huhtikuu 2015


Voi miten nopeasti huhtikuu on mennyt! Julmuudesta ei tietoakaan, mutta en käsitä, miten voi olla jo vappu… Luettujen kirjojenkin kannalta huhtikuu tuntuu lyhyeltä: missä ihmeessä olen aikani viettänyt, kun olen lukenut vain neljä kirjaa? Ensimmäisessä siirtokunnassa, kai. Justin Croninin scifi-tiiliskivi vei minulta varmaan parisen viikkoa, mutta ei siksi että olisi ollut huono vaan koska en vain pysynyt hereillä iltaisin.

Toinen kuukauden iloisista lukuhetkistä oli Kylli Kukkin ja Virpi Mellerin valoisa elämäntaito-opas Kyllin hyvä. Lempeämmän elämän käsikirja (2014), joka ei syyllistänyt eikä painostanut, vaan osoitti ja opetti ystävällisesti ja rohkaisten. Eniten minuun kolahtivat Kylli Kukkin yksinkertaiset selänhoitoreseptit ja lempeä kannustus selän jumppaamiseen edes 30 sekuntia päivässä. Myös kirjan kuvat oli tosi ihania – olen jopa pari kertaa jumpannut Kukkin ohjeiden mukaan, vaikken taivukaan aivan yhtä kepeästi jumppa-asentoihin.

Eli huhtikuun luetut tässä:

Mainokset

Huomasin Jyväskylän kaupunginkirjastossa jo jokin aika sitten kivan ja melko haastavankin lukuhaasteen, joka järjestetään Kirjan vuoden 2015 kunniaksi. Lukuhaaste 2015 sisältää pitkän listan erilaisia kuvauksia kirjoista. Haasteen kotisivujen mukaan se on suomennettu versio Popsugar-sivuston lukuhaasteesta. Tarkoitus on lisätä lukemista vuonna 2015, ja lista motivoi tähän. Kirjaston sivulta saa vinkkejä eri tematiikan kirjoista, ja sieltä ohjataan myös lukuhaasteen Facebook-sivulle. Osa lukuhaasteen teemoista on helpompi täyttää (esim. naisen kirjoittama kirja, käännöskirja) kuin toiset (esim. näytelmä, muistelma), mutta ihan hauskaa koettaa saada vuoden aikana lista kokonaan täyteen.

Päätin tehdä lukuhaasteesta oman välisivun tähän blogiin ja merkitä sinne jatkossa haasteen etenemistä. Kaikista kirjoista en varmasti ehdi blogiin kirjoittaa, mutta linkitän sivulle aina kun voin. Tässä kuitenkin tähän mennessä (vuoden alusta lähtien siis) haasteeseen luetut kirjat:

Perinteinen romanssi: Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola

Humoristinen kirja: Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Naisen kirjoittama kirja: Jayne Anne Phillips: Suojelus

Ystäväsi suosittelema kirja: Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Finlandia-palkittu kirja: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirja lukulistasi loppupäästä: ”Se pitäisi joskus lukea, mutta…”: Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea

Tulevaisuuteen sijoittuva kirja: Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta

Käännöskirja: Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Runoteos: Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Ennen kuin hänestä tuli Tyttö tyhjyydestä – Sisäänkävelijä, Ensimmäinen ja Viimeinen ja Ainoa, joka eli tuhat vuotta – hän oli vain iowalainen pikkutyttö nimeltä Amy. Amy Harper Bellafonte.

Sinä päivänä kun Amy syntyi, hänen äitinsä Jeannette oli yhdeksäntoistavuotias. Jeanette nimesi lapsensa Amyksi oman äitinsä mukaan, joka oli kuollut kun Jeanette oli pieni, ja antoi toiseksi nimeksi Harper, Harper Leen mukaan, naisen joka oli kirjoittanut Kun surmaisi satakielen, Jeanetten lempikirjan – ja totta puhuen ainoan kirjan, jonka hän oli lukiossa saanut luettua kannesta kanteen.

Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta (The Passage, 2010, suom. 2010) tuli suosituksena vastaan jossain, ehkä jonkin blogin kommenteissa – pahoittelut, etten muista enää tarkasti. En ollut pitkään aikaan lukenut scifiä ja otin kirjan nimen ylös ihan uteliaisuuttani. Eikä harmita.

Ensimmäinen siirtokunta on kelpo seikkailu. Siinä on tieteisjännärin ja fantasiaromaanin juoni, puistattava dystopiakuvaus (joista usein pidän kovasti), riittävä joukkio päähenkilöitä joihin kiintyä sekä sopivasti mystisiä salaisuuksia, joita pähkäillä. Vähän rakkautta, riittävän paljon kuolemaa, ja tuhon aiheuttajana vampyyrit. Voiko näistä aineksista saada kokoon muuta kuin erinomaisen seikkailun? Ehkä lopputulos voisi olla myös lattea tai puhkikulunut, mutta Cronin piti ainakin minut vallassaan koko lähes 850-sivuisen romaaninsa läpi.

Tarina alkaa Yhdysvaltain armeijan kokeilusta 2010-luvulla. Viidakosta löydetään virus, joka tekee sairastuneista yli-ihmisiä. Virusta vähän kehitellään lisää ja testataan kahteentoista kuolemaantuomittuun. Hupsistakeikkaa, näistä miehistä (mikä on vähän hassu yksityiskohta – miksi vain miehiä?) tuleekin vampyyrinkaltaisia vahvoja olentoja, jotka himoitsevat tuoretta verta, mieluiten ihmisverta. Maailma hajoaa, tai ainakin Yhdysvallat – viimeinen mitä muista maanosista tiedetään on, että muiden maiden NATO-joukot pommittivat Yhdysvaltojen rannikkoa, mutta epäselväksi on jäänyt, onko missään muuallakaan elämää vai levisikö virus myös muille mantereille.

Viruksen viimeisin versio ehdittiin lisäksi tartuttaa pieneen Amy-tyttöön (ja taas: miksi nyt tyttö, kun aiemmin vain aikuisia miehiä?). Amy on koko tarinan ydin, ainoa joka voi vastustaa muita viruksen sairastuttamia, mutta hän ei tiedä sitä vielä itsekään.

Sata vuotta myöhemmin ne vähät, mitä ihmiskunnasta on jäljellä, asuvat erillään tiiviinä yhteisöinä. Elämä perustuu jatkuvaan taisteluun viraaleja vastaan sekä siihen, ettei kylässä ole koskaan täysin pimeää – yötä valaistaan sähkölampuin. Maailma ennen virusta on etäinen ja kadonnut, kuin satua. Todellisuus on taistelua ja kuolemaa. Kun Amy saapuu siirtokuntaan, herkkä tasapaino järkkyy. Pieni joukko nuoria aikuisia lähtee viemään Amya kaiken alkulähteille Coloradoon, koska heillä ei ole muutakaan mahdollisuutta. Amy on ainoa toivo, mitä ihmisillä on. Joukkoa johtaa Peter, poika joka on vahvempi kuin tietää olevansa, ja joka uskoo Amyyn silloinkin kun muut eivät tiedä mitä uskoa.

Ensimmäinen siirtokunta on tarinan aloitus. Huolimatta pitkästä tarinasta, seikkailu jää kesken. Sarjan toinen osa Linnake on ilmestynyt ja suomennettukin, mutta kolmatta osaa odotellaan vielä. Haen toisen osan hetimmiten kirjastosta.

Luin Ensimmäistä siirtokuntaa varmaan parisen viikkoa. Lukeminen eteni hitaasti, mutta ei siksi että kirja olisi ollut tylsä vaan siksi, että olen ollut vähän väsynyt. Kuitenkin muutama minuutti Croninin kirjaa iltaisin on usein ollut päivän parhaita hetkiä. Ylläoleva lainaus on kirjan aloitus; luettuani ensimmäiset puolitoista sivua olin jo vakuuttunut ja melkein hengästynyt, sillä tajusin saaneeni käsiini pitkästä aikaa jotain, joka toimisi juuri niin kuin parhaat kirjaseikkailut tekevät ja tarjoaisi nautinnollista viihdettä pitkäksi aikaa.

