tammikuu 2015


Kirjavuosi 2015 on käynnistynyt ihan hyvin. Luin tammikuussa hyviä kirjoja, joskin joukkoon mahtuu myös lieviä pettymyksiä. Parasta, mieleenpainuvinta kirjallisuutta tässä kuussa olivat Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna sekä pitkään odottamani Rachel Joycen Harold Fryn odottamaton toivioretki. Myös Juha Itkosen Ajo oli hyvä lukukokemus. Sen sijaan Lionel Shriverin Kaksoisvirhe ei täyttänyt odotuksia. Kuukauden lukemistoon mahtuu myös yksi elämäntaitokirja: Katri Mannisen Minä onnistun ei ollut minun kohdallani nappionnistuminen.

Tässä kuukauden luetut listana:

Kolme kirjabloggausta kuukaudessa on kohtalainen suoritus, mutta vielä voisi petrata siinä suhteessa. Katsotaan, miten helmikuussa käy!

Rachel Joycen kirja Harold Fryn odottamaton toivioretki (The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry, 2012, suom. 2014) ponnahti silmilleni kirjablogien kautta. Jonotin sitä kirjastosta jo syksyllä ja sainkin lainaksi parissa viikossa, mutta syystä tai toisesta en ehtinyt lukea sitä ennen kuin joku muu jo oli sen varannut ja kirja oli palautettava kirjastoon. Nyt se palautui mieleeni ja tässä vaiheessa viime vuoden uutuuskirjaa ei tarvinnut enää jonottaa.

Harold Fryn odottamaton toivioretki kertoo juuri siitä, mistä otsikko sanoo sen kertovan. Harold Fry lähtee odottamatta matkalle, joka muodostuu varsinaiseksi toivioretkeksi. Harold elää Etelä-Englannissa vaimonsa Maureenin kanssa talossa, jossa aika on pysähtynyt. Heidän elämänsä on pysähtynyt, ikkunoissa on valoverhot jotta kukaan ei näe sisään, eikä heidän tarvitse nähdä ulos. Haroldin ja Maureenin avioliitto on kylmettynyt ja viiltää molempia, mutta he ovat jatkaneet sitä liian kauan osatakseen tehdä mitään asialle. Kaiken takana on tragedia, syvä suru, joka on saanut molemmat käpertymään kuoreensa.

Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenielta. Queenie on kuolemasillaan syöpään ja kirjoittaa hyvästelläkseen. Harold kirjoittaa hänelle vastauskirjeen, mutta lähtiessään viemään sitä postilaatikkoon hän löytääkin itsensä kävelemästä eteenpäin. Harold päättää, että Queenie pelastuu, jos hän kävelee koko matkan Queenien hoitokotiin Pohjois-Englannissa. Matkaa on  800 kilometriä ja syövän parantumisen toive tietysti järjetön, mutta Harold takertuu toivoon: Queenie on pelastanut hänet kerran, ja nyt on Haroldin vuoro pelastaa Queenie.

Toiviomatka etenee välillä hyvin, välillä huonommin. Mukaan liittyy muita, joilla on erilaisia motiiveja. Harold on melko introvertti ja niin kiltti, ettei osaa hankkiutua eroon hännystelijöistä ja hyväksikäyttäjistä. Ehkä hän ei edes tunnista niitä, koska ei näe ihmisissä pahuutta: Haroldille jokainen on lähtökohtaisesti hyvä.

Ennakolta odotin kirjaa toivosta ja elämänilosta, ja sellaisen sain lukea. Haroldin matka oli hiukan pitkäveteisempi kuin ennakolta ajattelin, mutta hetkeäkään en silti ajatellut jättää matkaa kesken. Jälkeenpäin ajatellen kirja etenee juuri oikeaa vauhtia: Haroldin kävely etelästä pohjoiseen on hidas, ja olisi ristiriitaista kirjoittaa siitä nopeasti etenevä kirja. Lisäksi viime aikoina olen alkanut taas arvostaa hitautta ja asioiden kypsyttelyä; ehkä tässä tilanteessa pitäisi Antti Hyryn Uunistakin enemmän kuin aiemmin, heh heh. Niin kliseistä kuin se onkin, Harold Fryn toivioretkellä tärkeintä ei loppujen lopuksi todellakaan ole perille pääseminen vaan itse matka. Harold uskoo, että hänen kävelemisensä pelastaa Queenien, että matkalla oleminen muuttaa kaiken. Ja se muuttaakin, mutta lopussa Harold ymmärtää, millä tavalla muutos tulee.

