marraskuu 2015


Huomaan, että viime aikoina blogin kirjoitustahdin harventuessa myös aiheet ovat rajautuneet: kirjoitan jälleen lähinnä vain kirjoista (jotka olivat blogin alkuperäinen aihe), ja silloin tällöin blogin tuoreemmasta teemasta, diabeteksesta. Työstä kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, sillä tämänhetkinen työni ei ole oikein blogitavaraa.

Mutta jotain sentään haluan työstänikin sanoa: ihanan työympäristöni. Kun kesällä muutin maalle, ajattelin käyväni useimpina päivinä Jyväskylässä työpaikalla, sillä pidän kovasti työyhteisöstäni. Aiemmin kotona työskentely ei lisäksi ole ollut kovin tehokasta; saan paremmin aikaan työhuoneella. Väitöskirjan viimeisinä aikoina kävin siellä seitsemänä päivänä viikossa, koska sillä tavalla sain edes joitain osia elämästäni irrotettua työnteosta – kotimatkan verran nyt ainakin.

Viime viikkoina olen kuitenkin jäänyt yhä useammin kotiin työpäivien ajaksi. Työmatka ei ole kohtuuton, mutta se vie aamuin illoin noin 40 minuuttia. Jos saan nukkua sen verran pidempään aamulla, olen todennäköisesti hiukan työkykyisempi. Ja säästäähän se aikaa iltapäivästäkin.

Talvisina päivinä kotona on myös äärettömän mukavaa viettää työpäivä. Takkaan voi laittaa tulet, vetää olohousut ja töppöset jalkaan ja olla meikittä koko päivän. Lounastauolle pääsee kahden metrin päähän, ja iltapäivällä on kiva pitää tauko vaikkapa hakemalla puita liiteristä, käymällä kyläkaupassa tai – kuten tänään – hakemalla ison voisilmäpullan Karoliinan Kestikievarista.

Ja mikä parasta: kotitoimistopäivinä voi nukkua päikkärit, jos siltä tuntuu. Voin aloittaa työt sitten kun ehdin (eli tänäänkin vasta kun olin käynyt asioilla kuntakeskuksessa), ja lopettaa kun olen saanut päivän urakan tehtyä. Aiemmin en ehkä osannut arvostaa tätä aikataulun vapautta yhtä paljon kuin nyt. Melkein kuin downshiftaisi, mutta teen silti työtä yhtä paljon kuin ennenkin.

Tällä hetkellä etäpäivät ovat mahdollisia siksi, että projektissa on siirrytty kirjoitusvaiheeseen: tehtäväni on kirjoittaa ja lukea ja kirjoittaa, ja sen jälkeen taas kirjoittaa. Sitä melkein on parempikin tehdä kotona, missä häiriöitä ei ole ihan niin paljon kuin avokonttorissa.

Ja onhan kotitoimistossa aina Papu.

Mainokset

Ensimmäisen Ehtoolehto-kirjan Kuolema Ehtoolehdossa heinäkuussa 2013, toisen osan Ehtoolehdon pakolaiset viime helmikuussa ja nyt muistin tehdä kirjastoon varauksen sarja viimeiseen osaan Ehtoolehdon tuho. Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja sijoittuu ehdottomasti viime vuosien kotimaisen kirjallisuuden kärkeen, vaikka se ei Finlandia-palkintomaininnoissa ole menestynytkään. Mutta harva kirjailija osaa käsitellä niin vakavia asioita niin hersyvän hauskasti kuin Lindgren. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on samaa sarjaa, mutta huumori on hitusen erilaista.