Kirjan etuliepeen mukaan Ridley Scott on ostanut koko sarjan filmausoikeudet hetimmiten. Hyvä niin, sillä tekstistä huokuu kuvallisuus. Cronin on minusta aika elokuvallinen kirjoittaja, sillä monet kohtaukset on helppo nähdä suoraan scifi-leffan kohtauksina. Toivottavasti leffa tehdään joskus, ja toivottavasti siitä tulee hyvä.

Lisätietoja kirjasta ja kirjailjasta löytyy kotisivuilta.

Pari viikkoa sitten näin televisiossa jutun olohuonetentistä. Olohuonetentti on tilaisuus, jossa kansanedustajaehdokkaita kutsutaan omaan kotiin tentattavaksi omille kavereille. Siis aika pieni, suljetulle piirille suunnattu vaalitentti. Innostuin välittömästi ja pyysin ystävää ja kollegaa auttamaan järjestelyissä – eikä hänenkään houkuttelemisensa vaatinut kuin muutaman sekunnin. Ideahan on aivan loistava!

Olohuonetentti on kuin Keskustan vanhat tupaillat päivitettynä 2010-luvulle. Siinä missä tupailtaan kokoonnuttiin sparraamaan omaa ehdokasta, olohuonetenttiin kutsutaan monien puolueiden ehdokkaita, eikä ketään suosita – ainakaan minun mielestäni. Kaikille esitetään yhtä tiukkoja kysymyksiä, ja tavoite on tuoda keskustelu politiikasta lähemmäs ihmisiä.

Näissä eduskuntavaaleissa olohuonetentit ovat nousseen suorastaan ilmiöksi. Pääkaupunkikeskeisesti toki, kuten monet asiat tässä maassa, mutta olohuonetenttejä on järjestetty myös muissa kaupungeissa. Jokainen olohuonetentti on epäilemättä järjestäjänsä näköinen. Me halusimme puhua koulutuksesta ja koulutuspolitiikasta, ja vieraat olivat työkavereita yliopistolta.

Kovin paljon väkeä olohuoneeseeni ei mahtunut, mutta se ei haitannut ehdokkaita: saimme hienon viiden puolueen ehdokasjoukon kertomaan omista ja puolueidensa arvoista ja linjauksista koulutukseen liittyen. Ehdokkaiden innokkuus johtui epäilemättä siitä, että olohuonetentti on niin uusi juttu, eikä Jyväskylässä näitä ole järjestetty, ainakaan kovin montaa (kuulin huhuja yhdestä ainejärjestön organisoimasta). Myös media oli helppo saada kiinnostumaan tuoreesta, ajankohtaisesta ilmiöstä. Kutsuin mediaa paikalle oikeastaan ehdokkaiden vuoksi: yleisö oli niin pieni, että toivoin heidän ajallisen panostuksensa kertautuvan median kautta saavutettuna yleisönä.

WP_20150413_009

Olohuonetentissä tentattavina olivat kuvassa vasemmalta lukien Aila Paloniemi (Kesk.), Elina Sillanpää (Vihr.), Pauliina Holm (Kok.), Susanna Huovinen (SDP) ja Eila Tiainen (Vas.).

Ilta oli aika menestys. Sekä tentattavat että yleisö olivat innoissaan, keskustelu oli vilkasta ja aika loppui totaalisesti kesken. Ei se mitään, että minun ja kollegani laatimia kysymyksiä ei ehditty käydä kokonaan läpi, sillä sitäkin arvokkaampaa on minusta se, että yleisö otti kriittisesti osaa keskusteluun. Tänään töissä monet kiittivät ja eilen aloitettuja keskusteluja jatkettiin edelleen; vaalit ovat tärkeä asia tutkijoille, eikä oman puolueen löytyminen ole aina helppoa. Minä luulin jo päättäneeni puolueeni, mutta olohuonetentti palautti minut takaisin lähtöruutuun. Tänä iltana olisi tarkoitus lukea ainakin parin puolueen vaaliohjelmia ja koettaa päättää… Ehkä olohuonetentin jälkeen on myös helpompi mennä kadulla juttelemaan ehdokkaille, kun jotkut asiat jäivät hampaankoloon.

