lokakuu 2015


Kun elokuussa kyselin ehdotuksia kirjoista, joiden päähenkilö olisi eläin, sain erinomaisen hauskalta kuulostavan vinkin lukea saksalaisen Leonie Swannin kirjoja. Meni syksyyn, ennen kuin sain aikaiseksi etsiä kirjailijan teoksia kirjastosta, mutta kyllä kannatti. Olen nyt lukenut Swannin esikoisromaanin Murha laitumella (Glennkill, 2005, suom. 2007) ja sen jatko-osa on onneksi jo odottamassa.

Murha laitumella kertoo lammaslaumasta, jonka paimen George löytyy kuolleena laitumelta. Koska George oli hyvä paimen ja kiintynyt lampaisiinsa, päättävät lampaat selvittää murhaajan. Viisain laumasta on neiti Maple, jonka rakentamat päättelyketjut ja yksityiskohtien huomioiminen ovat vertaansa vailla. Ennen kaikkea neiti Maple osaa kysyä oikeita kysymyksiä, kuten oikean rikosetsivän kuuluukin. Merkittävästi tutkimusta edistävät myös muun muassa muistilammas Mopple the Whale, jolla on aina vähän nälkä ja joka muistaa kaiken kuulemansa. Lauman johtaja on sir Ritchfield, ja rohkeutta edustaa Othello, nelisarvinen musta pässi. Monia muitakin hersyvän hyviä henkilöhahmoja tarinasta löytyy, sillä lauma on melkoisten yksilöiden kokoelma. Yksilöt erottavatkin Georgen lauman muista lammaslaumoista. Jokainen laumassa on vähän erilainen kuin toiset, jokainen on persoona ja nimetty erikseen.

Swann inhimillistää lampaat hauskasti, mutta samalla aika ajoin muistuttaa niiden lammasmaisista ominaisuuksista kuten hajuaistista, lauman merkityksestä (”Yksikään lammas ei saa jättää laumaa.”) ja siitä ,etteivät kaikki ihmisten asiat ole lampaiden maailmassa käsitettäviä.

En ole vielä aloittanut jatko-osaa, mutta varmasti siihen tartun, ehkä jopa ennen meidän lukupiiriä, jota varten tätä luin. Murha laitumella menee myös Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohtaan 7. Kirja, jonka päähenkilöt eivät ole ihmisiä.

Mainokset

Yksi syy aiemmin ihmettelemääni elo-syyskuun kirjojen vähyyteen oli se, että olin unohtanut yhden kirjan töihin (hups). Ostin pokkarikaupasta joskus matkalukemiseksi australialaisen Liane Moriartyn kirjan Hyvä aviomies (The Husband’s Secret, 2013, suom.  2014) ja työtavaroiden joukossa matkalukeminen oli kulkeutunut työhuoneen kaappiin. Sieltä löysin sen, muistin että kirja oli aika kiva ja viimein muistin ottaa sen kotiin loppuun luettavaksi.

Olen koettanut miettiä, mihin genreen Hyvä aviomies kuuluisi, mutta en ole oikein keksinyt miten sen luokittelisin. Se on viihderomaani, kyllä, mutta ei ihan chick-litin tasoista siirappia kuitenkaan. Se on selkeästi naisille suunnattu kirja: sen kaikki päähenkilöt ovat naisia, miehet ovat sivurooleissa naisten arjen rakentumisen eri puolien ollessa keskiössä. Hyvä aviomies ei ole mitenkään yllättävä tai kokeellinen, aiheeltaan kantaaottava tai mitään sellaista, mutta se on hyvin kirjoitettu, siinä on hyvä tarina ja osa henkilöistäkin suorastaan mukavia – ja ne vähemmänkin mukavat kiinnostavia.

Henkilöitä on useita, sillä Hyvä aviomies rakentuu usean päähenkilön toisiinsa kietoutuvista tarinoista noin yhden viikon ajalta ennen pääsiäistä Sydneyssä. Keskeisin on ehkä Cecilia, joka pyörittää täydellisen perheenäidin kotitalouttaan Tupperware-kutsuineen, koulun vanhempainneuvostoineen ja muine sosiaalisine aktiviiteetteineen. Moriarty vihjaa, vaikkei suoraan sanokaan, että Cecilialla on jonkinlaisia pakkomielteitä esimerkiksi kodinhoidon täsmällisyyden suhteen, mutta koska hän on kuin suoraan kotiäidin opaskirjan mallikappale, kukaan ei näe hänen neuroottisen tarkasti hoidetussa taloudessaan mitään kummallista. Cecilia nyt vain on täydellinen, kuten ovat myös hänen kolme tytärtään sekä matkustelevaa työtä tekevä aviomies John-Paul. Perhe on täydellinen, kuten avioliittokin, kunnes Cecilia avaa kirjeen jota hänen ei olisi pitänyt avata, eikä John-Paulin kirjoittaa. Kirjeen lukemisen jälkeen tapahtumat kärjistyvät viikossa.

Puoli seitsemältä herätyskello raastoi Cecilian julmasti ja nopeasti hereille. Hän makasi kyljellään kasvot John-Pauliin päin, ja he avasivat silmänsä yhtä aikaa. He olivat niin lähekkäin, että heidän nenänsä melkein koskettivat toisiaan.

Cecilia katsoi punaisten suonien pientä kirjailua John-Paulin silmävalkuaisissa, nenän ihohuokosia, harmaata parransänkeä vahvassa, lujassa, rehellisessä leuassa.

Kuka tuo mies oli?

