joulukuu 2014


Taas on vuoden viimeinen kirjakuukausi ja sen myötä kokonainen kirjavuosi paketoitavissa. Joulukuussa käytin  kohtuuttomat kaksi viikkoa Haruki Mukaramin Norwegian Woodin parissa. Kun ei irtoa niin ei irtoa, mutta tapani mukaan en osannut keskenkään jättää. Se oli kuitenkin selkeä pettymys, sillä kehujen perusteella odotin jotain mieleenpainuvaa. Onneksi joululomalla oli arkea enemmän aikaa lukemiseen, joten joulukuun koko saldo ei jää Mukaramin takia pettymykseksi.

Luin lisää Susanna Alakoskea, päiväkirjamaisen menneisyysmatkan Köyhän lokakuu (2013). Olisin halunnut kirjoittaa Köyhän lokakuusta blogiinkin, koska se oli niin hyvä, mutta arki ajoi bloggaushaaveiden yli. Hain kirjastosta jo lisää Alakoskea, joten ehkä saan kirjoitettua tammikuussa lisää hänen tuotannostaan – elän toivossa. Joululomalla luin vanhoja tuttuja kirjoja kotikodin hyllystä: muun muassa yhden Terry Pratchettin ja Graham Greenen, josta olen blogannut silloin kun sen ensimmäisen kerran luin. Vanha blogikirjoitus on edelleen pätevä; vieläkään en ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä leffaa, mutta haluaisin nähdä.

Tässä luetut listana:

  • Haruki Mukarami: Norwegian Wood
  • Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu
  • Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
  • Terry Pratchett: Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät
  • Sirpa Kähkönen: Graniittimies
  • Graham Greene: Kiveä kovempi

Kun vuoden päättyessä mietin kulunutta vuotta kirjaseikkailujen näkökulmasta, mielee nousee muutama erityisen helmeilevä kokemus. Kirjoista, jotka jäivät mieleen pitkäksi aikaa, mainittakoon esimerkiksi Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali, joiden jatko-osaa odotan mielenkiinnolla. Silvia Avallonen Teräksen helteinen kesä ja työläiskaupunginosan kovat kadut jättivät minuun jäljen, samoin Douglas Couplandin Eleanor Rigbyn yksinäisyyden kuvaus. Edellä mainituista kirjoista voin linkittää blogipostauksiin, mutta lisäksi luin monta kirjaa, joista en ehtinyt blogata. Juuri hiljattain sellainen oli Susanna Alakosken Köyhän lokakuu, ja pidin tänä vuonna paljon mm. Kjell Westön kirjasta Kangastus 38 sekä Tommi Kinnusen esikoisesta Neljäntienristeys.

Ensi vuonna toivon ehtivät bloggaamaan enemmän lukemistani kirjoista. Sinällään lukutavoitteita minulla ei ole, muuta kuin perustavoite: kunpa matkalleni osuisi iloisia, onnellisia, tunteita herättäviä ja mieleenpainuvia kirjoja, jotka veisivät minut seikkailuille ympäri maailman, eri aikoihin ja paikkoihin, erilaisten ihmisten kanssa, ja joiden kanssa viihtyisin hyvin.

Joululomalla se sitten tapahtui: liityin Instagramiin. Jo tähänkin asti olen ollut melko aktiivinen somettaja. Blogi on sosiaalista mediaa sekin, ja lisäksi olen Facebookissa, Twitterissä, LinkedInissä (tosin päivittämättömällä profiililla) ja nyt siis myös Instagramissa (eli Instassa tai IG:ssä, käyttäjän iästä riippuen). Yhtään erikoisen täsmällistä syytä uuteen palveluun liittymiseen ei ehkä ole, mutta ehkäpä kauniit valokuvat riittävät perusteeksi. En ole kovin hyvä kuvaaja enkä suhtaudu kovinkaan puritaanisesti julkaistujen kuvien laatuun – ammattivalokuvaajat olkoot erikseen. Mutta on mukavaa ottaa kuvia arjestaan ja tallentaa ne kaiken kansan nähtäville. Olin miettinyt Instagramia jo aiemmin, mutta torjunut ajatuksen. Varsinaisesti se alkoi kiinnostaa, kun siskoni liittyi, ja sisko tähän nytkin kannusti niin että viimeinenkin kynnys ylittyi.