Kesäinen Englanti on tässä kirjassa ihana. Melkein alkaa tehdä mieli itsekin kävelemään sinne!

Tänään otettiin taas pieni asken ihmiskunnalle, mutta iso askel tälle yksilölle. Harppasin ison rajan tai kynnyksen yli vahvasti epämukavuusalueelle, jossa pelotti valtavasti, mutta jonka voittaminen tuntui mahtavalta.

Kävin siis uimahallissa vesijuoksemassa ensimmäistä kertaa diabetesdiagnoosin jälkeen. Kuten olen ennenkin todennut, en ole mikään erityisen liikunnallinen ihminen. Yhdeksän kuukautta olen nyt kuitenkin suhtautunut kaikenlaiseen ruumiillisen rasitukseen epäröiden ja varovasti, ja kaikkein suurimman kammon olen saanut muodostettua uimahallia ja vesijuoksua kohtaan. Viime keväänä ostettu sarjakortti on jäänyt lojumaan, koska en vain ole kyennyt menemään uimahalliin. Tällä pelolla on ollut enää hyvin vähän tekemistä varsinaisten diabetesongelmien kanssa. Kyse on enemmänkin korvieni välistä. Olen saanut paljon järkeviä neuvoja tankata ennen liikuntaa hiilareita, jolloin verensokeri ei laske. Jostain syystä ajatus siitä, että alkaisin saada matalan sokerin oireita vedessä on kuitenkin lamauttanut minut kauhulla. Ajattelin ensin, että pyydän vain jonkun kaveriksi. Jostain syystä kynnys avun pyytäminen tällaisessa asiassa  ei kuitenkaan ole ollut ihan sujuvaa – turhaan, tietenkin, mutta silti.

Tällä viikolla olen motivoinut itseäni parempaan itseni hoitamiseen. Ei siis vain diabetesta vaan ylipäätään kokonaisvaltaisempaa omasta itsensä huolehtimista ajatellen. Kukapa muu sen tekisi kuin minä itse? Sain virikkeitä tähän ravitsemusterapeutilta, joka myös patisti lähtemään sinne uimahalliin melkein itkunsekaisesta pelosta huolimatta. Hänen kehotuksensa oli aloittaa pienesti: tavoitteena olla ensimmäisellä kerralla vedessä 20 minuuttia. Se kuulosti hullulta, mutta toisaalta järkevimmältä mahdolliselta ratkaisulta.

Ja niin minä menin. Tarkistin uimahallin aulassa verensokerit ja tankkasin 40-50 grammaa hiilareita, enkä pistänyt insuliinia Siinä vaiheessa oltiin turhan matalilla koska tulin kaupungin kautta (3,9), mutta luotin hiilaritankkauksen auttavan. Pukukopeilla otin diabetes-kaulakorua pois, mutta paniikki meinasi iskeä. Puristin korua kädessäni hetken ja laitoin sen takaisin kaulaan. Hopeakoru sai luvan kestää klooriveden, koska se on ainoa näkyvä merkki sairaudestani (piikityksestä mustelmaisia reisiä tuskin huomaa kukaan, ellei ehkä joku toinen diabeetikko). Vesijuoksin reipasta tahtia 20 minuuttia. 15 minuutin kohdalla itketti silkasta riemusta. Kahdenkymmenen minuutin jälkeen olo oli ihan hyvä, mutta nousin kuitenkin altaasta. Kävin vielä viiden minuutin rentoutushetkessä porealtaassa. 50 minuuttia sen jälkeen, kun olin aulassa mitannut sokerit, olin pukuhuoneessa mittaamassa jälleen. Lukemana 6,1. Hurraa!

Nelli kirjoittaa Hyvät, huonot sokerit -blogissaan insuliinista ja liikunnasta ja havainnollistaa huomattavasti minua kokeneempana sen, miten vaikea insuliinin ja liikunnan yhtälö voi välillä olla. Olisi kiva, jos voisi aina laskea oikean luvun, joka toimisi joka kerta, mutta kun ei. Jokaisella kerralla lukemat voivat olla erilaiset, joten hommasta selviää vain suunnittelemalla ja varautumalla etukäteen kaikkeen. Ja mittaamalla lukemia tiuhaan,vaikka se sitten olisikin hankalaa joissain tilanteissa.

Tällä viikolla olen myös oppinut, että oman ruumiin tuntemuksia pitää kuunnella. Insuliiniannostukseni ei ole ihan kohdallaan, ja säädän sitä vähitellen, päivä kerrallaan. Jostain syystä nyt vaan on niin, että syksyllä sopiva annos onkin nyt liian suuri, ja lukemat tipahtelevat liian usein mataliksi. Mutta työstän asiaa! Tänä iltana mittailen nyt tiuhaan seuratakseni, miten liikunta vaikuttaa jälkikäteen. Rankka liikunta voi laskea sokereita jopa seuraavana päivänä, mutta luulisi että lyhyt pätkä vesijuoksua ei sentään sellaista aiheuttaisi.

Pitkän liikkumattomuuden jälkeen jo ennestään huonohko peruskuntoni oli rapistunut niin, että lyhytkin vesijuoksupätkä veti kyllä lihakset väsyneiksi. Onneksi olin toppavaatteissa liikkeellä, sillä laahustin kotiin niin hitaasti, että kevyemmissä kamppeissa olisi tullut kylmä. Kävelin kotiin, ihailin pakkasen koristamia puita ja ajattelin, että kaikki on sentään hyvin.

Pakkanen tekee timantteja puihin Viitaniemessä.

Pakkanen tekee timantteja puihin Viitaniemessä.

Jotenkin minulta oli jäänyt rekisteröimättä, että Juha Itkoselta ilmestyi syksyllä uusi romaani. Se johtuu ehkä siitä, että vaikka pidin kovasti hänen kahdesta ensimmäisestä kirjastaan Myöhempien aikojen pyhiä (2003) ja Anna minun rakastaa enemmän (2005), kolmas kirja Kohti (2007) on ensivaikutelmasta huolimatta jäänyt mieleen lievänä pettymyksenä. Sen jälkeen en ole saanut aikaiseksi lukea Itkosen kirjoja. Hänen uusimman romaaninsa Ajo (2014) bongasinkin oikeastaan vasta mainintana Jaanan blogista. Jäi mieleen lukusuosituksena ja kun Ajo sitten tuli vastaan kirjaston viikkolainana, nappasin sen heti mukaani.

Pitkästä aikaa luin kirjan yhdeltä istumalta. Se ei välttämättä johtunut pelkästään siitä, että Ajo imaisi minut mukaansa vaan myös siitä, että olosuhteet sallivat sen: oli aikaa palata sunnuntaina aamuinsuliinin jälkeen sänkyyn, aloittaa uusi kirja ja lukea puoleenpäivään. Kun sain Ajon loppuun, olin jo syönyt aamupalan ja päivä käynnistynyt hienolla kirjaseikkailulla.

Ajo on monen kertojan tarina. Alkuun oli vaikea käsittää, mitä tekemistä näillä kertojilla oli keskenään, mikä heitä yhdisti? Kärsivällisenä lukijana uskoin, että se paljastuu ennen pitkää – ja toki kirjan nimi kertoo jo omalta osaltaan, mikä on keskeistä. Tarina sijoittuu pääosin kahdelle aikatasolle: nykyhetkeen ja 1960-luvulle. Tosin hienojakoisuutta tarvitaan: lukiolaispojan päiväkirja vuodelta 1965 ja hänen äitinsä Heljän kesä ja syksy 1966 täydentävät toisiaan. Nykypäivässä kulkee Aino, joka on pienen pojan äiti ja elämässään kriisitilanteessa.

Kirja oli mielestäni hieman sekava, etenkin alkupuolelta. Vähitellen eri kertojien osuuksista kuitenkin alkoi muodostua kokonaisuus. Olen Jaanan (linkki yläpuolella) kanssa täsmälleen samaa mieltä, että Ainon tarina on epäuskottavampi ja pinnallisempi kuin Heljän, jonka kokemus koskee sydämeen asti surun kautta. Kirjan markkinoinnissa on ilmeisesti useaan kertaa toistettu sitä, minkä Itkonen kertoo jälkisanoissa: Heljän tarinan taustalla on omaan sukuun liittyvä tragedia, josta kirjailija on ammentanut.

Ajo palautti uskoni Itkoseen. Se on sikäli iloinen asia – kuten Lumiomenan Katja toteaa – että on mukava huomata erään suosikkikirjailijansa olevan edelleen suosikkiasemansa arvoinen.

Kahden puolen vuodenvaihdetta olen lukenut ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken kirjoja. Köyhän lokakuu. Päiväkirja (Oktober i Fattigsverige. Dagbok, 2012, suom. 2013) tarttui mukaan kirjastosta erään köyhyyttä ja väkivaltaa kokeneen ihmisen vinkistä, ja sen luettuani oli pakko lukea myös Alakosken aiempi romaani Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (Håpas du trifs bra i fengelset, 2010, suom. 2010). Köyhän lokakuusta en pystynyt joulun alla kirjoittamaan ja arvelin, että josko toisen kirjan jälkeen kykenisin jopa bloggaamaan näistä.

Mutta tiukkaa tekee nytkin. Luin Hyvää vangkilaa toivoo Jenna loppuun kaksi päivää sitten, ja vieläkään en oikein pysty sanomaan siitä mitään, alkaa vain itkettää, etenkin kun nyt hain hyllystä Köyhän lokakuun, joka poltti mieleeni jäljen joka ei hevillä unohdu. Jo esikoisromaanissaan Sikalat Alakoski käsitteli köyhää maahanmuuttajalapsuuttaan Ruotsissa, perheensä alkoholiongelmia ja väkivaltaa sekä sen kaiken vaikutusta lapsiin. Hyvää vangkilaa toivoo Jenna ja Köyhän lokakuu jatkavat samojen teemojen parissa, vain eri suunnista ja eri tyyleillä.

Hyvää vangkilaa toivoo Jenna kertoo Annista, jonka veli Sami on narkomaani. Annin kerronnan kautta avautuu huumeriippuvaisen ihmsen läheisen arki, väsymys, stressi, luottamuksen ja luottamuspulan välinen ristiriita, sekä yhteinen lapsuus – Sami ja Anni ovat toisilleen kaikki mitä on. Selvittäessään veljensä asioita Anni kohtaa jatkuvasti myös oman taustansa: perheen köyhyyden, vanhempien alkoholiongelmat, liian varhaisen aikuistumisen ja kaiken sen, mikä ajaa monet köyhien perheiden lapset päihteiden väärinkäyttäjiksi.

Köyhän lokakuu taas on alaotsikkonsa mukaisesti päiväkirja. Susanna Alakoski käy kirjassa läpi perhettään ja lapsuuttaan koskevia sosiaalitoimiston papereita. Raporteissa kerrotaan, kuinka lapset ovat hakeneet apua, kuinka perheen äiti on hakenut apua, kuinka äiti on yrittänyt itsemurhaa useita kertoja, isä käy aina ajoittain katkaisuhoidossa ja kuinka lapsi tulee lopulta itse pyytämään, että pääsisi sijaisperheeseen. Sijaisperheessä kaikki on hyvin, mutta Susanna oli siinä vaiheessa jo liian ahdistunut voidakseen olla siellä onnellinen. Häpeä perheen köyhyydestä on hallinnut hänen elämäänsä aikuisikään asti.

Kumpikaan näistä ei ole helppo kirja, mutta Köyhän lokakuu vaatii lukijalta keskittymistä myös tyylinsä vuoksi. Kirja koostuu pirstaleisesta tekstistä, jossa vuorottelevat lainaukset, lyhyt huomiot, pidemmät menneisyyden kuvaukset, tutkimustiedon punninta, nykyhetki, paniikkihäiriö ja sosiaalitoimiston lausunnot. Hyvää vangkilaa toivoo Jenna on tyyliltään perinteisempi ja siinä mielessä helpompi luettava, mutta ihan helpolla sekään ei lukijaansa päästä. Minulla ei ole kokemusta läheisen päihderiippuvuudesta, mutta silti kirja koski kovasti. En osaa edes kuvitella miten tällainen teksti vaikuttaisi lukijaan, joka tuntee aiheen paremmin, jopa valitettavan omakohtaisesti.

Hyvää vangkilaa toivoo Jennan aloitettuani itkin jo ensimmäisten 30 sivun jälkeen. Jatkoin, vaikka mieli teki antaa periksi. Juttelin tästä työpaikan kahvihuoneessa ja työkaverini sanoi, että älä jätä kesken. Että kannattaa lukea loppuun, sillä hänen mielestään Alakosken kirjoissa on raskaista aiheista huolimatta aina toivoa, jonkinlainen toivon pilkahdus. Juuri sillä hetkellä en sitä tajunnut, mutta nyt ehkä voin olla samaa mieltä. Koska olin lukenut Köyhän lokakuun tiesin, että Alakosken veli selvisi vuosikymmenten huumekierteestä lopulta kuiville. Se antoi toivoa, että kirjan Sami selviäisi myös, ja sen myötä myös kertoja-Anni selviäisi ainakin jollain tapaa.

Susanna Alakoski on tänä päivänä, oman menneisyytensä selvittämisen jälkeen, vahva puhuja ja kannanottaja. Hänen viestinsä näissä molemmissa kirjoissa on – minun tulkintani mukaan – selvä: Yhteiskunnassa puhutaan rikollisuudesta, päihdeongelmista, mielenterveysongelmista, lastensuojelurikkomuksista, perheväkivallasta, maahanmuuttajien ongelmista ja muusta, ja niihin etsitään monia syitä. Nykyään jopa osataan nähdä näiden asioiden intersektionaalisuus – ilmiöt vaikuttavat toisiinsa. Silti Alakosken mukaan sanotaan aivan liian harvoin ääneen sitä, mikä näitä ongelmia aiheuttaa. Köyhyys. Köyhyys ajaa lapset ja vanhemmat päihdeongelmiin, köyhyys ajaa lapsen ja nuoren kadulle, pois kotoa ja rikolliselle polulle, köyhyys ahdistaa, masentaa ja aiheuttaa syvää häpeää ja lisää mielenterveysongelmia. Alakoski puhuu köyhyyden tunnistamisesta ja näkemisestä, ettei silmiä ummistettaisi. Että ongelmien syitä etsittäessä nähtäisiin ja sanottaisiin ääneen myös se, että köyhyys on ongelma.

Näiden kirjojen ja muutaman muun elämään liittyvän asian vuoksi minulla on viimeiset pari kuukautta ollut sysimusta sosiaalinen omatunto. Oman elämän hyvinvointi ja tasapaino tuntuvat korostetun suurilta lahjoilta. Minulla on työtä, terveyttä (no jaa, jossain määrin), ja yllin kyllin materiaa. Minulla on ystäviä ja turvaverkko, ja pääsen lääkäriin kun haluan. Minun ei tarvitse valita hammaslääkärikäynnin ja uusien kenkien hankinnan välillä, minä saan ne molemmat. Nämä ovat syitä olla onnellinen, mutta huono omatunto tulee siitä, etten tee juuri mitään parantaakseni osaltani niiden oloa, joilla on vähemmän kuin minulla.

Jos joskus tapaisin Susanna Alakosken, minulla ei olisi mitään kovin originellia sanottavaa, vain samaa, minkä epäilemättä monet muutkin ovat sanoneet. Silti haluaisin sanoa sen: Kiitos, tack så väldigt mycket. Dina böcker har varit viktiga för mig. All lycka till dig.

Minun on nyt pakko etsiä kevyempää luettavaa. Niin tärkeää kuin onkin lukea yhteiskunnallisia kirjoja, nyt on aika etsiä jotain kevyempää, tai ainakin eri aiheesta kertovaa. Välillä tuntuu, että olen liian herkkä lukemaan tällaista, mutta en voi olla lukemattakaan. Jospa luen vain jotain muuta välillä.