Seuraavan kerran toivottavasti järjestän olohuonetentin kuntavaalien aikaan. Silloin osaan toivottavasti paremmin laatia kysymyksiä, mutta toisaalta aiheet ovat silloin hyvin konkreettisia, oman kaupungin ja lähiympäristön asioita ja päätöksiä.

Tätä kautta vielä kerran lämpimät kiitokset osallistumisinnosta kaikille hienoille ehdokkaille sekä hyvälle yleisölle! Kuten eräs yleisöstä sanoi kahvilla tentin jälkeen, kaikki nämä viisi ehdokasta ansaitsisivat päästä eduskuntaan, sen verran fiksuja ja osaavia poliitikkoja ovat.

Keskisuomalainen ja ksml.tv tekivät jutun illasta, sieltä kuvamateriaalia halukkaille. Ja kiitokset hyvälle toimittajalle Shahin Doagulle kuvaajineen!

Beyond the supermarket window, the snow cloud looks so heavy it’s a wonder it’s still up in the sky. Jim imagines it collapsing to the moor with a thud. He pictures it punctured open, spilling white over the hills, and he smiles. And then almost as soon as he has that thought, another follows, and he doesn’t know why but this second one is like a jab in the solar plexus. He can hardly breathe.

Despite the years he has lost, sometimes a memory flies back. It can be very small, the detail that sparks a piece of his past. Glancing at it, another person might not look twice. And yet an insignificant detail can zoom out of its ordinary setting and induce such sorrow he feels twisted inside.

It was a winter afternoon like this, long ago, when they discharged him from Besley Hill the first time.

Viime viikolla istuin Heathrown lentokentällä. Koneen lähtöön oli vielä pari tuntia, ja minulla oli mukana vain David Nichollsin Sinä päivänä, johon olin kyllästynyt jo alkuunsa. Harvinaista kyllä, en halunnut jatkaa kirjaa enää riviäkään. Työasioita olisi toki ollut laukussa, mutta kirjakauppa houkutti enemmän. Pitkän ja hartaan valinnan päätteeksi ostin Rachel Joycen romaanin Perfect (2013). Valitsin sen siksi, että Joycen edellinen kirja Harold Fryn odottamaton toivioretki oli minusta sympaattinen tarina, ja matkalla on aina mukava lukea jotain kivaa, hyväntuulista eikä liian vaikeaa. Plussaa aina siitä, jos matkalukeminen sijoittuu kohdemaahan. Kirjavalinnassa auttoi myös Perfectin kaunis kansi, joka varmaankin oli saman kuvittajan käsialaa kuin edellisessä kirjassa.

6tag_070415-205930Eikä harmittanut. Matka kotiin sujui viihtyisästi Rachel Joycen tekstin parissa, ja kirjasta riitti vielä pääsiäisloman alkupuolellekin. Perfect oli mielestäni parempi kuin Harold Fry, vaikka parempi-huonompi -vertailut ovatkin yleensä vähän hulluja. Mutta tarina oli parempi, kiinnostavampi, eikä kirja käynyt pitkäveteiseksi samalla tavoin kuin Harold Fryn loputon vaellus hetkittäin kävi.

Perfect liikkuu kahdella aikatasolla, nykypäivässä ja kahden pienen pojan lapsuudessa vuonna 1972. Byron ja James ovat parhaat ystävät. He käyvät samaa elitististä yksityiskoulua ja molempiin kohdistuu paljon perheen odotuksia, erityisesti isien. Byronin äiti on kaunis ja hyvä, kiltimpi kuin monet muut äidit, ainakin Jamesin mielestä. Mutta Byroninkaan äidillä ei ole kaikki hyvin, kuten lukija välittömästi tajuaa, toisin kuin 11-vuotias päähenkilö – tietenkin. Lapsen näkökulmasta asiat ovat erilaisia. Byronin äiti joutuu ongelmiin ja pojat aloittavat operaatio Perfectin auttaakseen häntä.