Älypuhelin helpottaa tätä erityisen paljon. Vaikka myönnän olevani hiukan someaddikti, en silti istu pitkiä aikoja seurueessa hiljaa puhelinta räpläten. Enkä kommunikoi vierustoverin kanssa somen välityksellä… Siskon kanssa tosin tätäkin sivuttiin joululomalla, mutta hyvässä hengessä ja asialle nauraen. Joululomalla uuden somevälineen käyttöönottoon oli hyvin tilaa, kun päivät täyttyivät lähinnä ruoalla, päiväunilla, televisiolla ja lyhyillä kävelyretkillä.

Kuluneen vuoden ajan olen pitänyt Facebookissa kuvapäiväkirjaa otsikolla Hyvien hetkien vuosi 2014. Ajatus syntyi viime vuoden joulukuussa, kun olin väsynyt ja – nyt voin sen julkisesti tunnustaa – ajoittain aika ahdistunut ja masentunut. Ajattelin, että tallentamalla jokaisesta päivästä jotain hyvää, jonkin hyvän mielen asian, muistan paremmin, että elämä on voittopuolisesti hyvää ja onnellista. Ehkä olotilani paranemisella ei ole mitään tekemistä kuvapäiväkirjani kanssa, mutta ainakin kulunut joulukuu on ollut huomattavasti parempi kuin vuodentakainen. Kuvapäiväkirja päättyy kolmen päivän kuluttua. Jatkossa tallennan kuvia arjesta Instagramiin, mutta en enää päiväkirjamuodossa.

Sosiaalisen median käyttämiseni on muuttunut tänä syksynä hiukan. Työasioiden osuus on vähentynyt blogissa ja Twitterissä vapaa-ajanosuuksien kasvaessa. Toisaalta blogiin on riittänyt tänä syksynä vähemmän aikaa kuin aiemmin, ja Twitter pysynee edelleen myös välineenä pitää yhteyttä ulkomaisiin tutkijakollegoihin. Facebook on aina ollut enemmän yksityisminän juttu, Instagram tulee varmasti myös olemaan sitä. Monet ihmettelevät, mikä ajaa näin monen sosiaalisen median välineen käyttämiseen tai mitä siitä oikein saan. Kysytään myös, miten voin ottaa riskin kertoa itsestäni niin paljon julkisesti. Ulkopuoliselle voikin näyttää siltä, että paljastan paljon. Ei välttämättä ole helppo havaita, että minulla on omat rajani, joita vartioin. Kerron verkossa vain sellaisia asioita, jotka voisin kertoa muutenkin kasvotusten ihmisille tai jotka muutenkin on helposti saatavissa selville. Vältän muista ihmisistä kertomista tai muiden ihmisten kuvaamista niin, että ketään voisi tunnistaa. Tiedostan  hyvin sen, että kerran verkkoon laitettu on siellä pysyvästi – jaan vain kuvia ja asioita, jotka eivät vahingoita minua tai muita ihmisiä.

Kun varovaisuuden muistaa, sosiaalinen media on rikkaus. Hieman erakoitumiseen taipuvaiselle ihmiselle sosiaalinen media antaa välineitä pitää yhteyttä ihmisiin, kun aina ei jaksa tavata. Sosiaalinen media pienentää maailmaa, kun yhteydenpito on helppoa pitkienkin matkojen takaa. Lisäksi se mahdollistaa täysin vieraiden ihmisten väliset kontaktit niin tekstin kuin kuvienkin muodossa. Muutamalla älypuhelimen hipaisulla voin nähdä kuvia Norjan vuonoilta, kuulla tarinoita beduiinien teltasta tai ihailla uralilaisten kansojen käsitöitä. Tai jos maailma ei kiinnosta, voin jutella helposti kavereiden kanssa, lähettää linkin juttuun tai kuvaan ja nauraa heidän kanssaan yhdessä, vaikka kilometrejä olisi välissä.

