Tänään laitoksemme tutkijayhdistys vieraili Yle Keski-Suomen tiloissa Jyväskylän keskustassa. Ryhmämme vastaanotti toimittaja Marika Paaso, joka ystävällisesti kierrätti meitä toimituksen tiloissa ja loppuun vielä laittoi tutkijat kommentoimaan seuraavan päivän aihetta – suomalaisuutta – mikrofoniin. Vierailu oli kiva ja antoi uutta näkökulmaa alueradioon, vaikken vieraillutkaan siellä ensimmäistä kertaa. Onnekas (kai) olen ollut, kun olen saanut tehdä Yle Keski-Suomen toimittajien kanssa yhteistyötä jo muutaman kerran tutkimukseni ja mm. olohuonetentin tiimoilta.

Vierailun aikana keskusteltiin paljon siitä, miten ja miksi tutkijoiden pitäisi näkyä mediassa. Niin sanottu yliopiston kolmas tehtävä, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, kuuluu kaikkien meidän työnkuvaan, mutta miten se määritellään järkevästi? Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja vuorovaikutus ns. suuren yleisön kanssa voi olla paljon muutakin kuin tutkimustulosten kertomista toimittajien välityksellä – esimerkiksi bloggaamista, twiittaamista, yleisöluentoja, lehtikirjoituksia ja niin edelleen.

Välillä oman tutkimusaiheen popularisointi voi olla vaikeaa. Kuitenkin se on jossain määrin tutkijan velvollisuus: pitää pystyä sanomaan, miksi oma tutkimusaihe on tärkeä yhteiskunnan tai yhteisön kannalta. Miksi tämä tutkimus on tehtävä? Jos ja kun teen tämän tutkimuksen, mitä siitä seuraa? Vaikka tutkijat usein kokevat toimittajien tavan suoraviivaistaa tutkimustuloksia kiusalliseksi, se on myös hyödyllinen taito. Tutkimuksen merkityksen kertominen niin, että sen ymmärtää myös henkilö, joka ei ole saman asian ammattilainen, ei ole välttämättä aina helppoa. Siksi toimittajat voivat olla isoksi hyödyksi tutkijoille – ja tietenkin päinvastoin.

Välillä voi olla vaikea miettiä, mitä vaikkapa varhaismodernin Ranskan historian tai elämäkerrontaan sisältyvien narratiivisten rakenteiden tutkimus merkitsee nykypäivänä. Kosketuspintoja kuitenkin olisi hyvä oppia löytämään. Aina ajankohtaisen jutun kohdalla ei ole pakko ottaa yhteyttä toimittajaan, vaan taitoja voi harjoitella tutkijoille tutummalla tekniikalla, kirjoittamalla. Pohdimme esimerkiksi tutkimusblogin perustamista. (Pitäisikö minun avata tutkimushommille oma blogi? Samaa olen miettinyt ennenkin.)

Keskusteluissa sivuttiin tutkijan brändäämistä, joka on melkeinpä kirosana akateemisessa maailmassa. Työssäni joudun aika paljon tasapainoilemaan sen kanssa, miten kerron työstäni julkisesti. Onko tutkijalla oltava kotisivut? (Entä jos niitä päivittää melko harvoin?) Onko Twitter-tili välttämätön aktiiviselle tutkijalle? Monesti tutkijat toivoisivat, että työ puhuisi puolestaan ja riittäisi näytöksi, eikä tutkijan tarvitsisi laittaa itseäänkin tarkastelun alle. Mutta maailma on muuttunut ja tänä päivänä keskustelua esimerkiksi tieteestä käydään paljolti verkossa ja sosiaalisessa mediassa. Jonkinlaisen, edes pinnallisen viestintästrategia miettiminen hyödyntää tutkijaa ja selkeyttää asioita. Mutta oma persoona brändinä? Siihen en sentään vielä usko, en tällä alalla, vaikka olen Lisa Sounion Brändikkään joskus lukenutkin.

Viimeisen vuoden sisällä olen kirjoittanut hyvin vähän työstäni blogiin. Se on ollut viestintästrateginen päätös: en ole halunnut kirjoittaa suoraan  tämänhetkisestä tutkimushankkeesta ja työstäni. Tämänpäiväinen keskustelu Ylen studiolla kuitenkin muistutti jälleen, että blogini yksi ulottuvuus on koko ajan ollut tutkimus ja tutkijan arki. Varmaankin palaan tutkijan elämä -teemaan sitten, kun seuraava hanke käynnistyy. Tässä vaiheessa noudatan kuitenkin valittua strategiaa ja kirjoitan työstäni vain kuten nyt, ihan muista kuin sisällöllisistä näkökulmista.

Vierailu oli kiinnostava ja siis herätti uinuvan mediapersoonani jälleen henkiin. Kiitos Helan tutkijoille retken järjestämisestä, kiitos Yle Keski-Suomi ja erityiskiitos Marika!

Advertisements