Touko 2015


Lukupiirissämme on ollut pitkään tapana, että yhteislukeminen on teemallista: luemme kirjoja, joita yhdistää aihe, genre tai esimerkiksi maa. Tällä kertaa kuitenkin päätimme vaihteeksi lukea kaikki saman kirjan, ja kohteeksi valikoitui ilman kovin ihmeellisiä syitä Alice Munron Kerjäläistyttö (Who Do You Think You Are? / Beggar Maid, 1977, suom. 1985). Lukupiiri kokoontuu ensi viikolla, mutta kun sain Kerjäläistytön tänä aamuna luettua (eläköön sunnuntaiaamut, jolloin saa jäädä sänkyyn lukemaan!), kirjaan ylös joitain ajatuksiani siitä.

Kerjäläistyttö on ensimmäinen Alice Munroni. Hän on nimenomaan novellikirjailija, ja koska en juurikaan lue novelleja, hän on jäänyt lukulistani ulkopuolelle – ei tosin mitenkään erityisen tarkoituksellisesti. Kerjäläistyttö ei oikeastaan ole novellikokoelma, vaan pienistä tarinoista koostuva yhtenäinen romaani. Lukuja voisi ehkä lukea irrallaan toisistaankin, mutta ne on tarkoitettu luettavaksi yhdessä, yhtenäisenä tarinana. Päähenkilö Rose on köyhistä oloista. Hän kasvaa äitipuolensa Flon kanssa Hanrattyn pikkukaupungin köyhällä laidalla, mutta pääsee opiskelemaan stipendin turvin collegeen. Hän avioituu, mutta jo lähtökohtaisesti onnettomasti, ja avioeron jälkeen alkaa hänen elämässään toinen, itsenäisempi vaihe.

Jokken kirjanurkassa avataan hienosti kirjan nimeen sisältyviä merkityksiä. Minulle kirjasta jäi mieleen erityisesti kaksi aihetta. Ensimmäinen on Rosen asema ja identiteetti ”kerjäläistyttönä”. Hänet on kasvatettu uskomaan, ettei hän ole mitään, ei tule koskaan olemaankaan, eikä hänellä ole mitään oikeutta ajatella olevansa joskus jotain. Se ei ole pelkästään Flon ja Rosen isän kasvatuksesta juontuva ajatus, vaan koko ympäristö, opettajat, kaikki ruokkivat nuoren naisen käsitystä omasta mitättömyydestään. Se näkyy Rosen elämässä monin tavoin, muun muassa avioliitossa rikkaan, yläluokkaisen Patrickin kanssa. Patrick on se, joka huomioi Rosen aseman kerjäläistyttönä viitaten erääseen maalaukseen. Patrickille Rosen asema tuntuu sopivan hyvin.

Munro tuo minusta hienosti esiin lukijalle Rosen minäkuvan. Sitä ei sanota kertaakaan suoraan – siksikin kyse on omasta tulkinnastani – vaan muiden asioiden kertomisella tai kertomatta jättämisellä. Rosen stipendi collegeen ei olisi mahdollista, ellei hän olisi pärjännyt koulussa hyvin. Silti koulumenestyksestä tai siellä viihtymisestä ei puhuta mitään, stipendi vain kerrotaan siinä vaiheessa, kun siirrytään collegeaikaan. Rosen haave on olla näyttelijätär, mutta hän ei usko itseensä riittävästi hakeutuakseen ikinä esimerkiksi näytelmäkerhoon. Hän kuitenkin päätyy haaveammattiinsa ja menestyy varsin hyvin. Tätäkään ei mainita, kerrotaan vain tuloksista, mutta Munro ei kertaakaan sano, onko Rose hyvä työssään.

En tiedä, osaanko ilmaista itseäni selkeästi tuossa edellä. Tavallaan Rose tuntuu ajautuvan elämässään eri vaiheisiin ja tilanteisiin ilman omaa ansiotaan, ilman selkeitä pyrkimyksiä. Jos hän esimerkiksi rakkauden vuoksi joskus on aktiivinen ja tavoittelee jotain, yritys epäonnistuu. Rakkaudessa, jos jossakin, Rose onkin kerjäläistyttö läpi elämänsä. Kuitenkin juuri hänen omista ansioistaan vaikeneminen antaa mielestäni vaikutelman, että kirjassa on kyse Rosen omasta minäkuvasta.

