita. Esimerkiksi se, etteivät lapset pääse kouluun, on Katitzille käsittämätöntä.

Isä katsoi rehtoria pitkään ja sanoi sitten:

-Ehkäpä te ystävällisesti selittäisitte miksi he eivät voi aloittaa teidän koulussanne?

Rehtori vääntelehti vaivautuneena ja tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan. Sitten hän sanoi:

-Herra Taikon, minusta ei ole oikein sopivaa puhua tästä tyttöjen kuullen. Ehkä olisi parempi jos he menisivät tuonne odotushuoneen puolelle siks iaikaa kun me aikuiset puhumme tämän asian selväksi.

-Ei. Tämä koskee tyttöjä ja heidän on saatava kuulla miksi he eivät pääse kouluun, te saatte selittää sen heille. Nyt isä oli noussut ylös, ja hän seisoi jykevästi rehtorin edessä eikä ollut enää yhtään hämillään.

-En mitenkään voi, vaikka kuinka haluaisin, ottaa lapsianne tähän kouluun. Te ymmärrätte että minä joutuisin melkoisiin hankaluuksiin muiden lasten vanhempien kanssa. Niin, varmasti he ottaisivat omat lapsensa pois koulusta, jos minä päästäisin herra Taikonin lapset tähän kouluun.

(Sivuhuomautus: Miksi tuo 1940-luvun Ruotsia kuvaava kohtaus lastenkirjasta ei kuulosta täysin vieraalta vuoden 2016 Suomessakaan?)

Katitzi-kirjat kuvaavat Katarina Taikonin omaa lapsuutta ja omia kokemuksia. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan vasta teini-iässä, kuten monet romanit tuohon aikaan. Myös kirjojen Katitzi on vahvatahtoinen eikä voi käsittää, miksi toiset ihmiset ovat huonompia tai parempia kuin toiset. Tästä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta lienee noussut Katarina Taikonin vahvuus ihmisoikeustaistelijana. Hänen lapsuudessaan romanien kohteluun kuuluivat kallonmittaukset, pakkosterilisaatiot ja muu raju rotuajatteluun perustuva syrjintä. Tuntuu vaikealta käsittää, että niin lähihistoriassa on tapahtunut niin raakaa erottelua. Näiltä osin uskon valitettavasti Ruotsin historian olevan lähellä suomalaista romanien historiaa, vaikka en asiaa tarkemmin tunnekaan.

Surullista, mutta Katarina Taikon vaipui koomaan sydänpysähdyksen seurauksena vain 50-vuotiaana jo vuonna 1982, eikä koskaan herännyt. Hän kuoli vuonna 1995.

Vaikka sulauttamispolitiikka on (toivottavasti) taakse jäänyttä, romaneja ei edelleenkään kohdella tasa-arvoisesti muiden kansalaisten kanssa. Esimerkiksi Janette Grönforsin tekemässä selvityksessä lastenkodissa kasvaneiden romanien myöhemmistä elämänvaiheista (Nevo Roma ry 2009) todetaan, että lähtökohtaisesti lastenkodissa lapsuutensa viettäneiden romanien oletetaan olevan aggressiivisia ja tasapainottomia. Yleistys on kuitenkin turha: monet heistä ovat käyneet kouluja ja pärjänneet hyvin elämässään.

Minulla ei ole aavistustakaan, onko Katitzi-kirjoja suomennettu enemmän kuin tämä yksi. Se on kuitenkin sympaattinen kirja, josta tunnistin ihan liian paljon asioita – tuntuu, että asenteet muuttuvat ihan liian hitaasti.