Nykypäivässä tarina kulkee hiljaisen, änkyttävän, nykykielellä ehkä syrjäytyneen Jimin mukana. Jimillä on pitkä historia Besley Hillin mielisairaalan kanssa: sisään, ulos, sisään – kunnes paikka suljetaan. Nyt Jimillä on jälleen yksi työpaikka, oma arkinen elämänsä, isoja ongelmia joiden kanssa hän juuri ja juuri pärjää. Kunnes joku ihminen tulee lähelle ja katsoo pitkään, katsoo tarkemmin kuin muut, jaksaa odottaa että Jim saa änkytykseltään sanottua asiansa ja näkee, että sulkeutuneen kuoren alla on hyvä ihminen.

Kuten myös Harold FryPerfect on kirja, jossa uskotaan hyvään ihmisessä. Sellaista on hyvä välillä lukea, koska sen jälkeen on helpompi nähdä hyvää myös ihmisissä ympärillään. Jimin tapa nähdä kauneutta pienissä asioissa on ihailtavaa. Minusta Joyce myös kuvaa pakko-oireita hyvin hienotunteisesti ja sitä, miten vaikea kenenkään ulkopuolisen on ymmärtää Jimin tarvetta toistaa samat rituaalit joka päivä, toistaa tietyt liikkeet, sanat, mitä vain – ainoana perusteena jatkuvalle toistolle se, että muuten hän aiheuttaa onnettomuutta.

Samalla tavalla kuin Jimin herkät mielenliikkeet, Joyce onnistuu minusta kuvaamaan hienosti Byronin tunteet hänen nähdessään, mitä hänen äidilleen tapahtuu, mutta ymmärtämättä sitä ja voimatta puuttua siihen mitenkään.

Sanoinko jo, että tämä oli sympaattinen kirja? Taisin sanoa, mutta toistan: tästä tuli hyvälle tuulelle, sellaisella sinisenhaikealla tavalla. Toivottavasti Joyce kirjoittaa pian jotain lisää. Kotisivuilta vasta sain tietää, että Joyce on kirjoittanut Haroldin ystävästä Queenie Hennesseystä kirjan, The Love song of Miss Queenie Hennessy. Senkin voisin lukea, kyllä vain.

Maaliskuu oli kirjakuukautena melko ok, tosin vähälukuinen. Alkupuolella kuukautta luin yllättäen ja melko suunnittelematta Aila Meriluodon esikoiskokoelman Lasimaalaus sekä Panu Rajalan runoilijaelämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea. Lasimaalaus teki kyllä vaikutuksen ja jätti jäljen. Harvoin ajattelen runoista näin, mutta sen kokoelman toivon löytäväni joskus omaan hyllyyni ja toivon, että se kulkee mukana vuosikymmeniä.

Sen jälkeen en oikeastaan lukenutkaan paljon mitään. Alan Hollinhurstin Vieraan lapsi vei eniten aikaa, vaikka ei Marina Lewyckan kirjakaan oikein odotuksia vastannut.

Kirjoitan tätä Heathrow’lla (vaikka julkaisenkin kyllä vasta pääsiäislomalla), ja kun katson maaliskuussa luettuja kirjoja, alan väistämättä miettiä turhanaikaista lukusitkeyttäni. Miksi ihmeessä jatkan sellaisten kirjojen kanssa, jotka eivät tunnu hyvältä? Jotenkin kai aina ajattelen, että onhan tämä kuitenkin suht ok, ja ehkä paranee loppua kohti. Juuri äsken kävin ostamassa kaupasta kirjan matkalukemiseksi, koska siihen tarkoitukseen varaamani opus oli niin tylsä, etten jaksa enää jatkaa sen kanssa. Pitäisi tehdä tällaisia ratkaisuja useammin.

Kuukauden loppupuolella luin tuoreimman Finlandia-voittajankin.