Toinen mieleeni jäänyt aihe ovat Munron hienot, tarkat kuvaukset ihmisistä. Vaikka syystä tai toisesta en saanut mieleeni tarkkaa kuvaa Rosen ulkonäöstä, tunsin tutustuneeni häneen varsin perusteellisesti kirjan aikana – niin hyviin kuin huonoihinkin piirteisiin. Ja sivuhenkilöt! Patrick oli sietämätön, enkä käsittänyt ollenkaan, miksi Rose meni hänen kanssaan naimisiin. Ensimmäinen avioliiton ulkopuolinen suhde Gliffordiin oli kuvattu hienosti, kuten myös pikkukaupungin kyläkaupan myyjä, joka olisi voinut olla Rosen ystävä, jos tämä olisi halunnut. Tai Ralph Gillespie, joka kuvataan vasta viimeisessä luvussa – mikä hahmo! Parasta oli kuitenkin Flo, Rosen äitipuoli, joka on kirjan toinen päähenkilö. Teräväsanainen, ahkera, oppimaton Flo, joka pitää kauppaa talon julkisivun puolella ja näkee kaikki, ketkä tiellä kulkevat.

Munron hienon kerronnan vuoksi kiinnostukseni hänen novellejaan kohtaan heräsi. Esimerkiksi Suketus on lukenut useita Alice Munron kirjoja, kannattaa käydä lukemassa juttuja Eniten minua kiinnostaa tie -blogista. Kirjan vuosi -lukuhaasteessa on paikka myös novellikokoelmalle, joka ehkä voisi olla Munroa. Kerjäläistyttö menee kuitenkin kohtaan 13. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat vieraaseen maahan. Eläköön Kanada!

Mainokset

”Sinun aviomiehesi on sankari, Katharina.”

”Kuinka voi olla sankari, jos häviää? He hävisivät, isä. Me hävisimme.”

”He uhrasivat itsensä suuremman hyvän vuoksi. Se on sankaruutta.”

”Mitä suurempaa hyvää on häviämisessä?”

”Se on antanut meille aikaa järjestäytyä uudelleen, Katharina. Valloittaa Moskova.”

”Ja sitten mitä? Saartavatko ne meidät sielläkin?”

”Tuollainen puhe on defaitismia, Katharina.”

”Kuinka paljon meidän täytyy antaa, isä? Ensin minun veljeni, sitten aviomieheni.”

”Saksa on suurempi kuin sinä, Katharina. Suurempi kuin me kaikki.”

”Hirviö, jolle me syötämme miehemme? Sitäkö se on, isä, tämä sinun Saksasi?”

”Tuo on vaarallista puhetta, Katharina. Puhetta, joka vielä sinut vaikeuksiin. Oletko aivan kunnossa?”

”Minä voin hyvin.”

”Sinun täytyy lakata ajattelemasta Peteriä. Hyväksyä, ettei hän tule takaisin.”

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon, mutta Audrey Mageen esikoisromaanin Sopimus (The Undertaking, 2013, suom. 2015) kaltaisia kirjoja saa mieluusti tulla aina vaan lisääkin. Magee avaa sotaan uusia näkökulmia, tuo sen kauheuden ja karmeuden niin iholle, että puistattaa.

6tag_270515-082633Sopimus on Katharinan ja Peterin tarina. He menevät naimisiin yhteisestä sopimuksesta, tapaamatta toisiaan, tuntemattomina toisilleen. Avioliitto takaa Peterille vihkiloman mittaisen hengähdyksen itärintamalta ja Katharinalle leskeneläkkeen, jos aviomies kuolee. Sopimus on järkevä, mutta kumpikaan tuskin osaa varautua kaikkeen siihen, mitä siitä seuraa. Vihkilomallaan tuore aviopari rakastuu toisiinsa, ja avioliittosopimuksesta tulee kummallekin pelkkää järkipaperia sitovampi sydänten sopimus. Mutta tällaisissa olosuhteissa solmittu sopimus kestää?