Ja sitten voin katsoa kissavideon.

Sirpa Kähkösen Graniittimies (2014) on selkeästi tämän vuoden joulukirjani, vaikka pukki ei sitä tuonut ja itse asiassa luin kirjan loppuun jo jouluaattona. Mutta olin varannut sen joululukemiseksi, tai oikeastaan vain hetkeen jolloin olisi aikaa keskittyä, aikaa siihen että odotettu kirja saisi arvoisensa hetken. Kirja on odottanut hyllyssäni sitä sopivaa hetkeä marraskuusta asti, ja minä olen odottanut, että saisin lukea lempikirjailijani uutuuden, jota on kovasti kehuttu.

Graniittimies kuvaa minulle varsin vierasta aikaa ja paikkaa, Neuvostoliiton alkuaikojen Pietaria. Olen lukenut Kähkösen tietokirjan, joka kuvaa maailmansotien välisen ajan Suomea ja niitä vasemmistolaisia, jotka jäivät tänne ja joilta osa läheisistä lähti sinne. Graniittimies kääntää katseen niihin lähtijöihin. 1920-luvun alussa, sisällissodan haavojen ollessa vielä auki, kipeitä ja kirveleviä, monet suomalaiset lähtivät rajan yli itään. Neuvostoliiton piti olla unelmien valtio, vastata tasa-arvon ja ihmisoikeuksien huutoon, mutta siitä tulikin ihan jotain muuta. On helppo ymmärtää lähtijöitä, sillä työntäviä tekijöitä oli paljon ja usko parempaan tulevaisuuteen ja maailmaan luja. On sitäkin surullisempaa, että elämä ei mennyt niin kuin he ajattelivat, eikä työläisten paratiisi ollut sitä mitä odotettiin.

Kähkösen tapa kuvata ihmisiä on yhtä herkkää kuin Kuopio-sarjassa. Silti minusta tuntuu, että vaikka edelleen ollaan niin lähellä ihmisen ihoa kuin mahdollista, tässä ollaan kuitenkin konkreettisemmin elämässä kiinni, enemmän kiveä ja vähemmän tunnetta. Tätä on vaikea selittää, mutta ehkä ero johtuu siitä, että Kuopio-sarjan viimeisimmät kirjat ovat olleet yhdenpäivänromaaneja, jolloin utuisuuteen jää enemmän tilaa. Pidän tästä muutoksesta, jos se nyt on yhtään mikään muutos kirjailijan omassa tyylissä; se voi hyvinkin olla vain oma tulkintani.

Kirjan päähenkilö ja alkuosan kertoja on Klara, joka hiihtää tuoreen aviomiehensä Iljan kanssa rajan yli Karjalaan ja asettuu asumaan Petrogradiin kevättalvella 1922. Kaupunki on kurja paikka niin tulijoille kuin sen muillekin asukkaille, joista erityisesti katulasten olosuhteet tuodaan Klaran työn kautta lukijoiden eteen. Kaupunkiolosuhteiden kurjuuden, maaseudulla näkemänsä väkivallan ja karttuvan elämänkokemuksensa myötä Klara ei enää usko aatteeseen yhtä kirkasotsaisesti kuin pitäessään lukupiiriä kotipuolessa, mutta ajatukset ideologian kehittämisestä on paras pitää omana tietona – ihmisiä katoaa, kuulustellaan kidutetaan, aseman ja työn ja turvan voi menettää koska tahansa.

