syyskuu 2015


Tänään osallistuin Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran, Tekniikan historian seuran, Teollisuusperintöseuran ja Työväenmuseo Werstaan yhdessä järjestämään seminaariin Tampereella. Seminaarin pontevana otsikkona oli Tehdas, työ ja teollisuusperintö globalisoituvassa maailmassa ja se oli kaksipäiväinen; valitettavasti pääsin mukaan vain jälkimmäiseen päivään.

Kirjoitan tätä bussissa matkalla Tampereelta Helsinkiin. On taas hyvä mieli. Olen luultavasti ennenkin täällä kirjoittanut, että Werstaassa on jotain taikaa: mitä ikinä siellä järjestetäänkään, tapahtuma on onnistunut ja lähden sieltä hyväntuulisena ja tyytyväisenä. Niin tänäänkin.

Aamupäivällä olin kuuntelemassa tehdaspaikkakuntia ja tehdasyhteisöjen kokemushistoriaan käsittelevässä työryhmässä. Kolme esitelmää käsittelivät hienosti toisiaan täydentäen eri teollisuuspaikkakuntia. Pari viikkoa sitten Åbo Akademissa väitellyt historioitsija Matias Kaihovirta puhui Billnäsistä, kanssani samalta laitokselta viime syksynä väitellyt historioitsija Juuso Marttila Strömforsista ja Turussa kansatieteeseen väitöskirjaa valmisteleva Maria Vanha-Similä Forssan tehdasyhteisöstä.

Iltapäivällä koko seminaariväki kokoontui Werstaan auditorioon kuuntelemaan neljän meritoituneen professorin esitelmiä. Pirjo Markkola puhui sukupuolinäkökulmasta agraarista teolliseen yhteiskuntaan sekä sukupuolihistorian tutkimuksesta ja haastoi pohtimaan myös ”vahvan naisen” kertomusta, mikä minua kovasti kiinnostaakin. Kari Teräs käsitteli jatkosodan ajan teollisuuden kohtaamia haasteita. Hannu Itkonen taas puhui kotipaikkansa Varkauden teollisuushistoriasta, ja Pauli Kettunen jymäytti kaikki hiljaisiksi erinomaisella esitelmällään työväentutkimuksen muutoksista sekä erilaisista linjauksista 1970-luvulta tähän päivään.

Kaikki kuulemani esitelmät olivat antoisia, mutta eniten minulla on hyvä mieli päivän yleisestä tunnelmasta. Siitä asti, kun astuin Werstaan ovesta sisään, sain tervehtiä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia, jutella kevyesti ja yhtä lailla vakavasti. Tunsin kuuluvani joukkoon ja puhuvani samaa kieltä kuin muut, samoista asioista kiinnostuneet ihmiset. Olin omieni joukossa. Tuntui taas kerran vahvasti siltä, että tämä on sitä mitä haluan tehdä: tutkia työtä, työn muutosta ja työn merkityksiä, ehkä myös työväenluokkaa, työväkeä ja työväenliikettä, analysoida sukupuolittuneita rakenteita ja sukupuolittavia työkäytänteitä.

Nämä ”mitä haluan oikeasti tehdä” -tyyppiset ajatukset ovat vahvasti mielessä juuri nyt siksi, että syksyllä akateemisessa maailmassa eletään kaikkein kiivainta hakusesonkia. Minäkin olen tehnyt pitkää päivää saadakseni hakemuksen kokoon. Vaikka tähän akateemiseen lottoarvontaan osallistuminen on todennäköisyyslaskennan kautta tarkasteltuna turhauttavaa, se on myös voimavara: olen upottanut hakemukseen monia niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä ja joiden tutkiminen toisi mielestäni lisäarvoa yhteiskuntaan.