Magee kuvaa Berliiniä ja kotirintamaa tavalla, johon en ole aiemmin törmännyt. En silti usko, että Magee on ensimmäinen saksalaisnäkökulman kuvaaja, mutta esikoiskirjailijaksi erittäin taitava kuitenkin. Katharina ei ole varsinaisesti natsimielinen, mutta osa omaa aikaansa ja kasvanut Kolmannessa valtakunnassa – hän ei näe väärää siinä, että saa käyttöönsä juutalaisten asunnon, turkikset tai lastenrattaat, tai että puistossa ei ole sopivaa puhua juutalaiselle äidille, jolla on pieniä lapsia. Se kaikki on hänen maailmassaan normaalia. Aluksi Katharina saa osakseen järjestelmän onnekkaan osallistujan roolin, kun perheen lääkärituttava järjestää etuuksia, eikä Katharinan perhe näe nälkää. Entiset naapurit eivät ehkä enää puhu heille, mutta mitä siitä, kun tarjolla on suklaakakkua ja sianpotka, jollaisista muut vain uneksivat elintarvikesäännöstelyn aikoina. Lopulta Katharinekin joutuu kuitenkin toteamaan, ettei ole riittävän hyvä kansalainen, kun lääkärillä on valta valita, kenelle antibiootteja annetaan.

Peterin kautta Magee kuvaa itärintaman etenemistä, Venäjän talvea ja sotilaiden paleltuneita jalkoja. Stalingradin piiritys on kauhea ja kammottava, ja Peterin kohtalo julma. Mageen kuvailemat saksalaissotilaat tappavat siekailematta saadakseen ruokaa, eivätkä ideologiset motiivit sotaan ole todellakaan selkeitä.

Mageen kirjan oivaltavuus onkin siinä, ettei se tee päähenkilöistään hyviä tai pahoja – ylipäätään kirjassa on ehkä vain yksi pahaksi luonnehdittava hahmo. Ihmiset ovat ennemminkin heikkoja kuin pahoja. Peter ja Katharina ovat molemmat aikansa lapsia ja aivopestyjä natsiliikkeeseen. Jälkikäteen on helppo tuomita heidän kaltaisensa ihmiset, jotka eivät asettuneet vastarintaan vaan uskoivat kaiken ja passiivisesti – ja ajoittain myös aktiivisesti – hyväksyivät rotuerottelun, holokaustin ja kaiken väkivallan Hitlerin ja saksalaisen valtakunnan nimissä. Mutta eivät Katharina ja Peter pahoja ole, ainakaan minun mielestäni. He elävät sotaa ja sodan arkea, ja kaikkein eniten kumpikin heistä toivoisi vain, että sota loppuisi ja he saisivat elää yhdessä.

Sopimus on pyörinyt mielessä viime päivinä. Toivon, että… No en tiedä mitä toivon, ehkä sitä että moni lukisi tämän. Kirjablogeissa Sopimusta on luettu paljon, joten arvioita löytyy helposti. Niitä kannattaa toki lukea, mutta myös kannattaa tarttua ihan itse kirjaan. Täällä on lisätietoa kirjailijasta kustantajan sivuilla.

Liitän Sopimuksen Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohtaan 4. Tänä vuonna julkaistu kirja.

Tällä viikolla kaksi työkaveriani pysäyttivät minut kysymyksellään. Molemmat ovat aloittelemassa väitöskirjojaan. Juuri nyt työskentelemme samassa hankkeessa, ja työporukastamme on tullut varsin läheinen ja tiivis. Pidän näistä nuorista naisista valtavasti, ja haluaisin kaikin mahdollisin tavoin auttaa heitä alkuun työurallaan.

Mutta sanattomaksi menin, kun he kysyivät keskeltä apurahahakemusten vääntämisen tuskaansa: Miten minä jaksoin sitä? Miten motivoin itseni aloittamaan ja tekemään väitöskirjan, kun rahoituksen hakeminen oli niin vaikeaa, saamisesta puhumattakaan? Miten jaksoin ja halusin jatkaa, vaikka tulevaisuus oli antamassa vain epävarmuutta, pätkätöitä, pieniä tuloja. eikä tekeillä oleva tutkinto edes välttämättä hyödyttäisi työmarkkinoilla?