Olin kyllä ilmeisesti viime vuonna todella kiltti, sillä sain joululahjaksi useita kirjoja. Sofi Oksasen Normasta olin maininnutkin Joulupukille, mutta esimerkiksi Katja Ketun Yöperhonen tuli aika yllättäen – ja vielä omistuskirjoituksella! Kiitos! Tartuin siihen heti Norman luettuani ja hyvä niin, sillä vaikka vertailu ei hyödytä ketään eikä merkitse mitään tai tuo lisäarvoa kummallekaan kirjalle, en voi vastustaa kiusausta tehdä sitä: Yöperhonen oli minusta kiinnostavammin kirjoitettu ja paremmin koossa pysyvä tarina kuin Norma. 

Alkulauseet luettuani tiesin (ja taisin sanoa ääneenkin), että tämä taitaa olla hyvä kirja:

Minä olen Valkoisen Jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:

-Huora hiihtää! Se yrittää Ryssiin pakoon!

En saa äänestä selvää, mutta isän käskyläisiä se on, kunniakasta lahtarijengiä joka huvikseen pyssyttelee kolttia ja raskaana olevia tyttöjä.

-Irkku hei, tuu takas! Mitä isäs sanoo?

Huudoista kuultaa hätä. Niin, mitä sanoo rajavartiolaitoksen päällikkö, Valkokenraali Henrik Malinen kun sen kuopus hiihtää rajan ylitse Suureen Seikkailuun?

-Sikiöntappajat, sylkäisen taakseni ja kiristän tahtia.

Tarinan toinen päähenkilö on Irga, Suomesta Neuvostoliittoon vuonna 1937 hiihtävä nuori tyttö, jonka edessä odottava Suuri Seikkailu on vähemmän riemullinen kuin hän osaa odottaa. Irga päätyy Siperiaan leirille, jossa selviää kuin ihmeen kaupalla.

Toinen pääkertojista, vuodessa 2015 liikkuva Verna etsii Marinmaalta sekä menneisyyttään että kuollutta isäänsä, kansanperinteen tutkijaa. Vernalla on omat traumansa, omat arpensa, mutta Marinmaalta löytyy yllättävästi sekä kipua että helpotusta kipuun.

Kätilö teki minuun vaikutuksen vahvan kielensä takia. Myös Yöperhosessa Kettu osoittaa osaavansa pitää yllä sekä tarinaa että kieltä, mutta ehkä Kätilökaltaista haltioitumista nimenomaan kielen vuoksi ei tällä kertaa ollut tarjolla. Eikä tarvitsekaan – ei olisi kiva lukea toista samanlaista kirjaa. Mutta vahvojen naisten romaani myös Yöperhonen on, enkä voi olla pitämättä kirjasta. Sen päähenkilöt ovat ihanalla tavalla jänteviä ja kaikesta selviäviä, mutta paljastuvat pinnan alta yhtä heikoiksi ja hauraiksi kuin kuka tahansa.

Yksi jännä, vähän erikoinen juonirakenne kirjassa on, sellainen joka vähän huvitti minua, ja luulen että kriittisimmät lukijat rypistävät otsaansa. Kuvioon on nimittäin pujotettu mukaan nyky-Venäjän kuviteltu johtaja, uusstalinilainen diktaattori. Minä en ole erityisen kriittinen lukija ja pidän siitä, että kirjailijat eivät tuota yllätyksetöntä teosta vaan kokeilevat rohkeasti vähän erikoisiakin ratkaisuja, vaikka ne eivät kaikkia miellyttäisikään. Tasaisen tyylikäs ja hiottu on tylsempi kirja kuin hiukan rohkeammin kirjoitettu, jonkin oudohkonkin henkilön sisältävä teos. Ilman tätä henkilöä Yöperhonen olisi ehkä sileämpi, mutta samalla säröttömämpi – ja säröt lisäävät kiinnostavuutta.

Se, mitä kaikkea yöperhonen kirjassa edustaa, ei minulle aivan selvinnyt, mutta ehkä hahmotan merkitysrakenteita joskus, kun luen kirjan uudelleen. Olen todella iloinen, että tämä löytyy omasta hyllystäni, sillä haluan varmasti lukea toistamiseen Irgan ja Vernan tarinan. Juuri nyt polttelisi lukea Kätilö uudestaan. Ajatus siitä heräsi jo leffan katsottuani, mutta Yöperhonen  nosti kaipuun uudelleen esiin.