Klara on siitä hyvä päähenkilö, etten aivan varauksettomasti pitänyt hänestä. Hän on vahva, mutta myös sokea, heikko ja itsepäinen. Se tekee lukemisesta mielenkiintoisempaa kuin jos päähenkilö on helppo tapaus. Hänen miehestään Iljasta olisin halunnut tietää lisää, sillä hän jää vaimoaan yksiulotteisemmaksi. Juuri kukaan ei tunnu pitävän Iljasta, mutta silti hänellä on ystäviä ja lähes  uskollinen vaimo. Miksi? En käsittänyt häntä, ja olisi ollut mukava ymmärtää hänen uskoaan kommunismiin ja aatteeseensa.

Toinen kiinnostava piirre kirjassa on sen käsitys rakkaudesta. Ihmiset kyllä rakastuvat ja menevät naimisiin, mutta yhtään (konservatiiviseen tapaan määriteltynä) onnellista tai kestävää avioliittoa tai parisuhdetta ei kirjassa kuvata. Aivan kuin rakkaus puhtaana kuuluisi vain lapsille, ja aikuisten maailmassa siihen aina sotkeutuu jotain muuta, elämä.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että Graniittimies löytyy omasta hyllystäni, sillä epäilemättä tulen lukemaan sen uudelleen useita kertoja. Suuret odotukset ehkä tekivät lukukokemukselle karhunpalveluksen siinä mielessä, että niitä oli vaikea täyttää. En sulkenut kirjan viimeistä sivua aivan niin haltioituneena kuin odotin tai olisin toivonut. Silti voin sanoa, että Kähkönen on kirjoittanut suuren romaanin, jota suosittelen luettavaksi.

Muiden kirjabloggajien juttuja en ole juuri lukenut, koska välttelin niitä odotuksessani. Niitä löytyy kuitenkin paljon pienellä vaivalla.

Pari päivää sitten ajoin autolla pikkuteitä pitkin erääseen kokoukseen. Jostain syystä mielessäni pyöri autokoulun ajo-opettajani keskeisin ohje viidentoista vuoden takaa. Oli teoria- tai ajotunti, hänellä oli yksi ohje, joka jäi selkäytimeeni.

Jos tie on liukas, sää huono tai näkyvyys heikentynyt, mikä on ensimmäinen asia jonka teet?

Jos edessä näkyy jotain, josta et saa selvää, mitä teet ensimmäisenä?

Jos edellä oleva auto (tai sen kuljettaja) alkaa käyttäytyä oudosti, mikä on ensimmäinen asia, jonka teet?

Kun lähestyt risteystä, mitä teet ennen kaikkea muuta?

Ja ajaessani lumipyryssä kotiin mateluvauhtia, minä jatkoin ajo-opettajani viisautta ja nauroin ilosta, koska oli huono  sää, mutta minulla ei ollut kiire minnekään:

Jos näet kahtenä yönä peräkkäin työhön liittyviä pahoja unia, mikä on ensimmäinen asia minkä teet?

Nosta jalka pois kaasulta.

Onneksi joululoma tuli juuri nyt. Vaikka elämä on hyvää, olen selkeästi ollut loman tarpeessa. Nyt olen nauttinut lumisesta maisemasta maalla, käynyt kerran pitkällä aamulenkillä, syönyt hyvin, ollut ottamatta stressiä joulusiivouksista ja tehnyt vain sen verran kuin itse jaksan. Olen nähnyt Viiden armeijan taistelun ja katsonut edelleen päivittäin Porokuiskaajan arvoitus -joulukalenterin uuden jakson. Viime yönä nukuin ensimmäisen kerran tällä viikolla niin, etten herännyt levottomiin uniin.

Lupaava alku joululomalle.

En ole taas pitkään aikaan ehtinyt blogin ääreen. Arki on mennyt muissa asioissa, joista pääosa – onneksi – liittyy jouluun. Olen ostanut joululahjoja, vienyt niitä perille, juhlinut monet ihanat, erilaiset pikkujoulujuhlat, laulanut Kauneimpia joululauluja ja mitä nyt ikinä jouluvalmisteluihin kuuluukaan. Nyt, kun loman alkuun on kaksi päivää, olen väsynyt mutta onnellinen.