Minä en muista.

Muistan monenmonituiset epätoivon hetket väitöskirjapolultani, mutta muistini mukaan ne liittyivät yleensä omaan huonouden kokemukseen, huonoon itsetuntoon, väsymykseen, epäonnistumiseen tai sen pelkoon ja – noh – ihan vain osaamattomuuteeni. Muistini ehkä tekee tässä kyllä tepposet, sillä jotenkin olen kadottanut mielestäni epävarmuuden tuskailun. Mutta varmaan sitäkin on ollut.

Hämmennyin kovasti näistä kysymyksistä, ja olen miettinyt asiaa monta päivää. Selasin blogiarkistoani – olenhan blogannut koko tutkijanurani alkumetreiltä asti. Jaoin kysymyksen myös facebook-ryhmässä, johon kuuluu neljä läheistä, samoihin aikoihin tohtorikoulua käynyttä ystävääni, ja pohdimme asiaa yhdessä.

Yhtä vastausta, yhtä ainoaa selviytymiskeinoa ei tietysti ole, mutta muutamia löytyi. Yksi vastaus oikeastaan sisältyy tuohon edelliseen asiaan: ystävät, joilta voi kysyä neuvoa, ovat kultaa kalliimpia. Minulla oli alusta asti samalla laitoksella akateeminen siskoni. Hän oli kyllä hyvin monta kertaa se, joka käänsi kurssin taas eteenpäin, kun olin jo antamassa periksi. Hänellä on uskomaton innostamisen taito: joka kerta, kun en nähnyt edessä valoa, kahvihetki hänen kanssaan sai minut taas suunnittelemaan uusia hankkeita, uusia työryhmiä, uusia kirjoitusaiheita ja niin edelleen. Hänen rinnallaan minäkin uskoin, että voisin olla jotain, ja vähitellen sitten aloin uskoa myös omiin siipiini ja huomasin niiden kantavan.

Myös muu työyhteisö on ollut tärkeää. Olen tiennyt, että saan apua jos vain pyydän, eikä aina ole tarvinnut pyytääkään. Eikä asian tarvitse aina olla vakava: seuraa jäätelölle, kahville, lukupiiriin, ompelukerhoon, työryhmään, seminaariin tai mihin vain löytyy aina. Ilman toisten, samanlaista työtä tekevien kumppanuutta en usko, että olisin onnistunut saamaan väitöskirjaani valmiiksi.

Motivaatiota tuli siis yhdessä tekemisestä. Tutkijan työ on kaikkea muuta kuin yksinäistä puurtamista. Se on kokouksia, seminaareja, työryhmiä, työpajoja, matkoja ja esitelmiä ja pitkiä keskusteluja. Se on sosiaalinen työ, jossa pitää osata sekä kuunnella että keskustella. Innostusta ovat matkan varrella antaneet erityisesti yhdessä oivaltamisen ja ideoinnin riemu, mutta myös hyvä palaute, silloin harvoin kuin sitä on ollut saatavilla. Siitäkin olen kirjoittanut blogiin monta kertaa, esimerkiksi keskellä kevään 2010 apurahahakua.

Sitten on vielä yksi juttu, nimittäin se projekti itsessään. Vaikka välillä hain muitakin töitä, ja kieltämättä parina ekana vuonna leikin ajatuksella, että jättäisin väikkärin joskus tauolle, niin keskeyttäminen ei jotenkin ollut ikinä aito vaihtoehto. Ajattelin, että vaikka tästä nyt ei mikään tiedemaailman räjäyttävä tuotos tule, niin loppuun asti vedetään. Kuten ystäväni facebookissa totesi, väitöskirja oli hänelle oma projektinsa, johon ei paljon kotoa kannustettu mutta joka oli hänen oma haaveensa. Minäkin ehkä olin sen verran tavoitteellinen, että  halusi saada väitöskirjan tehtyä, vaikka sitten olinkin vuosien ajan ihan varma, että hakeudun sen jälkeen muualle töihin enkä ryhdy tutkijaksi. Niin ja alusta asti haaveilin karonkasta, en niinkään väitöstilaisuudesta…