Ehdottomasti kaunein joulupaketti mitä sain, sisälsi Sofi Oksasen uusimman teoksen. Norma ilmestyi juuri syksyllä, mutta en ollut lukenut sitä vielä. Kaikista joulukirjoista se oli kuitenkin nro ykkönen, se jota olin odottanut (ja ehkä toivonutkin) eniten.

Sen jälkeen kun luin Kun kyyhkyset katosivat, oli selvää ettei Sofi Oksaselta voi ihan vielä odottaa Puhdistuksen kaltaista erityiskirjaa, erityisen hyvää romaania. Silti pyysin Joulupukilta Normaa lahjaksi, sillä sanottiin mitä tahansa, minusta Oksanen on keskimääräistä parempi kirjailija, ja odotin uuttakin teosta hyvin mielenkiinnolla.

Olen vältellyt arvosteluja ja blogijuttuja tästä kirjasta, joten jos seuraavassa tulee jotain toistoa jostain muualta, se on tahatonta – ajatukseni kirjasta tuskin ovat niin originelleja, ettei joku muukin olisi niitä joskus sanonut.

Mielenkiintoisen lukuelämyksen sainkin. Norma ei tällä kertaa sijoitu Viroon (mikä on erinomaisen hyvä ratkaisu Oksaselta) tai historiaan, vaan  tyylilaji on jokseenkin toinen. Nimittäisin Normaa maagiseksi realismiksi, sillä se täyttää mielestäni kriteerit: tapahtumat sijoittuvat meidän maailmaamme ja yhteiskuntaamme, mutta jokin pieni yksityiskohta kuvassa ei vastaa arkirealistista todellisuuttamme. Tässä tarinassa magiikkaa edustavat päähenkilö Norma Rossin hiukset.

Koko kirja perustuu hiusten maailmaan: kampaamoon, hiusten pidennyksiin ja niiden liepeillä liikkuvaan maailmanluokan bisnekseen. Sofi Oksasen omat hiukset kävivät monta kertaa mielessä, kun kirjassa kuvaillaan Norman tuntemuksia hiustensa kautta. Silti kirjan varsinainen teema ei ole kampaamoala tai edes se, mitä sen takaa teoksessa paljastuu, vaan – minun rajoittuneen tulkintani mukaan – valta, vallankäyttö ja vallan sukupuolittuneisuus. Kyse on jälleen kerran miehistä ja naisista sekä toisen vallasta toiseen, (naisten) ulkonäön hallitsevasta asemasta valtapelissä ja mitä kaikkea sen avulla voi tehdä.

Norma oli hyvä kirja, mutta myös hieman sekava. Vaikka kuvio paljastui vähä vähältä, välillä olisin toivonut kirjailjan kertovat vähän enemmän ja jättävän vähän vähemmän oman päättelyni varaan. Kuka nyt tietää? Kuka suunnittelee ja mitä? Kuka valehtelee, kuka pettää, kuka puhuu totta? Ehkä opetus onkin se, että valhe ja totuus ovat muuttuvia sen mukaan, kuka niitä kuuntelee. Edes Norman hiukset eivät aina tunnista totuutta.

Ehkä toisella lukukerralla jonain päivänä tarina aukeaa uudella tavalla, näin ainakin uskon. Kävi miten kävi, kantensa perusteella Norma on joka tapauksessa ehdottomasti yksi kirjahyllyni kauneimpia kirjoja.

Tällä vuoden viimeisellä kirjaseikkailulla ehdin vielä osallistua Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohtaan 16. Rakastamasi kirjailijan kirja, jota et ole vielä lukenut.

Seuraava sivu »