Turun Tilda lähetti minulle jouluaakkoshaasteen. Hänen jouluaakkosissaan on paljon samaa kuin mitä itse voisin listata (kuten varmasti iso osa suomalaisista), mutta koetan keksiä omia. Ainakin yhden kirjaimen aion kuitenkin lainata suoraan Tildalta…

Mutta tässä siis, osana joulutunnelmaa, minun jouluaakkoseni:

Aamupuuro. Perheen joulu alkaa aattoaamuna, kun lähisukulaisia ja yksi läheinen naapuriperhe tulevat joulupuurolle. Tämä perinne alkoi parikymmentä vuotta sitten ja on muodostunut tärkeäksi joulun aloitukseksi lyhtyineen ja manteleineen.

Betlehem tulee moneen kertaan esiin jouluna, jos sitä juhlii kristillisenä juhlana. Monissa joululauluissa se mainitaan myös: ”Oi Betlehem sä pienoinen…” Tarinan pitää sijoittua jonnekin, ja tämä tarina sijoittuu Daavidin kaupunkiin.

Lucian päivää en ole varsinaisesti juhlinut yläasteen jälkeen. Silloinkin kyse oli lähinnä siitä, kuka vaaleista kauniista tytöistä valittaisiin minäkin vuonna Luciaksi, saisi kynttiläkruunun päähänsä, valkean kaavun yllensä ja saisi viedä piparkakkuja vanhainkotiin. Tänä vuonna minua hätkähdytti uutinen Ruotsissa: Luciana esiintynyt poika oli saanut melko paljon vihapostia. En jotenkin ymmärrä miksi, tai ehkä ymmärrän. Mutta en ole samaa mieltä: minusta pojat voivat näytellä Luciaa tai Mariaa ja tytöt paimenia tai Jeesusta tai Joosefia, jos niin haluavat. Sanoma on kuitenkin tärkein.

Diabetes. Tämä on ensimmäinen d-jouluni. Olen tänään oppinut, että piparkakussa on 3-9 grammaa hiilihydraatteja, valmistajasta riippuen. Ruokia varten sain d-hoitajalta hiilihydraattilistan, joka on ollut suuri lohtu joulunodotuksessani.

Enkelikello. Minun enkelikellossani ei itse asiassa roiku enkeleitä vaan kuusia, mutta se on silti minulle tärkeä koriste, jonka kaivan esiin joka joulu.

Leffa. Viime vuosien joulunajan perinne on ollut lähes koko perheen voimin katsottu fantasialeffa. Aloitimme silloin, kun Taru Sormusten herrasta oli teattereissa yksi osa kerrallaan, ja pari viime vuotta on katsottu Hobittia. Tänä vuonnakin tarkoitus olisi mennä, Viiden armeija taistelu odottaa. Pointti on siinä, että menemme yhdessä – pääsisinhän minä leffaan muutenkin, kaupunkilainen.

Glögin siemailu alkaa jo marraskuun jälkipuolella, ja sitä jatkuu jouluun asti, ehkä vähän ylikin. Eniten pidän sokerittomasta glögistä, mutta myös punaviiniglögit ja hehkuviini lämmittävät ihanasti. Ja glögi juodaan tietysti Tsaikka-laseista, jotka ovat astioistani ehkä eniten sesonkituote: käytössä vain kuukauden verran vuodessa.

Hanget. Kyllä vain niin on, että valkea joulu on minulle tärkeää. Tuli se joulu viime vuonnakin, vaikka oli ihan mustaa, mutta kyllä kaipaan lunta jo kovasti tähän aikaan vuodesta.

Ilo. Joulu tekee minut iloiseksi. Olen hykerrellyt tyytyväisyyttä ihan kaikkeen viimeiset viikot, kun olen suunnitellut ja ostanut joululahjoja ja -kortteja ja tehnyt muita jouluisia asioita.