Eihän se toimeentulon epävarmuus mitään herkkua ole nyt, eikä ollut silloinkaan. Jatkuva rahoituksen hakeminen on raastavaa, eikä se lopu siihen, kun väitöskirja valmistuu – haen rahoituksia koko ajan edelleen. Esimerkiksi syksyllä 2008 olen tuskaillut blogissa apurahahakujen kanssa, ja kun ensimmäinen pidempi apuraha tuli samana syksynä, olin revetä liitoksistani. Myöhemmin olen blogissa suhtautunut rahoitukseen hieman tasaisemmin, mutta realistisesti ja toimeentulon epävarmuutta ehkä sietäen. Sehän se onkin, että epävarmuutta ei ehkä ikinä ole kokonaan hyväksynyt, mutta sen kanssa on oppinut elämään. Olen uskaltanut ottaa asuntolainan ja olen oppinut luottamaan siihen, että jos tekee parhaansa niin asiat järjestyvät.

Niin ja vielä yksi juttu: on ollut tärkeää, että on myös muuta elämää kuin academia. Harrastuksia, ystäviä, mitä vain. Mutta norsunluutornista on hyvä tulla alas välillä, että pää pysyy ehjänä.

Jotenkin haluaisin ajatella, ettei koko väitöskirjaprosessi vuodesta 2008 vuoteen 2014 ollut pelkkä selviytymistarina. Ei se ollut jatkuvaa taistelua tai jos olikin, niin Minna Canthin tavoin sanoisin, että ihanaa taistelua. Kyllä sellaisiakin aikoja oli, jolloin piti vain selviytyä aamusta iltaan ja seuraavaan päivään, mutta suurin osa ajasta oli myös iloa ja tyytyväisyyttä, onnistumista ja oppimista sekä itsensä haastamista hyvällä tavalla. Matkalle alppipolulla osui myös hyviä ja tasaisia osuuksia, ja niistä vaikeista kohdista oli aina ihmisiä auttamassa yli.

Niin että onnea ja kannustusta matkaan vain kaikille, jotka jatko-opintoja suunnittelevat tai aloittavat. Kyllä siitä on mahdollista selvitä hengissä, eikä edes tee koko ajan tiukkaa. Jälkikäteen on helppoa unohtaa erityisesti alkuvaiheessa tuntemani ahdistus, mutta juuri niinhän ihmisen mieli toimii, ja hyvä niin.

Etukäteen odotin toukokuun viidettä päivää. Odotin  kovasti, pelkäsinkin vähän, mutta pidin sitä tärkeänä merkkipaaluna: toukokuun 5. päivä vuonna 2014 sain diagnoosin ykköstyypin diabeteksestä. Vuosipäivä herätti paljon tunteita: vielä ennen vappua lääkärin vastaanotolla aloin itkeä pelkästään mainitessani lähestyvän vuosipäivän. Jotenkin tuntui yhtä aikaa sankarilliselta ja kaamealta ja kurjalta, että tätä on kestänyt jo vuoden.

Mutta sitten tapahtui Elämä, ja vuosipäivä vilahti ohi ilman, että edes muistin sitä. Olin työmatkalla, tapasin Joulupukin (hetken ajattelin toivoa Joulupukilta, että parantaisi diabetekseni, mutta tajusin onneksi olla sanomatta sitä ääneen), kestitsin odotettuja vieraita, tein tarjouksen omakotitalosta, odotin, iloitsin ja lopulta petyinkin, mutta vuosipäivä vilahti mielessä vain hetkittäin. Esimerkiksi silloin, kun istuin Vesa-Matti Loirin ja Jyväskylä Sinfonian konsertissa Paviljongissa ja itkin, sillä olin alkuvuodesta ostanut lipun tuohon konserttiin juurikin siksi, että se oli vuosipäiväni tienoilla. Konsertissa itkin koska Eino Leino ja Loirin tulkinnat, mutta samaan aikaan minua odotti kaupungilla kolme rakasta ihmistä, joiden tarjoama kuohuviini ja etenkin nauruntäyteiset jutut saivat unohtamaan kaiken itsesäälin ja synkkyyden.

