maaliskuu 2015


Viime viikkojen voittaja hiipivän pettymyksen sarjassa on brittiläisen Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi (The Stranger’s Child, 2011, suom. 2012). En tiedä mistä olin suuret ennakko-odotukseni saanut; ehkä viehättävästä, erittäin onnistuneesta kansikuvasta, ehkä siitä että kirja kuvaa brittiläistä yläluokkaista yhteiskuntaa ja ainakin alkaa ensimmäisen maailmansodan tienoilta, tai ehkä olin lukenut jonkin kehuvan blogipostauksen – vaikkapa Leena Lumen tunteikkaan, arvoituksellisen kuvauksen kirjasta. Jos olisin lukenut vaikkapa Jaanan kritiikin, olisin saattanut jättää kannen houkuttelevuudesta huolimatta Hollinghurstini kirjaston hyllyyn ja lainannut jotain muuta.

Mutta luettu mikä luettu, ja sillä hyvä. Vieraan lapsi ei ollut mitenkään hirvittävän huono, ainoastaan liian pitkä ja hiukan liian pitkäveteinen minun makuuni. Sen juoni pyörii Cecil Valance -nimisen runoilijan ympärillä. Cecil vierailee ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä ystävänsä George Sawlen perheen luona Two Acresin tilalla. Cecil on nuori, lupaava runoilija, joka hurmaa koko perheen, erityisesti Georgen pikkusiskon Daphnen. Kuten lukija nopeasti arvaa, Georgen Cecil on hurmannut jo aiemmin, ja huomattavan perusteellisesti; nuoret miehet ovat rakastavaisia.

Vierailunsa päätteeksi Cecil kirjoittaa Daphnelle runon ”Two Acres”. Koska hän kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja runoilijanura jää kovin lyhyeksi, ”Two Acresista” tulee Cecilin kuuluisin runo, jota luetaan vuosikymmenien ajan englantilaisissa kouluissakin. Mutta mistä runo kertoo? Osa lukee sitä englantilaisuuden ja englantilaisen maiseman kuvauksena, osa rakkausrunona Daphnelle, ja myöhemmin, kun Cecilin homoseksuaalisuus alkaa paljastua, osa näkee siinä rakkaudentunnustuksen Georgelle.

Hollinghurstin kirja rakentuu viidestä osasta, joista jokainen liikku eri ajassa ja osittain eri ihmisten parista. Tavalla tai toisella Cecil, George ja Daphne kuuluvat kuvioon läpi koko kirjan (kansikuvassakin juoksee kolme henkilöä, kaksi miestä ja nainen), mutta heitä katsotaan myöhemmissä osissa paljolti muiden silmin. Erityisesti kyse on Cecilin hahmosta tai siitä, millainen kuva hänestä kenenkin käsissä rakentuu. Historioitsija minussa piti tästä kovasti, sillä Hollinghurst osoittaa selvästi, miten fragmentaarisesti menneisyyden ihmisten elämäntarinat rakentuvat, ja miten paljon kyse on tulkitsijasta, lähteistä ja esitetyistä kysymyksistä. Osittain Hollinghurst pääsi yllättämään minutkin, joissain yksityiskohdissa, mutta muuten kirja oli melko tasapaksua luettavaa.

Paikoitellen teksti oli varsin nautinnollista. Päivällinen, jossa on kokoonnuttu muistelemaan Ceciliä, jotta ensimmäinen elämäkerran kirjoittaja saisi aineksia:

Olo oli eittämättä kiusaantunut ja niin hän [George] tyhjensi monta lasillista samppanjaa toivoen että ne rauhoittaisivat, mutta ainoa seuraus oli, että hän oli pian kuumissaan ja hiprakassa, ja ruokasalin pramea sisustus peileineen ja kultauksineen alkoi näyttää kamalammalta kuin koskaan, eräänlaiselta makaaberilta huvipuistolta. Totta kai kuolleita muisteltiin ja heidän velkansa annettiin anteeksi, ja anteeksiantaminen kuului suremiseen muutenkin. [–] Siinä he istuivat ja itse kukin osallistui keskusteluun nöyrästi vähäpätöisellä panoksellaan. Tuntui kuin pöydässä olisi leijunut luotaantyöntävänä lemuna valheellista hurskautta ja kuuliaista alamaisuutta, joka kohosi kohti kattokupoleita kuin keitetyn kaalin haju.

