elokuu 2015


Kirjan vuoden lukuhaasteen yksi kohta oli ”kirja, jonka päähenkilö ei ole ihminen”. Lukupiirin kanssa päätimme loppukesän kirjan sen pohjalta. Hyllyssäni on vuosia odottanut Richard Adamsin romaani Shardik, joten päätin tarttua siihen tässä kohdin lukuhaastetta.

Odotukset olivat kovat: Adamsin Ruohometsän kansa on ehdottoman loistava kirja, ja sen päähenkilöt todellakin ovat jotain muuta kuin ihmisiä. Shardikin nimihenkilö on karhu, joten ajattelin kirjan kertovan siitä. Mutta voi pettymys, Shardik ei olekaan oman kirjansa keskushenkilö vaan ihmiset, jotka tekevät siitä jumalan.

Epäilemättä Shardikin tarina menee lukuhaasteeseen läpi, sillä vaikka Shardik ei ole kirjassa ajatteleva tai juonta eteenpäin vievä henkilö, se on kuitenkin koko tarinan keskus. Sinänsä juoni on herkullinen ja kiinnostava: ihmiset uskovat Shardikin olevan kauan poissa ollut jumala, ja jumalan nimissä aletaan tehdä kaikenlaista pahuutta kuten käydä sotia. Miten vallanhimo muuttaa ihmistä? Adams kuvaa, miten aluksi puhtaana säteillyt usko jumaluuteen joutuu väistymään kunnianhimon tieltä. Mikä on jumaluutta ja mikä ihmisyyttä, ja voiko ihminen luoda jumalan?

Mutta voi pettymysten pettymys: kirja on oikeastaan aika tylsä. Olen nyt parisen viikkoa takunnut sitä ja päässyt noin puoleenväliin. Tekisi mieli antaa periksi, sillä tuntuu etten jaksa enää kiinnostua kirjan tapahtumista, koska se on kerronnaltaan niin onnettoman junnaavaa, sekavaa, nimet poukkoilevat enkä hahmota karttaa yhtään. Jaksan sivun tai kaksi illassa, joten kirja ei juurikaan etene.

Jättäisin ehkä Shardikin vielä mieluummin kesken, jos keksikin jonkun kivemman eläinpäähenkilöisen kirjan. Haluaisin lukea jotain, mitä en ole ennen lukenut, siksi Ruohometsän kansa, Lokki Joonatan tai Kaislikossa suhisee eivät sovi. En myöskään haluaisi lukea lastenkirjaa, vaikka kieltämättä rajaa aikuisten lastenkirjojen välille ei aina voi vetää. Ainahan voin lukea Beatrix Potteria… Olisiko teillä, armaat lukijani, kirjavinkkejä tähän kohtaan?

Tänään tapasin diabeteshoitajani ja kerroin heti, että en ole kovin montaa kertaa pistänyt pitkävaikutteista insuliinia kesän aikana. Kuten aina ennen tapaamisia, olin nytkin pitänyt päiväkirjaa noin parin viikon ajan syödyistä hiilarimääristä, verensokeriarvoista ja pistetyistä insuliiniannoksista. Olin vihainen ja vähän häpeissäni siitä, että en ollut hoitanut itseäni hyvin. Hoitamattomuus näkyi kyllä päiväkirjani lukemissa, samoin kuin graafissa jonka olin saanut eräästä puhelimen ilmaissovelluksesta.

Sokeriarvoni ovat sahanneet 5-15 välillä koko kesän. Edelleen liikutaan suht hyvissä lukemissa, mutta vaihtelut ovat melkoisia saman päivän sisällä. Lisäksi insuliini vaikuttaa hyvin vaihtelevasti ja ennakoimattomasti. Se johtuu siitä, että vielä 15 kuukautta diabetesdiagnoosin jälkeen oma haimani on elossa ja tuottaa ainakin ajoittain insuliinia hyvin voimakkaastikin. Valitettavasti sen toimintaa ei voi ennakoida, joten insuliinin määrä pistoksissa on vähän arpapeliä. Siitä johtuu hoitomotivaation puutteeni tältä kesältä sekä se, että hoidon laiminlyöneenä pitkäaikaissokeriarvoni (HbA1c) on noussut 6,1 prosentista 6,8:aan. Se on siis edelleen erittäin hyvä, mutta onhan nousu aika nopea kolmeen kuukauteen.

Odotin saavani vain kehotuksia pistää pitkävaikutteista matalien sokerien uhallakin. Latteiden nyökyttelyjen sijaan hoitaja tutki tarkkaan päiväkirjaani ja graafiani, vei ne lääkärinkin katsottavaksi ja suhtautui kaikin puolin vakavasti ongelmaani. Tuntui melkeinpä siltä, että joku muu on terveydestäni enemmän huolissaan kuin minä itse! Se kyllä lämmitti mieltä ja sai taas minut päättämään, että hoidan itseäni jatkossa paremmin.

Sain mukaani kourallisen pidempiä neuloja, joita pitää testata toimiiko insuliini niillä paremmin. Sain melko tarkat ohjeet kokeilla pitkävaikutteisen insuliinin käyttöä (vain kerran päivässä ja aluksi vain 1,5 yksikköä kerrallaan – se on tosi tosi vähän verrattuna useimpiin muihin diabeetikkoihin). Ja ennen seuraavaa lääkärikäyntiä pääsen ensimmäisen kerran sensorointiin! Se tarkoittaa sitä, että viikoksi minuun kiinnitetään laite, joka mittaa sokereja jatkuvasti. Laitteesta sitten puretaan tiedot poliklinikalla ja saadaan tarkempaa tietoa verensokerin vaihteluista ja myös siitä, miten se oma haimani vielä jakselee. Sensorointi tehdään lokakuun alussa ja olen tosi innoissani, sillä olen itsekin tosi kiinnostunut sen tuloksista.

Sain myös varmistuksen, että ainakin toistaiseksi diabeteshoitoni pysyy Keskussairaalan polilla, vaikka olenkin muuttanut toiselle paikkakunnalle. Hoitotarvikkeet haen uudesta kotikunnastani, mutta tuoreet ykköstyyppiläiset hoidetaan polilla. Ehkä jossain vaiheessa, sitten kun elämä tasaantuu, siirryn paikallisen diabeteshoitajan asiakkaaksi.

Tänään oli ensimmäinen käyntikerta polilla, etten itkenyt. Lähellä oli, mutta se meni ohitse, ja lähinnä sain vaan lisää tarmoa. Hoitaja on myös huolissaan hoitomotivaation puutteesta, mutta ainakin toistaiseksi pärjään näin.  Apuja siihenkin on kuitenkin tarjolla. Lokakuuhun tuntuu olevan tosi lyhyt aika, kyllä minä taas sinne asti jotenkin sinnittelen!

Innostus on levinnyt myös muille elämän osa-alueille: sain viimein avattua koti- ja pihablogin. Tervetuloa vierailulle Minun nurkkaani maailmassa!