Hassua, että melkein viime kesästä asti olen miettinyt, miltä ensimmäinen vuosipäivä sitten tuntuu – ja sitten en juuri edes huomaa koko päivämäärää. Se on hyvä merkki, onhan? Ainakin ajattelen sen niin.

Puolivuotispäivänäni olin vielä aika katkera ja ahdistunut, mutta kun pian sen jälkeen löysin itseni taas itkemästä keskellä päivää yksinkertaisesti päätin, että nyt loppuu ruikuttaminen. Ei se siihen loppunut, tuskin loppuu ikinä, mutta väheni ainakin huomattavasti.

Hyvin minulla menee. Kuherruskuukausi sairauteni kanssa jatkuu ja pärjään pienillä insuliiniannoksilla. Pitkäaikaissokeri (HbA1c) on 6,1, mikä siis on erittäin hyvä. Vuositarkastuksessa sain uudet insuliinikynät, sellaiset joilla saa annosteltua lääkettä puolen yksikön välein.

Kuten tasan vuosi sitten kirjoitin, kaikki on muuttunut. Voisi olla vaikeaa sanoa tarkkaan, missä kohdin muutos on tapahtunut. Mutta se ainakin, etten ota asioita enää itsestään selvyyksinä. Ja toivottavasti ainakin tartun hetkeen, enkä anna haaveiden mennä ohitse. Elämä on nyt ja huomenna, enkä halua tuhlata sitä asioihin tai ihmisiin, joista en pidä.

Yksi asia on kulkenut (insuliinien lisäksi) mukana koko vuoden. Aika pian sairastumisen jälkeen löysin Mary Chapin Carpenterin, amerikkalaisen folk- ja countrylaulajan, jonka levy Ashes and Roses on soinut jokseenkin tauotta läpi vuoden. Rakastan levyn melankolista, viipyilevää tunnelmaa, laulajattaren käheää ääntä ja herkkiä sanoituksia. Don’t need much to be happy on lohduttanut minua kymmeniä kertoja tänä vuonna ja muodostunut voimabiisiksi. Monta kertaa vuosipäivää ajatellessani suunnittelin, että kirjoitan laulun sanat tänne silloin. Nyt vuosipäivä meni jo, mutta laulun saatte silti, koska siinä on kaikki. Kuunnella voi vaikkapa spotifyssa tai youtubessa liveversiona tai levyltä.

Don’t need much to be happy

four walls and a roof over head

books and food in my belly

cool sheets upon the bed

A fire that warms up December

sound of a thaw in the eaves

sometimes it’s hard to remember

how tough we are to please

All in good time

somehow I find

days that still shine with light

all in good stead

I’m safe and I’m fed

with dreams in my head

good night

The feel of my hand being taken

driving at night all alone

the breeze on a warm summer evening

coming home

All in good time

somehow you find

days that still shine with light

all in good stead

You’re safe and you’re fed

with dreams in your head

good night

Don’t need much to be happy

a friend to soften a fall

and something to show for my labors

after all

I had to learn to be grateful

I had to learn how to see

mistakes that might have proved fatal

are gifts I now receive

Minulla on kaikki.

Viime vuoden paras esikoisteos, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittaja, tuli vastaan kirjastossa ilman, että sitä erityisesti etsin. Pajtim Statovcin teos Kissani Jugoslavia (2014) kieltämättä kiinnittää kirjahyllyssä huomiota värikkäällä kannellaan: rohkean vaaleanpunaisella taustalla seisoo iso musta kissa, joka näyttää kaikkea muuta kuin ystävälliseltä. Kissakirja!