Nämä päivälliset tunnistin kuin olisin itse joskus ollut vastaavassa tekopyhän hurskauden ja kuuliaisen alamaisuuden aiheuttamassa keitetyn kaalin hajussa. Ja George kävi minua sääliksi suurimman osan aikaa, vaikka hän olikin historiantutkija.

Sinällään tämä jäi hyvänä lukuseikkailuna mieleen ihan vain siksi, että se oli ensimmäinen kirjalainani HelMet-kortillani. Hankin kirjastokortin pääkaupunkiseudulle syksyllä, kun tarvitsin siellä ollessani johonkin teemajuhlaan tiettyjä cd-levyjä. Nyt eräällä työmatkalla pidin taukoa Sellon kirjastossa ja etsin sieltä käsiini matkalukemista, minkä vuoksi Vieraan lapsi tarttui mukaani.

Eilen oli ehkä kivoin päivä pitkään aikaan. Osallistuin ystäväni kanssa kansalaisopiston kynttiläkurssille. Olen joskus pikkutyttönä tehnyt 4H-kerhossa kynttilöitä kastamalla, mutta siitä oli melko etäiset mielikuvat. Nyt olimme koko päivän Vaajakoskella opiston taideluokassa ja teimme jotain konkreettista käsillämme. Tuntui hyvältä oppia uutta, tehdä jotain itselle mieluista ja suoraan käyttöön tulevaa ja olla ajattelematta töitä koko päivän.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Eri työvaiheita kynttiläpajassa.

Ryhmässä oli myös kiva henki. Mukana oli aloittelijoiden joukossa myös kokeneita kynttilöiden tekijöitä, jotka ystävällisesti ja kivasti neuvoivat aloittelijoita alkuun. Kurssin opettajalla Hannele Torniaisella oli tilanne hallussaan – pidettyjä kursseja on selvästikin useita takana niin, että hän tiesi miten homman saa käyntiin, sujumaan päivän läpi ja lopuksi hyvin pakettiin.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitää kevään väreissä.

Ihan itse tein! Lopputuloksena syntyi kynttilöitä kevään heleissä väreissä.

Tein erilaisiin muotteihin sekä valkoisia että värillisiä kynttilöitä. Myös kastamista kokeilin, ja pitkät valkoiset kynttilät ovat todella kauniit. Jos suinkin mahdollista, aion mennä syksyllä samalle kurssille uudestaan. Silloin tehtaillaan kynttilöitä joulun väreissä, ja niistä saisi ihania lahjoja.

Tänään harrastusviikonloppu jatkui kirjamessuilla. Jyväskylän kirjamessut järjestettiin nyt välivuoden jälkeen. Pienethän ne ovat syksyn suuriin etelämpänä järjestettäviin kirjamessuihin verrattuna, mutta kiva silti, että kirja-alan väki jaksoi ne taas järjestää. Kävin kuuntelemassa pari haastattelua, kiertelin kojujen väleissä ja tein hieman ostoksiakin.

Viime aikoina kirjoittaminen on takunnut kovasti, mikä on näkynyt täällä blogissakin hidastuneena päivitystahtina. Tällä hetkellä työssäni on vaihe, jossa minun ei paljonkaan tarvitse kirjoittaa. Ne työhön liittyvät tekstit, mitä tämän vuoden puolella olen kirjoittanut, ovat syntyneet aikamoisella hiellä. Tiedän kuitenkin, että kirjoittaminen on minulle luontevin viestintämuoto, ja onnellisimmillani olen ollut kirjoittaessani (silloin kun se sujuu). Tänään kirjamessuilla se kaikki tuntui äkisti varmalta ja hetken mielijohteesta kävin vielä ennen sanomassa sen kaiken ääneen aiemmin yhteistyökumppanina toimineelle kustannustoimittajalle. Tai en minä kaikkea sanonut, sen haaveeni vain: Että vielä minä kirjoitan kirjan. Että juuri nyt ei ole siihen mahdollisuutta, mutta kyllä minä vielä sen teen. Ideakin on vain hämärä ajatus, mutta motivaatio ainakin on paikallaan, minä haluan kirjoittaa kirjan. Kustannustoimittajani hymyili ja totesi, että hyvä, palaamme siis asiaan.