Samalla asuinalueella tarinaan liittyy Cecilian tytärten koulussa St Angelassa työskentelevä leskirouva Rachel. Rachelilla on poika Rob, jonka vaimoa Laurenia Rachel inhoaa, mutta joiden poika Jacob on mummonsa silmäterä. Rachel elää tasaista elämää, mutta kärsii sisäisesti: hänen tyttärensä Janie murhattiin teini-iässä, eikä murhaajaa koskaan löytynyt. Rachel tietää tappajan, mutta ei ole löytänyt todisteita tätä nyt jo aikuista miestä vastaan. Kunnes hän katsoo vanhaa videonauhaa, josta paljastuvat Janien lähes viimeiset hetket. Rachelin painajainen tiivistyy pääsiäisen alusviikolla, jolloin on myös Janien murhan vuosipäivä, Rachelin vuotuinen sururituaali.

Ruudussa näkyi enää lumisadetta, ja Rachelin pää nytkähti, kuin häntä olisi lyöty. 

Sika. Murhaaja.

Rachel oli pullollaan adrenaliinia, täynnä vihan antamaa energiaa. Tämähän oli todiste! Uusi todiste kaikkien näiden vuosien jälkeen!

Vaikka Cecilian ja Rachelin elämissä on draamaa ja tuskaa kerrakseen, kaikkein kipeiten minuun osui Tessin osuus tarinasta. Tess on elänyt koko ikänsä sisaruksellisessa, melkein symbioottisessa suhteessa serkkunsa Felicityn kanssa. Nyt heillä on yhteinen firma kolmestaan: Tess, Felicity ja Tessin aviomies Will. Kunnes eräänä iltana tapahtuu juuri se käsittämättömin: Felicity ja William kertovat rakastuneensa toisiinsa. Tess ottaa poikansa Liamin ja karkaa samantien Sydneyyn äitinsä luokse. Liam menee St Angelan kouluun, ja Tess tutustuu myös Racheliin ja Ceciliaan. Täysin hajalle lyödyn luottamuksen kokoaminen, oikean ja väärän pohtiminen ja Tessin tilanteen kamaluus olisi syvällisemmin käsiteltynä romaanin aihe sinällään, mutta jo Moriartyn kevyemmälläkin käsittelytavalla se tuntui kipeältä. Kirjan naisista Tess oli suosikkini kaikessa tuskan ja elämänjanon purkauksissaan.

Tess tuli ajatelleeksi, että hänen tuskansa Willin ja Felicityn takia teki kaikista tunteista voimakkaampia, niin että kaikki mikä tuntui hyvältä, kuten moottoripyörän kallistuminen tai Connorin käsi reidellä, tuntui entistä paremmalta. Vielä viime torstaina Tess oli elänyt pehmeää, vaimennettua, tuskatonta pientä elämää. Tämä torstai-ilta oli kuin nuoruutta: huikaisevan kipeää ja äärimmäisen kaunista.

Mutta tekipä kuinka kipeää hyvänsä, Tess ei halunnut olla kotona Melbournessa leipomassa, katsomassa telkkaria ja hoitamassa laskutusta. Hän halusi olla juuri tässä, kiitää moottoripyörän selässä sydän jyskyttäen, tietäen olevansa elossa.

Lukuhaasteeni Kirjan vuosi 2015 on edennyt surkeasti, mutta osallistun silti tällä kohtaan 29. Kirja jonka tapahtumat sijoittuvat paikkaan, jossa olet aina halunnut käydä, sillä jo pitkään haaveeni on ollut päästä Australiaan.

Elokuussa unohdin (olin Kiinassa ja sen jälkimainingeissa) jälleen raportoida luetut kirjat, mutta koska nykyään lukutahti on hiipunut olemattomiin, listasta ei taaskaan tule mitenkään kohtuuttoman pitkä vaikka siinä onkin kaksi kuukautta kerralla. Itseasiassa tilanne on sikäli omituinen, että elokuussa kalenteristani ei löydy yhtään luettua kirjaa. Se tuntuu uskomattomalta, sillä ainahan minä luen. Joka ilta edes muutaman rivin. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Vaihtoehtoja on kaksi: joko en tosiaankaan ole lukenut loppuun yhtään kirjaa, tai sitten en ole muistanut merkitä niitä kalenteriin. Lopputulos on kuitenkin se, etten voi elokuun osalta raportoida tänne mitään lukemisiani, koska en muista niitä eikä mitään dokumenttia luetuista ole.

Yöpöydän alahyllyltä löytyy kesken jäänyt ja aktiivisesti unohdettu karhu-kirja, josta kirjoitin aiemmin. Sen kanssa taistelin varmaan yli puolet elokuusta, mutta muuta en tiedä.

Syyskuussa olen sentään lukenut peräti kolme kirjaa alusta loppuun. Mielenkiintoisin kokemus oli Anni Kytömäen Kultarinta, ja sen jälkeen luin pari kevyempää teosta. Lista on lyhyt:

  • Anni Kytömäki: Kultarinta
  • Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?
  • Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Ehkä pitäisi alkaa säilyttää kuukauden verran myös kirjaston lainakuitteja, joista voisi paremmin muistutella itseään mahdollisesti luetuista tai lukematta jääneistä kirjoista.

Eniten tämä lukemattomuus kuitenkin kertoo siitä, miten kiireinen syksy on ollut. Nyt tuntuu siltä, että pahin on kuitenkin taitettu, työasioiden osalta ainakin. Terveyspuolellakin mennään valoa kohti: minulla on parhaillaan käsivarressa elämäni ensimmäinen verensokerisensori, joka mittaa sokereita viikon verran jatkuvasti. Parin päivän kuluttua sen keräämät tiedot puretaan lääkärin kanssa ja sen jälkeen olen toivottavasti vähän viisaampi haimani tilan ja diabetekseni suhteen. Ja ehkä motivoituneempikin itseni hoitamiseen, toivottavasti ainakin.