Mikään söpö kissavideo Statovcin kirja ei kuitenkaan ole, ja kannen musta kissa ei edusta turvaa tai rauhaa tai silkinpehmeää turkkia. Kissani Jugoslavia kertoo Bekimistä ja Eminestä. Bekim on nuori mies, joka etsii omaa tilaa ja kai myös itseään. Hän tapailee satunnaisesti miehiä, on opiskelevinaan vaikkei pidä yliopistosta, on hauras ja minusta hyvin haavoittuva. Bekim ostaa kuningasboan, vaikka oikeasti pelkää käärmeitä. Sitten hän tapaa kissan, joka muuttaa hänen luokseen. Eminen, Bekimin äidin, tarina etenee pääosin menneisyydessä. Emine on albaanityttö, joka naitetaan nuorena miehelle, jonka hän on nähnyt kerran – sitä tuskin voi edes tapaamiseksi kuvata. Emine on kaunis, hyvinkasvatettu tyttö, josta tulee hyvä vaimo – juuri sellainen kuin albaanivaimon tulee perinteiden mukaan olla. Sota kuitenkin rikkoo kaiken, ja Eminen mies tuo perheen sotaa pakoon Suomeen.

Eminen tarina oli minusta kiinnostavampi, sillä Statovci kuvaa hienosti ja tarkasti niitä tapoja ja perinteitä, joiden mukaan pienessä albaanikylässä elettiin. Kuitenkin Bekimin tarina on syvempi ja vaativampi, sillä kissan ja boan merkitykset eivät auenneet minulle ihan helposti ja jouduin miettimään ja pysähtymään. Epäilen, etten kaikkea merkityskerroksia ole vieläkään havainnut, mutta uskon myös lukevani Kissani Jugoslavian jonain päivänä uudelleen.

Pajtim Statovci on vielä tosi nuori, vasta 24-vuotias, ja Kissani Jugoslavia erittäin hyvä esikoisromaani, kaiken hehkutuksensa ansainnut. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä hän tuottaa seuraavaksi – toivottavasti esikoisen menestys ei luo liikaa paineita. Nuori kirjailija kenties ammentaa menneisyydestään ja taustastaan myös jatkossa, ja minusta on hienoa että myös suomalaisessa kirjallisuuskentässä on näin kypsiä, puhuttelevia ja taitavia maahanmuuttajakirjailijoita. Niin paljon kuin tuota termiä ja kategorisointia siihen inhoankin, Kissani Jugoslavia kertoo maahanmuutosta ja hiertymistä kahden kulttuurin välillä. Parhaat vastaavat romaanit olen tähän asti lukenut Ruotsista.

Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai peloistani, niin minä kerron.

Identiteettikipujen, historian, albaaniperinteiden ja monien muiden aiheiden lisäksi Kissani Jugoslavia kertoo myös rakkaudesta ja sen kaipuusta. Hauraudessaan ja rikkinäisyydessään Bekim on valtavan rakkaudennälkäinen, mikä ei välttämättä aseta hyvää pohjaa tasa-arvoiselle suhteelle. Toisaalta Emine on valmis rakastamaan miestään Bajramia, joka on komea ja hyvästä perheestä, mutta Bajram lyö häntä ensimmäisen kerran jo hääpäivänä. Emine antaisi valtakunnan yhdestä kiitoksesta, mutta Bajram hallitsee perhettään tavalla, johon hänet on kasvatettu. Jos Eminen rooli naisena on rajoittava ja ahdas, ei maskuliinisuus tai miehen rooli sekään ole kovin joustavaa tai helppoa toteuttaa yhteisön odotusten mukaisesti, minkä Statovci tuo hienosti esiin kuvatessaan nykypäivän Kosovoa.

Tänään laitoksemme tutkijayhdistys vieraili Yle Keski-Suomen tiloissa Jyväskylän keskustassa. Ryhmämme vastaanotti toimittaja Marika Paaso, joka ystävällisesti kierrätti meitä toimituksen tiloissa ja loppuun vielä laittoi tutkijat kommentoimaan seuraavan päivän aihetta – suomalaisuutta – mikrofoniin. Vierailu oli kiva ja antoi uutta näkökulmaa alueradioon, vaikken vieraillutkaan siellä ensimmäistä kertaa. Onnekas (kai) olen ollut, kun olen saanut tehdä Yle Keski-Suomen toimittajien kanssa yhteistyötä jo muutaman kerran tutkimukseni ja mm. olohuonetentin tiimoilta.