Messuilta kävelin purevassa viimassa kaupungin läpi työhuoneelle. Tarkoitus oli edistää menetelmäartikkelia, jonka deadline oli jo tammikuussa. Olen saanut siihen kirjan toimittajilta enemmän lisäaikaa kuin voi kohtuudella odottaa, mutta teksti on jumiutunut monta kertaa. Ilman kirjoitusinspiraatiota sen tekeminen on ollut työlästä, eikä artikkelissa oikein ole ollut juonta tai järkeä. Pyörin tänään iltapäivällä työtuolillani tavalliseen tapaan tehden kaikkea muuta kuin työtä. Mutta sitten tapahtui jokin liikahdus työ-aika -jatkumolla, ja yhtäkkiä tajusin, että kello on puoli viisi, ja artikkelini on edistynyt aimo harppauksen. Yhtäkkiä tiesin, miten saan sen koottua pakettiin ja mitä siitä vielä puuttuu. Tuntui kuin jokin kirjoittamisen lukko olisi hävinnyt, ja se tuntui helpolta taas.

Eihän se sitä ole; tieteellisen kirjoittamisen sanominen helpoksi olisi lukijalle – ja itselle – valehtelua. Mutta ainakaan en ole enää jumissa sen kirjoituslukon takana, joka tämän menetelmäartikkelin kanssa esti kaiken luovuuden. Oli jo aikakin, sillä viikon kuluttua se saisi olla jo valmis, eikä ensi viikolla ole kovin montaa iltaa* aikaa työpöydän ääressä istumiseen.

En tiedä, tarkoittaako kirjoittamisen ilon ainakin hetkellinen palaaminen myös sitä, että blogin päivitystahti vähitellen palaisi ennalleen. Toivotaan niin, sillä tämä blogi on minulle tärkeä monin eri tavoin, eikä vähiten juuri kirjoittamisen ilon vuoksi.

Juuri nyt ulkona sataa lunta, mutta siitä huolimatta toivon aurinkoisia kevätpäiviä kaikille!

* Puhun illoista, koska tämän menetelmäartikkelin kirjoittaminen ei kuulu tämän hetkiseen varsinaiseen leipätyöhöni, joten olen tehnyt sitä iltaisin ja viikonloppuisin.

InstagramCapture_836e1fe2-146d-481e-a22f-5d4c6d4d2ee9Jokin aika sitten etsin työasian takia 1940-luvun lopun erilaisia tunnemaisemia. Ihmiset ajatukset ovat helposti johdateltavia, ja sattuma johti toiseen: olin juuri ostanut kirpparilta Putoavia enkeleitä -dvd:n, joten 1940-luvun loppu toi mieleeni Aila Meriluodon ja Lauri Viidan. Sitten etsin käsiini Aila Meriluodon esikoiskokoelman Lasimaalaus (1946). Seuraavana päivänä otin omasta hyllystä matkalukemiseksi Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea (2010) tarkoituksenani vain silmäillä sen kautta Lasimaalauksen taustoja ja syntyhistoriaa. Minulle kävi samantapaisesti kuin Jaanalle oli käynyt tätä elämäkertaa lukiessa: ennenkuin huomasinkaan, olin lukenut kirjan puoleenväliin, ja se eteni vauhdilla loppuun asti, vaikka yleensä olen aika hidas ja laiska elämäkertojen lukija.