Joulukuusi haetaan aatonaattona ja tuodaan sisälle aattona. Kuusenhakureissu on minun, siskon ja sedän operaatio, joka sujuu nykyään helpommin kun lunta ei ole enää puolireiteen asti niinkuin ennen. Inhoan varisevia neulasia, mutta pidän kuusen tuoksusta. Saattaa kuitenkin olla, että itse voisin sijoittaa jonain päivänä laadukkaaseen, hyvännäköiseen muovikuuseen juurikin niiden neulasten takia.

Kynttilät kuuluvat jouluun, tosin ne kyllä kuuluvat ihan koko kaamosaikaan. Kodissani on nyt sekä sähkökynttilöitä että tavallisia. Sytyttelen niitä aina kun tulen kotiin, ja ikkunakynttilät toimivat ajastimella. Kynttilät tekevät kaamoksesta kauniin, valo taittaa pimeydestä kaiken uhkaavan pois ja tuovat tilalle lohtua ja kauneutta.

Lahjat kuuluvat jouluun, rakastan niiden antamista. Joululaulut ovat minulle tärkeitä. Kun olin pieni, kotona oli tapana laulaa joululauluja yhdessä. Valitettavasti se tapa on vähitellen jäänyt. Ja jouluruoista laatikot ovat omaa luokkaansa. Ehdoton suosikkini on imelletty perunalaatikko.

Manteleita on aamupuurossa vain yksi! Paitsi kerran äiti taisi unohtaa laittaa sen, ja siitäkös poru nousi…

Joulunpyhinä on läheisen ihmisen nimipäivä, joten joululahjojen lisäksi paketoin yhden muunkin pienen muistamisen.

Odotus on joulun osalta varmaan ylikin puolen juhlasta. Varsinainen joulu menee nopeasti ohi, mutta se, että joulua saa odottaa vähintään kuukauden, helposti oikeastaan jo marraskuusta asti, tekee juhlasta suuremman.

Syön pipareita aika vähän, mutta siskon tekemä joulupulla on herkkuani. Joskus siihen tulee piparinen tähti päälle, mikä on ihana yhdistelmä.

Rauhan juhlahan joulu on, ja joulurauhan julistus kuuluu ehdottomasti aaton ohjelmaan. Vaikka puuhaa on vielä aattona paljon, joulurauhan julistuksen jälkeen on jotenkin kivempi tunnelma vaikkapa rosolliaineisten pilkkomisessa.

Suklaan määrä vanhempieni luona on vähentynyt jouluisin, mutta onneksi minulla on omat varastoni kotona.

Tontut liikkuvat tietysti joulun alla! Tänä vuonna Ylen joulukalenterin tonttu Pirpana on ollut suosikkini.

Aiemmin kinkku paistettiin omassa leivinuunissa. Tänä vuonna äidillä ja isällä on uusi talo, enkä ole varma, mahtuuko kinkku sen talon leivinuuniin. Mutta paistuupa tuo sähkölläkin, ei sillä.

Monet jouluvirsistä ovat lapsuudesta asti tuttuja ja rakkaita. Kaikkein kaunein on silti Hilja Haahtin sanoittama Toivioretkellä: ”Maa on niin kaunis…” Kamarikuoro Cantinovum lauloi sen niin kauniisti eilen joulukonsertissaan, että minulta pääsi liikutusitku.

Jouluyö, juhlayö. Yksi kauneimpia joulumuistojani on se hiljaisuus, kun kaikki jouluyönä nukkuvat, kotona on rauhallista ja hiljaista, vain kuusessa palavat kynttilät ja ikkunasta näkyy tähtinen taivas ja lumihanki. Nykyään nukahdan ensimmäisten joukossa, mutta lapsuusmuisto on nostalginen ja sellaisena hyvä.