Väistämättä päivän aikana sivuttiin useaan kertaan myös tämän hetken levotonta poliittista tilannetta. Kulttuurin, historian ja politiikan tutkijoina minun ja ystävieni on vaikea hyväksyä tai niellä sellaista historian väärinkäyttöä, jota viime päivinä ja viikkoina on saanut Suomessa nähdä. Suomi tuntuu jakaantuneen jyrkästi kahtia, eikä poliitikoilla tunnu olevan halua estää vastakkainasettelua, joka purkautuu mitä uskomattomimmilla tavoilla. En olisi ikinä voinut uskoa saavani nähdä tänä päivänä otetun kuvan, jossa Ku Klux Klaanin asuun pukeutunut henkilö heiluttaa Suomen lippua. Käsittämätöntä ymmärtämättömyyttä, ja jos ei typeryyden piikkiin voi laittaa niin sitä suurempi rikos tuo teko mielestäni on. Eivätkö ihmiset oikeasti enää erota oikeaa ja väärää?

Maailmassa tuntuu olevan enemmän epätasapainoa ja vihaa kuin voin käsittää tai käsitellä, ja ristiriitaisia tunteita lisää se, että henkilökohtaisesti, omassa pienessä kokemusmaailmassani, olen juuri nyt onnellisempi kuin koskaan.

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta (2014) on hämmentävä. Parempaa sanaa sen kuvaamiseen en ole keksinyt. Pidin siitä kovasti, mutta samalla se hiukan typerrytti, enkä hetkittäin tiennyt mitä ajatella. Toisaalta lukukokemus oli jälleen kerran – kuten se aina on – hyvin sidoksissa elämäntilanteeseen ja lukuympäristöön.

Luin kirjan alkupuolta Kiinassa. Loppuvaiheessa kongressimatkaa, lentokenttähotellissa Pekingissä olin nyyhkimiseen asti uupunut ja koti-ikävässä. Kiinan kuuma ja kostea ilma, pöly ja tunkkaisuus ahdistivat, ja kaipasin vain kotiin, kotiin, kotiin. Käperryin luksushotellin sohvalle ja avasin Kultarinnan, ja luin suomalaisen metsän kuvauksia, jollaisia vain suomalainen voi kirjoittaa rakkaudesta metsään. Hengitin metsäilmaa ja näin kaikki vihreät sävyt, tunsin polun jalkojeni alla ja kuulin tuulen puissa – niin syvälle Kytömäen teksti minut mukaansa vei. Ehkä en olisi uponnut metsäkuvauksiin niin syvälle ilman Kiinan-kontekstia, mutta juuri sillä hetkellä ne kolahtivat.

Kirjan toinen osa puolestaan sivuaa lasten huostaanottoja ja asemaa kasvattiperheessä. Kaksi vuotta sitten en olisi ottanut sitä(kään) kontekstia näin henkilökohtaisesti, mutta nyt sitä luki tuntosarvet herkkinä, yhtä aikaa varovaisena ja arkaillen ja kuitenkin innokkaasti ja uteliaana.

Kultarinta on isän ja tyttären tarina. On tyttärellä äitikin, mutta hänen tehtävänsä on lähinnä käydä synnyttämässä ja sen jälkeen hiipua pois. Isä, Erik Stenfors, rakastaa metsää ja siirtää rakkauden niihin myös tyttäreensä Mallaan. Tarina sijoittuu nuoreen, vasta itsenäistyvään ja itsenäistyneeseen Suomeen. Kirjan alkuosa on isän tarina, jälkipuoli Mallan. Syystä tai toisesta pidin enemmän alkuosasta, ja vaikka Mallan osuus oli ehkä toiminnallisempi, se tuntui silti liian pitkältä, venytetyltä. Kirjan sivumäärä on muutenkin kunniakas, joten olisi ehkä kaivannut hieman tiivistämistä molempiin osioihin.

Päällimäinen tunne on silti hämmennys, sillä jo pelkästään kirjan kuvaama aika on kiehtova, mutta lisäksi Erik ja Malla ovat ihania henkilöhahmoja. Rakastin metsäosuuksia, vaikken niitä aina ymmärtänytkään, ja suomalainen kansanperinne tietenkin kolahti tällaiseen piilofolkloristiin. Se, mikä kirjan nimen kultarinta lopulta on, saa kukin lukija lopulta tulkita ihan itse.