Olen talvella 2009 lukenut Meriluodon Viita-elämäkerran Legenda jo eläessään sekä runokokoelman Varokaa putoavia enkeleitä. Niistä kirjoittamani postaus osuu ilmeisesti jotenkin tehokkaasti hakukoneisiin, sillä se on wordpressin tilastoissa yksi kaikkien aikojen suosituimmista postauksistani, vaikken usko aiheen tai tyylin nyt niin superjännittävä olevan.

Hassua, että olen silloin lukenut noinkin myöhäisen Meriluodon kokoelmista, enkä aloittanut esikoisesta. Lasimaalaus nimittäin teki minuun syvän vaikutuksen. Ymmärrettävästi runoilijasta on kiusallista, että ihmiset aina palaavat kehuen esikoiseen – aivan kuin kaikki lahjakkuus olisi valunut siihen. Mutta Meriluodon esikoisrunokokoelma on hieno.

Luin sitä nyt nimenomaan rauhaan palaavan Suomen, lyhyen 1940-luvun, yhtäaikaa sodan varjon ja rauhan valon näkökulmista. Rajalan (ja Meriluodon tuolta ajalta julkaistujen päiväkirjojen) mukaan suurin osa Lasimaalauksen runoista on kirjoitettu jo sodan aikana, mutta ne julkaistiin vasta vuonna 1946. Siksi näkökulmana rauhaan paluu ja nuoren naisen kokemus sodasta ja rauhasta ovat minusta ihan relevantti tarkastelukulma.

Erityisen vaikutuksen minuun – kuten moneen muuhunkin – teki ”Kivinen jumala”, jonka rytmi, vimma ja voima melkein hengästyttävät. Tämä runo on luettava ääneen, jotta sen takova tahti ja kivisen jumalan kovuus tulevat kunnolla esiin. Tässä yksi säkeistö:

Tartun käteesi, sisar ja veli.
Mykkinä nousemme raunion alta.
Autio maailma, synkkä kuin kaivo.
Samaa on kaikki, kuoli tai eli.
Sentään me nousemme raunion alta,
sentään me nousemme, kivinen valta,
rinnassa kivinen uhma ja raivo,
nousemme uskoa, armoa vailla,
nousemme huomista päivää vailla,
mykkinä nousemme, kasvoin kovin,
kasvoin kivisin, kivisin povin,
kivisen Herramme lailla!

”Kivisen jumalan” lisäksi minua puhutteli kovasti kokoelman nimiruno ”Lasimaalaus”. Siinä missä ”Kivinen jumala” heijastaa sodan kovettamaa henkeä, ”Lasimaalauksessa” on enemmän elämää, positiivista voimaa, luovuutta ja uskoa hyvään.

Te värit nöyrät, odotusta täynnä,
näin käsin varovin ja varmoin sentään
ma teidät lasipintaan levitän.
Maailman suuren meren siihen maalaan,
sen suuren meren, josta vihrein hiuksin
maanosat niinkuin unet nousevat.
Ja niitten halki tummat joet ujuu,
ja kaupunkeja kohoaa ja vaipuu,
ja vuoret kulkee ruskein juovaviitoin,
ne ruskein viitoin mereen vaeltaa.

Ma linnun maalaan kaikki laulut suussaan
ja kalan kaikki vedet hartioillaan
ja karhun kaikki raivo kämmenessään
ja käärmeen kaikki myrkky kielellään.
Ja vielä aivan pienen kukan maalaan,
kuin uinuis siinä keväät tulevaiset
ja sateen siunaus ja päivän lämpö
ja siemen sataan kukkaspolveen uuteen.

Ma sitten siveltimeen hienoon tartun,
hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan
ma verkon olevaista kietovan.
Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee
ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan,
kalliohuiput laaksoihin se liittää
ja raunioihin nuoret kaupungit.
Ei mikään irrallaan voi mistään olla,
ei mikään milloinkaan voi olla toisin,
ja ikuinen on kaiken yhteys.

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niinkuin alku-unessas!