Åbo – tämän lainaan suoraan Tildalta! Kun asuin Turussa, haaveilin siitä, että jonain päivänä saan viettää joulun Turussa. Kävisin katsomassa joulurauhanjulistuksen, kävisin ehkä yömessussa Turun tuomiokirkossa. Useimmiten olen kuitenkin iloinen, että saan katsoa räntä- tai vesisateisen julistuksen ihan kotoa televisiosta, koska tällä korkeudella valkean joulun todennäköisyys on hieman parempi kuin Lounais-Suomessa. Silti Turku on rakas, ja tänäkin vuonna vein sinne joulupaketteja ja tein hieman jouluostoksia Kauppahallista ja torilta.

Ärsytys. Ainahan se siihen menee, riitelyyn. Miten tahansa onnellinen olen, jossain vaiheessa aattoa ja joulupäivää kärähtävät hermot, ja sitten kiukuttelen. Etukäteen tuntuu mahdottomalta uskoa, että olisin huonolla tuulella näin suuresti rakastamani juhlan aikaan, mutta sitten taas käy niin… Jouluriitely kuuluu asiaan yhtä lujasti kuin muutkin joulujutut.

Överit vedetään aina ruokapöydästä. Liian paljon herkkuja, liian hyvä mieli, että viitsisi liikoja kontrolloida lautasen täyttämistä.

Kuten tarkkaavaisimmat huomasivat, jouluaakkosistani puuttui muutama vierasperäinen kirjain. Q, X ja Z on omistettu vieraille maille. Niin paljon kuin jouluperinteistä pidänkin, yksi haaveeni on, että viettäisin joskus joulua ulkomailla. Ei ehkä lähitulevaisuudessa, mutta jonain päivänä.

En haasta jouluaakkosiin nyt yhtään ketään, mutta kiitän Tildaa jouluisesta tehtävänannosta! Samalla toivotan oikein mukavaa ja iloista joulunodotusta kaikille!

Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan lähetti minulle ihanan kannustavan tunnustuksen. Kiitos siitä ja kauniista sanoistasi!

Mieltä todella lämmittää, että lukijat (vieläpä Jaanan kaltaiset hienot kirjoittajat) jaksavat yhtä lukea blogia, vaikka se on muuttunut tänä syksynä. Kirjoitan aiempaa vähemmän työstäni, ihan vain koska en oikein saa kirjoittaa siitä kovin paljon. Lisäksi olen ollut niin kiireinen, että blogille on jäänyt selvästi aiempaa vähemmän aikaa. Postaustahdin harveneminen näkyy suoraan lukijatilastoissa. Sitä kiitollisempi olen niille, jotka jaksavat seurata, vaikka minä en juuri nyt pysty antamaan kovin paljon seurattavaa.

Sinä inspiroit minua -palkinto on kiertänyt blogeissa jo jonkin aikaa. On vaikea miettiä, kenelle sen haluaisin lähettää edelleen, sillä inspiroivia blogeja on monia, ja useimmat ovat jo palkintonsa saaneet. Siinä missä oma kirjoittaminen on vähentynyt tänä syksynä, myös blogien seuraaminen on jäänyt vähemmälle. Jaanan blogi on ilman muuta kuitenkin yksi niistä, joita luen ja joka inspiroi sekä kirjoillaan että valokuvillaan. Muita kestosuosikkejani ovat esimerkiksi Suketuksen blogi Eniten minua kiinnostaa tieMarian Sinisen linnan kirjasto sekä Leena Lumen elämää hehkuva blogi – kirjablogeja kaikki nämäkin. Muista blogigenreistä erityistä inspiraatiota saan tuttujen blogeista. Elinan Sataman valot saa minut aina hyvälle tuulelle, ja Turun Tildaa luen, koska olemme ystäviä ja blogien kautta vaihdamme myös toistemme kuulumisia. Kaksi jälkimmäistä nostan nyt erityisesti esiin, sillä ainakin mainitsemani kirjablogit ovat jo inspiraatiopalkinnon saaneet, tosin en ole varma ovatko Elina ja Tildakin jo omansa pokanneet.

Lumipyryn keskeltä toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää!