joulukuu 2015


Kuten moni muukin, minäkin kävin taannoin katsomassa Eddie Redmaynen tähdittämän elokuvan Kaiken teoria, jossa kerrottiin romantiikalla höystetty tarina fyysikko Stephen Hawkingin elämästä. En tiedä kumpi oli ensin, elämäkertaelokuva vai idea omaelämäkerrasta, mutta Hawkingilta on ilmestynyt lähivuosina myös omaelämäkerta Minun lyhyt historiani (My Brief History, 2013suom. 2015).

Uskoisin aika monen tarttuneen omaelämäkertaan juuri siksi, että elokuva herätti kiinnostuksen Hawkingin yksityiselämään. Sanon suoraan, että yksityiselämään, sillä vaikka Hawking nimenomaan kirjoittaa fysiikasta ja maailmankaikkeuden tutkimuksesta niin sanotusti yleisöystävällisesti, minä en silti ymmärtänyt yhtään mitään esimerkiksi kirjan mustia aukkoja käsittelevistä kohdista. En ehkä yrittänyt tarpeeksi, mutta luonnontiede on ollut 13-vuotiaasta asti minulle vähän sellaista kärpäsen surinaa korvissa. Pitäisi olla kiinnostunut, tiedän, mutta kun en… Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi luonnontieteen tutkijoita – arvostan tietenkin, vaikken ymmärräkään heidän tutkimuksiaan.

Mutta edellä kuvatusta kärpäsen surinasta johtuen Hawkingin kirja tarjosi minulle varsin vähän mielenkiintoista. Ehkä odotin, että hän olisi kertonut enemmän sairaudestaan ja sen vaikutuksesta arkeen. Hän kertoo siitäkin, mutta selvästi mieluummin ja innostuneemmin hän kuvailee tutkimuksiaan ja läpimurtojaan, kollegoitaan ja tutkimustuloksiaan. Tieteentekijänä en ihmettele sitä, vaan oikeastaan kunnioitankin: totta kai tutkija haluaa tulla muistetuksi tutkimuksestaan, ei sairaudestaan. Jossain kohdin Hawking viittaakin tähän itseironisella tyylillään, joka varmaan on hänen selviytymiskeinonsa arjessa, joka on terveisiin ihmisiin nähden melko vaivalloista.

Minun lyhyt historiani on lyhyt, todella. Sitäkään ei juuri ihmettele kun tietää, miten hidasta Hawkingin kirjoittaminen ja puhuminen on. Ehkä juuri lyhyys myös pelasti lukukokemukseni, sillä kovin pitkää fyysikkotarinaa en olisi jaksanut loppuun asti. Ja hykerryttävänä lisämausteena voin todeta, että kirjan valokuvat ovat aivan ihania.

 

Marraskuussa olen käynyt lapsuudesta asti tutussa lähikirjastossani. Olen lainannut paljon kirjoja, mutta syystä tai toisesta lukenut vain kolme. Onneksi jokainen niistä oli ehdottomasti lukemisen arvoinen:

  • Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä
  • Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
  • Leonie Swann: Ihmissutta ken pelkäisi

Yön sydän on jäätä oli ehkä näistä suurin pettymys: odotin kirjalta paljon, mutta siitä jäi jotenkin hiukan valju maku. Aion silti lukea seuraavankin osan Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvaa dekkarisarjaa. Lindgrenin Ehtoolehdon tuho oli trilogian päätösosa, ja Swannin Ihmissutta ken pelkäisi taas toinen osa lammaslauman seikkailuista kertovia kirjoja.

Vaikka sarjoihin kuuluvien kirjojen lukeminen ei ollut tarkoituksella valittu teema marraskuulle, nyt on silti kiva että iltalukemisena on ihan yksittäinen romaani.

Hyvää adventtiaikaa kaikille!