Tämä runokokoelma lähtee ehdottomasti mukaani, jos sen joskus divarissa näen.

Panu Rajalan Meriluoto-elämäkerta Lasinkirkas, hullunrohkea oli nimenomaan tarttunut mukaani jostain WP_20150307_011-001kirpputorilta joskus. Ostan aina välillä kirjailijoiden elämäkertoja, mutta harvoin saan luettua niitä. Nyt oli hyvä, että tämä oli hyllyssä juuri silloin, kun sitä työjuttujen takia tarvitsin. Oli hyvä, että tuli luettua se; lukeminen on pitkälti Rajalan melko lennokkaan kynän ansiota. Vaikka kaikki kohdat eivät tuntuneet tärkeiltä ja vaikka Rajala on elämäkerturina häpeilemättä Meriluodon puolella joka asiassa (oli kyse kriitikoista tai rakkaudesta, Meriluoto ei tunnu voivan tehdä mitään väärää), kirja oli elämäkerraksi minusta harvinaisen viihdyttävä ja helppolukuinen. Se ehkä onnistui madaltamaan kynnystäni tarttua esimerkiksi ikuisuuden hyllyssä odottaneeseen Rajalan kirjoittamaan Unio mysticaan.

Elämäkerta ei onnistunut muuttamaan käsitystäni Meriluodosta, mutta Lasimaalauksen lukeminen vahvisti sitä: pidän Aila Meriluodon runoudesta, vaikka lyriikka ei olekaan minulle helppoa kirjallisuutta.

Ja jos kaikki hyvin menee, loppuvuodesta voitte lukea kansien välistä, miksi Meriluoto oli mielessäni juuri nyt.

Uskomaton kuukausi takana. Blogiin en ole kirjoittanut kolmeen viikkoon (huh!). Syy siihen on yksinkertaisesti väsymys: laskin juuri olleeni kuukauden 28 päivästä 16 muualla kuin kotona. Kaikki eivät ole olleet työmatkoja, mutta yhtäkaikki tien päällä kirjoittaminen ei ole ensimmäisenä mielessä. Kotona ollessa syynä ei kai ole kuin laiskuus – en vain ole jaksanut viime aikoina ajatella blogia.

Se hyvä puoli matkustamisessa on, että olen saanut luettua monta hyvää kirjaa. Olen armahtanut itseäni ja ottanut usein junassa romaanin esille työjuttujen sijaan. Niistä matkalukemisista syntyi alkukuun ensimmäinen postauskin, Jayne Anne Phillipsin Suojelus. Sen jälkeen olenkin kirjoittanut vain yhdestä kirjasta, erittäin vaikuttavasta Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -tiiliskivestä. Nuo kaksi ovat ehkä myös kuukauden parhaat helmet, vaikka viihtyisiä kirjaseikkailuja oli myöhemminkin.

Kaikki helmikuun aikana luetut kirjat ovat tässä listauksena:

  • Jayne Anne Phillips: Suojelus
  • Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
  • Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
  • Jeffrey Eugenides: Virgin suicides
  • Annie Proulx: Maan tomua
  • Cheryl Strayed: Villi vaellus
  • John Greene: Tähtiin kirjoitettu virhe
  • John Boyne: Leijuva poika
  • Jo Baker: Longbournin talossa
  • Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen
  • Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

En tiedä ehdinkö tai jaksanko, mutta tuossa yllä olevassa listassa on ainakin kolme kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa: Villi vaellus, Maan tomua ja Ehtoolehdon pakolaiset. Myös esim. John Boynen Leijuva poika leijui mielessä pitkään lukemisen jälkeen. Jos suinkin, niin kirjoitan vielä niistä maaliskuun puolella – ellei sitten tuoreemmat kirjaseikkailut aja niiden edelle. Jos jotain niin sen olen tässä oppinut, että blogin suhteen ei kannata tehdä liian tiukkoja päätöksiä tai lupauksia. Tätä kirjoitan sitten kun on sen aika, mutta kun voimat ei riitä niin blogikin joustaa.