Kolmannessa osassa tutut päähenkilöt Siiri ja Irma ystävineen ovat päässeet takaisin remonteerattuun palvelukotiin Ehtoolehtoon. Irman hilpeä ”Döden, döden, döden!” vain kaikuu, kun täysin koneistettu palvelukotikonsepti tappaa vanhuksia käytäville, treenihuoneeseen ja vailla huolenpitoa myös omaan sänkyynsä. Jos aiemmissa kirjoissa Lindgren on kritisoinut nykypäivän vanhustenhuoltoa sekä vanhusten kohtelua yhteiskunnassa, niin tässä kirjassa hän visio karmeaa tulevaisuutta, jota kohti suomalainen vanhustenhuolto on menossa. Tehokkuuden nimissä hoitajat korvataan roboteilla ja ruoka ties millä, eikä kukaan tiedä mitä palvelutalon seinien sisällä tapahtuu, kun vierailut on kielletty.

Ehkä kolmas osa ei enää kanna yhtä hyvin kuin aiemmat, mutta edelleen Lindgrenin kynä on terävä ja huumori osuvaa. Pidän valtavasti Siiristä ja Irmasta päähenkilöinä.

Minna Lindgrenin ansioksi lasken sen, että en halua koskaan ajatella vanhuuden olevan sairaus. Vanhat ihmiset ovat vanhoja, ja sairaudet on sitten erikseen. Tsemppiä Ehtoolehtoon!

Koska hauskuudestaan huolimatta Ehtoolehto-kirjoissa on niin paljon totuutta, ne ovat myös saaneet minut hieman pelkäämään vanhenemista ja vanhuutta. Siksi osallistun tällä kirjalla Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohtaan 22. Kirja joka saa sinut pelkäämään.

 

Eilen ympäri maailmaa vietettiin kansainvälistä Diabetespäivää. Marraskuu on ”diabetes awarenessmonth” ja 14.11. päivän tarkoituksena on levittää tietoa diabeteksesta, oikoa väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloja. Ykköstyyppiläisenä koen usein, että ihmiset eivät tiedä sairaudestani mitään muuta kuin nimen, vaikka luulevat tietävänsä. Ei kukaan tietenkään pahaa tarkoita, mutta joskus kommentit voivat kirvellä. Vertaistuki kuitenkin auttaa: ykköstyyppiläisten diabeetikkopalstalla itketään ja nauretaan yhdessä asioille, jotka vain toinen diabeetikko voi ymmärtää.

Yksi yleisimmistä kommenteista kaiken kaikkiaan on se, että ”ethän sinä näytä diabeetikolta?” Miltä diabeetikon pitäisi näyttää? Tästä hyvästä eräs amerikkalainen diabeteksen tutkimusorganisaatio lanseerasi kampanjan ”TD1 looks like me”, johon diabeetikot ovat saaneet ladata omia kuviaan. Samalla kun yhtiö markkinoi omia asioitaan, se on myös ihastuttavalla tavalla yhdistänyt kaikkia saman sairauden kanssa eläviä.

Miltä ykköstyyppi näyttää? Esimerkiksi tältä.

Miltä ykköstyyppi näyttää? Esimerkiksi tältä.

Tämä kommentti tietysti liittyy siihen, että kakkostyypin diabeteksen puhkeamiseen ja hoitoon terveelliset elämäntavat liittyvät oleellisesti. Ykköstyypin diabetes ei kuitenkaan riipu elämäntavoistani. Ei, en ole syönyt liikaa sokeria tai rasvoja. Kyllä, saan syödä mitä tahansa, myös karkkia ja suklaata. Ja ei, en ole aiheuttanut sairauttani itse.

Tämä ei ole minun syyni.

Vuosi sitten 14. marraskuuta itkeskelin ja nyyhkin aika paljon. Sitten päätin, että nyt saa vetistely riittää. Sen jälkeenkin olen itkenyt, mutta vähemmän. Ylämäkiä on ollut ja hoitomotivaatio kesällä niin hakusessa, ettei mitään rajaa. Pitkäaikaissokerini oli vuosi sitten 6,0 %, nyt se on 7,2. Se on edelleen toki ihan hyvä, mutta nousun nopeus hätkähdyttää itseänikin. Hobis on kuin ylipaino: se nousee yllättävän helposti, mutta sen laskusuuntaan saaminen vaatiikin enemmän työtä. Nyt olen koettanut taas olla tarkkana sokerien kanssa, mitata tiuhaan, pistää useammin ja laskea hiilareita tarkemmin. Yritän saada pitkäaikaissokerin taas alle seiskaan, ihan vain itseni vuoksi.

IMG_20151114_151549[1]

Sinirannekkeet Diabetespäivänä. Ja suklaata.

Eilen luonani kokoontui jälleen läheisten tutkijaystävieni kanssa toistuvasti järjestetty tiedepäivä. Olemme jo useita kertoja viime vuosina istuneet päivää yhdessä, puhuneet kunkin tutkimuksen jostain solmukohdasta tai ongelmasta ja nauraneet yhdessä. Tällä kertaa puhuimme paljon niin sanotusta akateemisesta kusipäisyydestä ja siitä, että välillä tuntuu että kivat ja kiltit ihmiset eivät menesty akateemisella uralla yhtä hyvin kuin ne, jotka ovat kärkkäitä kritisoimaan toisia ja arvioimaan epämukavan kriittiseen sävyyn toisten tutkimuksia. Luetaanko kriittisyys älykkyyden merkiksi? Keskustelun pohjana toimi tämä blogikirjoitus.

Koska oli diabetespäivä, annoin ystävilleni heti aluksi käsiin siniset rannekkeet. Sininen rannekoru on diabetespäivän symboli, sillä kirkkaansininen rengas on tämän sairauden kansainvälinen tunnus.

Hieno päivä.

Mutta.

Vietin maailman diabetespäivää, koska en voinut muutakaan ja koska elämä jatkuu, sen on jatkuttava. Olimme kaikki järkyttyneitä ja peloissamme – tietenkin. Surimme Pariisin ja pariisilaisten puolesta, surimme sen vapaan ja turvallisen elämäntavan puolesta, johon olemme tottuneet. Pariisin iskut järkyttävät, mutta kyse on totta kai laajemmasta asiasta, useista iskuista, ideologioiden rajuista törmäyksistä, vihasta jollaista on vaikea uskoa todeksi ja joka synnyttää vain uutta vihaa. Ja pelosta.

Siksi tämä viimeinen kuva on ainoa tämän postauksen merkityksellinen kuva. Ja tämä facebookista löytämäni teksti, jonka tekijää en tiedä, kuvaa ajatuksiani #prayersforParis -hashtagien äärellä. Suren pariisilaisten puolesta, mutta enemmän suren vihan, ennakkoluulojen ja kostonhimon määrää kaikkialla maailmassa.

12248106_10153207396053202_4015773818129842002_o

Minun on vieläkin vaikea myöntää, että lukutavoissani on tapahtunut muutos. Kun sama on toistunut jo monessa kuussa peräkkäin, on kai kuitenkin pakko tehdä se johtopäätös, että luen nykyään vain muutaman kirjan kuussa. Syyskuussa meni kolme, ja samaan lukuun pääsin lokakuussakin. Niin että otsikkoon viitaten: enemmän kai luskelen muutaman sivun illassa kuin luen kirjoja entiseen tapaan.

Kyllähän tämä muutos vähän harmittaa, mutta toisaalta mitään syytä harmiin ei ole. Luen juuri sen verran kuin ehdin, eikä elämässäni ole koskaan ollut vaihetta jolloin lukisin kaiken minkä haluan; lukemattomien ja lukemisen arvoisten kirjojen lista tulee aina ja ikuisesti olemaan pidempi kuin kukaan kirjatoukka ehtii suorittaa. Ja vaikka juuri nyt etenen sillä polulla hiukan hitaammin kuin ennen, tilanne sopii tähän hetkeen. Pääasia lienee kuitenkin se, ettei rakas harrastus muutu pakkopullaksi. Luen sen verran kuin hyvältä tuntuu.

Lokakuussa luin kolme eri puolille Eurooppaa sijoittuvaa kirjaa, joista kahdesta jälkimmäisestä bloggasin. Ekana luin irlantilaisen Colm Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia. Sitten listalla oli kaksi romaania, toinen Australiasta ja toinen Saksasta.

Tässä lista: