Sirpa Kähkösen Graniittimies (2014) on selkeästi tämän vuoden joulukirjani, vaikka pukki ei sitä tuonut ja itse asiassa luin kirjan loppuun jo jouluaattona. Mutta olin varannut sen joululukemiseksi, tai oikeastaan vain hetkeen jolloin olisi aikaa keskittyä, aikaa siihen että odotettu kirja saisi arvoisensa hetken. Kirja on odottanut hyllyssäni sitä sopivaa hetkeä marraskuusta asti, ja minä olen odottanut, että saisin lukea lempikirjailijani uutuuden, jota on kovasti kehuttu.

Graniittimies kuvaa minulle varsin vierasta aikaa ja paikkaa, Neuvostoliiton alkuaikojen Pietaria. Olen lukenut Kähkösen tietokirjan, joka kuvaa maailmansotien välisen ajan Suomea ja niitä vasemmistolaisia, jotka jäivät tänne ja joilta osa läheisistä lähti sinne. Graniittimies kääntää katseen niihin lähtijöihin. 1920-luvun alussa, sisällissodan haavojen ollessa vielä auki, kipeitä ja kirveleviä, monet suomalaiset lähtivät rajan yli itään. Neuvostoliiton piti olla unelmien valtio, vastata tasa-arvon ja ihmisoikeuksien huutoon, mutta siitä tulikin ihan jotain muuta. On helppo ymmärtää lähtijöitä, sillä työntäviä tekijöitä oli paljon ja usko parempaan tulevaisuuteen ja maailmaan luja. On sitäkin surullisempaa, että elämä ei mennyt niin kuin he ajattelivat, eikä työläisten paratiisi ollut sitä mitä odotettiin.

Kähkösen tapa kuvata ihmisiä on yhtä herkkää kuin Kuopio-sarjassa. Silti minusta tuntuu, että vaikka edelleen ollaan niin lähellä ihmisen ihoa kuin mahdollista, tässä ollaan kuitenkin konkreettisemmin elämässä kiinni, enemmän kiveä ja vähemmän tunnetta. Tätä on vaikea selittää, mutta ehkä ero johtuu siitä, että Kuopio-sarjan viimeisimmät kirjat ovat olleet yhdenpäivänromaaneja, jolloin utuisuuteen jää enemmän tilaa. Pidän tästä muutoksesta, jos se nyt on yhtään mikään muutos kirjailijan omassa tyylissä; se voi hyvinkin olla vain oma tulkintani.

Kirjan päähenkilö ja alkuosan kertoja on Klara, joka hiihtää tuoreen aviomiehensä Iljan kanssa rajan yli Karjalaan ja asettuu asumaan Petrogradiin kevättalvella 1922. Kaupunki on kurja paikka niin tulijoille kuin sen muillekin asukkaille, joista erityisesti katulasten olosuhteet tuodaan Klaran työn kautta lukijoiden eteen. Kaupunkiolosuhteiden kurjuuden, maaseudulla näkemänsä väkivallan ja karttuvan elämänkokemuksensa myötä Klara ei enää usko aatteeseen yhtä kirkasotsaisesti kuin pitäessään lukupiiriä kotipuolessa, mutta ajatukset ideologian kehittämisestä on paras pitää omana tietona – ihmisiä katoaa, kuulustellaan kidutetaan, aseman ja työn ja turvan voi menettää koska tahansa.

Klara on siitä hyvä päähenkilö, etten aivan varauksettomasti pitänyt hänestä. Hän on vahva, mutta myös sokea, heikko ja itsepäinen. Se tekee lukemisesta mielenkiintoisempaa kuin jos päähenkilö on helppo tapaus. Hänen miehestään Iljasta olisin halunnut tietää lisää, sillä hän jää vaimoaan yksiulotteisemmaksi. Juuri kukaan ei tunnu pitävän Iljasta, mutta silti hänellä on ystäviä ja lähes  uskollinen vaimo. Miksi? En käsittänyt häntä, ja olisi ollut mukava ymmärtää hänen uskoaan kommunismiin ja aatteeseensa.

Toinen kiinnostava piirre kirjassa on sen käsitys rakkaudesta. Ihmiset kyllä rakastuvat ja menevät naimisiin, mutta yhtään (konservatiiviseen tapaan määriteltynä) onnellista tai kestävää avioliittoa tai parisuhdetta ei kirjassa kuvata. Aivan kuin rakkaus puhtaana kuuluisi vain lapsille, ja aikuisten maailmassa siihen aina sotkeutuu jotain muuta, elämä.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että Graniittimies löytyy omasta hyllystäni, sillä epäilemättä tulen lukemaan sen uudelleen useita kertoja. Suuret odotukset ehkä tekivät lukukokemukselle karhunpalveluksen siinä mielessä, että niitä oli vaikea täyttää. En sulkenut kirjan viimeistä sivua aivan niin haltioituneena kuin odotin tai olisin toivonut. Silti voin sanoa, että Kähkönen on kirjoittanut suuren romaanin, jota suosittelen luettavaksi.

Muiden kirjabloggajien juttuja en ole juuri lukenut, koska välttelin niitä odotuksessani. Niitä löytyy kuitenkin paljon pienellä vaivalla.

Mainokset