Vierailun aikana keskusteltiin paljon siitä, miten ja miksi tutkijoiden pitäisi näkyä mediassa. Niin sanottu yliopiston kolmas tehtävä, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, kuuluu kaikkien meidän työnkuvaan, mutta miten se määritellään järkevästi? Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja vuorovaikutus ns. suuren yleisön kanssa voi olla paljon muutakin kuin tutkimustulosten kertomista toimittajien välityksellä – esimerkiksi bloggaamista, twiittaamista, yleisöluentoja, lehtikirjoituksia ja niin edelleen.

Välillä oman tutkimusaiheen popularisointi voi olla vaikeaa. Kuitenkin se on jossain määrin tutkijan velvollisuus: pitää pystyä sanomaan, miksi oma tutkimusaihe on tärkeä yhteiskunnan tai yhteisön kannalta. Miksi tämä tutkimus on tehtävä? Jos ja kun teen tämän tutkimuksen, mitä siitä seuraa? Vaikka tutkijat usein kokevat toimittajien tavan suoraviivaistaa tutkimustuloksia kiusalliseksi, se on myös hyödyllinen taito. Tutkimuksen merkityksen kertominen niin, että sen ymmärtää myös henkilö, joka ei ole saman asian ammattilainen, ei ole välttämättä aina helppoa. Siksi toimittajat voivat olla isoksi hyödyksi tutkijoille – ja tietenkin päinvastoin.

Välillä voi olla vaikea miettiä, mitä vaikkapa varhaismodernin Ranskan historian tai elämäkerrontaan sisältyvien narratiivisten rakenteiden tutkimus merkitsee nykypäivänä. Kosketuspintoja kuitenkin olisi hyvä oppia löytämään. Aina ajankohtaisen jutun kohdalla ei ole pakko ottaa yhteyttä toimittajaan, vaan taitoja voi harjoitella tutkijoille tutummalla tekniikalla, kirjoittamalla. Pohdimme esimerkiksi tutkimusblogin perustamista. (Pitäisikö minun avata tutkimushommille oma blogi? Samaa olen miettinyt ennenkin.)

Keskusteluissa sivuttiin tutkijan brändäämistä, joka on melkeinpä kirosana akateemisessa maailmassa. Työssäni joudun aika paljon tasapainoilemaan sen kanssa, miten kerron työstäni julkisesti. Onko tutkijalla oltava kotisivut? (Entä jos niitä päivittää melko harvoin?) Onko Twitter-tili välttämätön aktiiviselle tutkijalle? Monesti tutkijat toivoisivat, että työ puhuisi puolestaan ja riittäisi näytöksi, eikä tutkijan tarvitsisi laittaa itseäänkin tarkastelun alle. Mutta maailma on muuttunut ja tänä päivänä keskustelua esimerkiksi tieteestä käydään paljolti verkossa ja sosiaalisessa mediassa. Jonkinlaisen, edes pinnallisen viestintästrategia miettiminen hyödyntää tutkijaa ja selkeyttää asioita. Mutta oma persoona brändinä? Siihen en sentään vielä usko, en tällä alalla, vaikka olen Lisa Sounion Brändikkään joskus lukenutkin.

Viimeisen vuoden sisällä olen kirjoittanut hyvin vähän työstäni blogiin. Se on ollut viestintästrateginen päätös: en ole halunnut kirjoittaa suoraan  tämänhetkisestä tutkimushankkeesta ja työstäni. Tämänpäiväinen keskustelu Ylen studiolla kuitenkin muistutti jälleen, että blogini yksi ulottuvuus on koko ajan ollut tutkimus ja tutkijan arki. Varmaankin palaan tutkijan elämä -teemaan sitten, kun seuraava hanke käynnistyy. Tässä vaiheessa noudatan kuitenkin valittua strategiaa ja kirjoitan työstäni vain kuten nyt, ihan muista kuin sisällöllisistä näkökulmista.

Vierailu oli kiinnostava ja siis herätti uinuvan mediapersoonani jälleen henkiin. Kiitos Helan tutkijoille retken järjestämisestä, kiitos Yle Keski-Suomi ja erityiskiitos Marika!