Tätäkin on luettu blogeissa paljon. Esimerkiksi Lumiomenalle tuli ikävä metsään, Sinisen linnan kirjaston Maria uskoo kirjan kestävän aikaa ja Jokke puolestaan ei pitänyt kaikki kirjan kielikuvia kovinkaan osuvina eikä juonta kestävänä.

Viime viikon blogihiljaisuuteen oli kerrankin pätevä syy: matkustin Kiinaan, ja siellä en saanut wordpressiä toimimaan edes sen vertaa, että olisin käynyt lukemassa sitä! Ihan pelkästään huvin vuoksi en Aasiaan asti lentänyt, vaan osallistuin kansainväliseen historiatieteiden kongressiin Jinanin kaupungissa Pekingistä kaakkoon. Kyseessä oli The 22nd International Congress of Historical Sciences (ICHS), jonka yhteydessä järjestettiin International Federation for Research in Womens Historyn (IFRWH) konferenssi. Osallistuin jälkimmäiseen pitämällä yhdessä kollegan kanssa paperin suomalais-ruotsalaisessa paneelissa.

ICHS oli valtava kaikilta mittasuhteiltaan, suurempi kuin mikään kongressi tai konferenssi jossa olen aiemmin ollut. Paikalla oli kuulemma 900 ulkomaalaista ja 2000 kiinalaista historiantutkijaa, mutta lukumääristä on vaikea ottaa selkoa. Järjestelyt olivat myös jotain aivan muuta kuin mihin normaalisti humanistitutkija asteikon alimmalta portaalta on tottunut: kongressi järjestettiin komeissa hotelleissa, joissa myös majoituimme. Kulta ja kristallit kimalsivat työhuoneissa, meitä autettiin ja palveltiin kaikessa mahdollisessa (ja mahdottomassa) eikä mitään puuttunut.

Suuren kongressin ongelma on kuitenkin juuri sen suuruus. Tarjonnan paljous tukahduttaa, ja omaa verkostoa on vaikea löytää. Siksi olikin erinomaista, että IFRWH järjestettiin siellä, sillä naishistorian tutkijoiden joukossa oma paikka oli helpompi hahmottaa, löytää verkostoja ja aloittaa keskusteluja – ja jatkaa aiempia vanhojen tuttujen kanssa.

Tieteellisesti suurin anti minulle oli meidän yhteispaperillemme esitetyssä kysymyksessä paneelimme keskusteluosiossa. Vaikka meille suunnattiin vain yksi kysymys, se riitti: yksi hyvä kysymys on parempi kuin pussillinen yhdentekeviä. Saimme ajateltavaa modernin käsitteen määrittelystä jatkoa varten (paperista tulee artikkeli lähitulevaisuudessa).

ICHS näkyi Jinanin kaupungissa monin tavoin. En ole koskaan ennen kohdannut sellaista historioitsijoiden jalustalle nostamista kuin viime viikolla. ICHS-teemaisia kukkaistutuksia oli monin paikoin kaupungilla, kaupunkiliikenteen bussien ikkunoissa oli kongressia tervehtiviä tarroja, kongressin avajaiset olivat olleet pääuutislähetyksissä ja sanomalehdissä Pekingissä asti. Meitä hyysättiin kaiken kiinalaisen vieraanvaraisuuden voimin, välillä jopa kiusallisuuteen asti. Kokemus oli huikea, ja varmastikin ainutlaatuinen monin tavoin.

Erityisen ihastunut Kiinaan en ole tämän reissun jälkeen, enkä vähään aikaan halua mennä kiinalaiseen ravintolaan. Silti oli hyvä reissu, ja tunnen olevani etuoikeutettu, että minulla oli mahdollisuus tähän matkaan.

Jos jonain päivänä opin ottamaan kuvia pois puhelimestani, laitan teillekin muutaman nähtäväksi. Toistaiseksi kuitenkin vain Instagramista löytyy pari otosta.