InstagramCapture_836e1fe2-146d-481e-a22f-5d4c6d4d2ee9Jokin aika sitten etsin työasian takia 1940-luvun lopun erilaisia tunnemaisemia. Ihmiset ajatukset ovat helposti johdateltavia, ja sattuma johti toiseen: olin juuri ostanut kirpparilta Putoavia enkeleitä -dvd:n, joten 1940-luvun loppu toi mieleeni Aila Meriluodon ja Lauri Viidan. Sitten etsin käsiini Aila Meriluodon esikoiskokoelman Lasimaalaus (1946). Seuraavana päivänä otin omasta hyllystä matkalukemiseksi Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea (2010) tarkoituksenani vain silmäillä sen kautta Lasimaalauksen taustoja ja syntyhistoriaa. Minulle kävi samantapaisesti kuin Jaanalle oli käynyt tätä elämäkertaa lukiessa: ennenkuin huomasinkaan, olin lukenut kirjan puoleenväliin, ja se eteni vauhdilla loppuun asti, vaikka yleensä olen aika hidas ja laiska elämäkertojen lukija.

Olen talvella 2009 lukenut Meriluodon Viita-elämäkerran Legenda jo eläessään sekä runokokoelman Varokaa putoavia enkeleitä. Niistä kirjoittamani postaus osuu ilmeisesti jotenkin tehokkaasti hakukoneisiin, sillä se on wordpressin tilastoissa yksi kaikkien aikojen suosituimmista postauksistani, vaikken usko aiheen tai tyylin nyt niin superjännittävä olevan.

Hassua, että olen silloin lukenut noinkin myöhäisen Meriluodon kokoelmista, enkä aloittanut esikoisesta. Lasimaalaus nimittäin teki minuun syvän vaikutuksen. Ymmärrettävästi runoilijasta on kiusallista, että ihmiset aina palaavat kehuen esikoiseen – aivan kuin kaikki lahjakkuus olisi valunut siihen. Mutta Meriluodon esikoisrunokokoelma on hieno.

Luin sitä nyt nimenomaan rauhaan palaavan Suomen, lyhyen 1940-luvun, yhtäaikaa sodan varjon ja rauhan valon näkökulmista. Rajalan (ja Meriluodon tuolta ajalta julkaistujen päiväkirjojen) mukaan suurin osa Lasimaalauksen runoista on kirjoitettu jo sodan aikana, mutta ne julkaistiin vasta vuonna 1946. Siksi näkökulmana rauhaan paluu ja nuoren naisen kokemus sodasta ja rauhasta ovat minusta ihan relevantti tarkastelukulma.

Erityisen vaikutuksen minuun – kuten moneen muuhunkin – teki ”Kivinen jumala”, jonka rytmi, vimma ja voima melkein hengästyttävät. Tämä runo on luettava ääneen, jotta sen takova tahti ja kivisen jumalan kovuus tulevat kunnolla esiin. Tässä yksi säkeistö:

Tartun käteesi, sisar ja veli.
Mykkinä nousemme raunion alta.
Autio maailma, synkkä kuin kaivo.
Samaa on kaikki, kuoli tai eli.
Sentään me nousemme raunion alta,
sentään me nousemme, kivinen valta,
rinnassa kivinen uhma ja raivo,
nousemme uskoa, armoa vailla,
nousemme huomista päivää vailla,
mykkinä nousemme, kasvoin kovin,
kasvoin kivisin, kivisin povin,
kivisen Herramme lailla!

”Kivisen jumalan” lisäksi minua puhutteli kovasti kokoelman nimiruno ”Lasimaalaus”. Siinä missä ”Kivinen jumala” heijastaa sodan kovettamaa henkeä, ”Lasimaalauksessa” on enemmän elämää, positiivista voimaa, luovuutta ja uskoa hyvään.

Te värit nöyrät, odotusta täynnä,
näin käsin varovin ja varmoin sentään
ma teidät lasipintaan levitän.
Maailman suuren meren siihen maalaan,
sen suuren meren, josta vihrein hiuksin
maanosat niinkuin unet nousevat.
Ja niitten halki tummat joet ujuu,
ja kaupunkeja kohoaa ja vaipuu,
ja vuoret kulkee ruskein juovaviitoin,
ne ruskein viitoin mereen vaeltaa.

Ma linnun maalaan kaikki laulut suussaan
ja kalan kaikki vedet hartioillaan
ja karhun kaikki raivo kämmenessään
ja käärmeen kaikki myrkky kielellään.
Ja vielä aivan pienen kukan maalaan,
kuin uinuis siinä keväät tulevaiset
ja sateen siunaus ja päivän lämpö
ja siemen sataan kukkaspolveen uuteen.

Ma sitten siveltimeen hienoon tartun,
hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan
ma verkon olevaista kietovan.
Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee
ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan,
kalliohuiput laaksoihin se liittää
ja raunioihin nuoret kaupungit.
Ei mikään irrallaan voi mistään olla,
ei mikään milloinkaan voi olla toisin,
ja ikuinen on kaiken yhteys.

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niinkuin alku-unessas!

Tämä runokokoelma lähtee ehdottomasti mukaani, jos sen joskus divarissa näen.

Panu Rajalan Meriluoto-elämäkerta Lasinkirkas, hullunrohkea oli nimenomaan tarttunut mukaani jostain WP_20150307_011-001kirpputorilta joskus. Ostan aina välillä kirjailijoiden elämäkertoja, mutta harvoin saan luettua niitä. Nyt oli hyvä, että tämä oli hyllyssä juuri silloin, kun sitä työjuttujen takia tarvitsin. Oli hyvä, että tuli luettua se; lukeminen on pitkälti Rajalan melko lennokkaan kynän ansiota. Vaikka kaikki kohdat eivät tuntuneet tärkeiltä ja vaikka Rajala on elämäkerturina häpeilemättä Meriluodon puolella joka asiassa (oli kyse kriitikoista tai rakkaudesta, Meriluoto ei tunnu voivan tehdä mitään väärää), kirja oli elämäkerraksi minusta harvinaisen viihdyttävä ja helppolukuinen. Se ehkä onnistui madaltamaan kynnystäni tarttua esimerkiksi ikuisuuden hyllyssä odottaneeseen Rajalan kirjoittamaan Unio mysticaan.

Elämäkerta ei onnistunut muuttamaan käsitystäni Meriluodosta, mutta Lasimaalauksen lukeminen vahvisti sitä: pidän Aila Meriluodon runoudesta, vaikka lyriikka ei olekaan minulle helppoa kirjallisuutta.

Ja jos kaikki hyvin menee, loppuvuodesta voitte lukea kansien välistä, miksi Meriluoto oli mielessäni juuri nyt.

Mainokset