Nämä ovat hämmästyttäviä, nämä marraskuun päivät. Sitä luulisi, että syvimmän kaamoksen aikaan olisi jatkuvasti väsynyt ja mieli sinisenä maailman harmaudesta. Mutta en minä ole, ihme kyllä. Alkusyksy oli niin tolkutonta kiirettä, että tämänhetkinen elämänmeno tuntuu ihan luksukselta. Välillä toki väsyttää, mutta sitten aina tulee joku joka sanoo jotain kivaa, tai Twitterissä käydään jokin hauska keskustelu, tai saan viestin joltain ihanalta ihmiseltä.

Minulla ei ole kiire minnekään, enkä ole tehnyt moneen viikonloppuun töitä. Hoidan tehtäväni, totta kai, ja työni sisältö on välillä niin suurta ja vaikeaa, että sen kanssa eläminen päivästä toiseen tuntuu mahdottomalta. Mutta selviän siitä päivä toisensa jälkeen erityisesti kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että tiedän työlläni olevan merkitystä. Toinen syy ovat työkaverit.

Tänään oli juuri niin ankea maanantaiaamu kuin vain voi maanantai olla. Vaikka viikonloppu oli silkkaa lepoa, maanantaiaamuna olin väsynyt, ja töihin lähtö oli tahmeaa kuin terva. Aamupäivällä meillä oli kuitenkin sovittu pieni palaveri tämän viikon työasioista, ja hetkessä kaksi työkaveriani saivat minut nauramaan. Edessä on epäilemättä jälleen haasteita täynnä oleva viikko, mutta se ei tunnu enää mahdottomalta vaan aivan käsiteltävissä olevalta.

Hyvää tuulta viime päiviin on tuonut myös Mma Ramotswe. Pitkästä aikaa lainasin kirjastosta muutaman uuden niteen Alexander McCall Smithin naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjasta, ja olen viihtynyt kirja päivässä -tahdilla niiden kanssa viikonlopusta tähän uuden viikon alkuun. Tarkoitus oli lainata aiemmin lukemattomia kirjoja, mutta en muistanut etulehden kuvauksen perusteella jo lukeneeni näistä yhden, Teetä ja sympatiaa (Tea Time for the Traditionally Built, 2009, suom. 2011). Muistin kyllä osan kirjan tapahtumista sitten, kun sitä luin, mutta kaksi muuta olivat minulle kokonaan uusia. Harhapolkuja savannilla (The Double Comfort Safari Club, 2010, suom. 2012) ja Häähuumaa lauantaina (The Saturday Big Tent Wedding Party, 2011, suom. 2013) olivat kumpikin juuri niin ihania kuin vain mma Ramotswen seikkailut voivat olla.

Välillä olen nauranut kovastikin. Mma Ramotswe on nainen, jolla on perinteinen ruumiinrakenne, mistä McCall Smith saa irti ihanan sympaattista huumoria. Myös Mma Makutsin teräväsärmäinen luonne on lämpimän pilkan kohteena, erityisesti heikkouksien kohdalla. Mma Makutsilla ei uskoisi olevan heikkouksia, mutta on hänellä: kauniit kengät. Niistä on puhuttu jo aiemmissakin kirjoissa.

Ihan vain esimerkin vuoksi lainaan tähän otteen kirjasta Harhapolkuja savannilla. Mma Ramotswe on lähdössä erästä juttua selvittäessään savannille turistikohteeseen, ja pohtii matkavarusteita. Tämä nauratti minua, koska khakinväriset vaatteet ovat minusta jokseenkin käsittämätön ilmiö.

Kaikki safarille lähtevät matkailijat käyttivät khakinvärisiä vaatteita, ja monet naiset – jopa ne, joilla oli perinteinen ruumiinrakenne – käyttivät khakihousuja, joissa oli paljon taskuja. Se oli virhe. Mma Ramotswe ajatteli; perinteisen ruumiinrakenteen omaavilla naisilla oli onnea omistaa mukavat, sisäänrakennetut istuinpehmikkeet, mutta se ei tarkoittanut, että heidän kannatti kiinnittää muiden huomio niihin käyttämällä tyköistuvia housuja. Sopivin vaate naiselle, jolla oli perinteinen ruumiinrakenne, oli pitkä hame tai väljä mekko, joka liehui hänen ympärillään niin, että se korosti hänen perinteistä muotoaan.

Eikä Mma Ramotswe myöskään osannut kuvitella itseään khakinvärisissä vaatteissa. Se ei ensinnäkään ollut naisille sopiva väri, eikä se onnistunut naamioimaan siihen pukeutuneita niin, etteivät villieläimet tunnistaneet heitä. Leijonat ja sen sellaiset eivät olleet niin tyhmiä, että eivät olisi huomanneet khakinvärisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Sellaiset oliot tiesivät vallan hyvin, että khakinvärisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset olivat vain ihmisiä, joilla oli rusehtavat vaatteet ja jotka olivat näin ollen villieläimille aivan yhtä vaarallisia kuin siniseen, punaiseen tai muuhun kirkkaaseen väriin sonnustautuneet. Jos halusi maastoutua, oli varmasti parasta valita vihreä vaate. Se saattoi saada ihmisen muistuttamaan puuta, jos sattui olemaan pitkä, tai pensasta, jos oli lyhyehkö.

Aiemmin olen kirjoittanut, miten olen lukenut Mma Ramotswea melkeinpä elämäntaito-oppaana. Tälläkin kertaa tuntui siltä, että minulla olisi häneltä paljon opittavaa. Tänään olen pohtinut erityisesti sitä, miten luontevan hyväksyvästi Mma Ramotswe kohtelee kaikkia ihmisiä. Vaikka heillä olisi ärsyttäviä tapoja ja luonteenpiirteitä – kuten esimerkiksi sihteeri ja apulaisetsivä Mma Makutsilla on – Mma Ramotswe ei hermostu tai syytä heitä, vaan suhtautuu kunnioittavasti ja lämmöllä. Kunpa itsekin muistaisi suhtautua yhtä rakentavasti ihmisiin silloinkin, kun he saavat savun nousemaan korvista tai vain kulmat kurtistumaan. Ystävällisyydessä kanssakulkijoita kohtaan Mma Ramotswe sopii mitä parhaimmaksi opettajaksi.

Ja Botswana sitten. Se on edelleen kirjoissa kuin pieni paratiisi. Mma Ramotswe rakastaa isänmaataan, ja niin rakastaa Botswanaa myös kirjailija McCall Smith, sellaisella ihastuksella ja kunnioituksella hän kirjoittaa Botswanasta ja sen asukkaista, Kalaharista puhaltavan tuulen erityisestä tuoksusta jonka vain botswana voi tunnistaa, perinteisistä tavoista ja kohteliaisuudesta, karjasta ja sen merkityksestä Botswanalle.

Tämä ihanan rauhallinen ja onnellinen marraskuu ei jatku loputtomiin, mutta toistaiseksi nautin siitä täysin siemauksin. Kiireet ovat jo oven takana, mutta jotenkin tämänhetkinen tilanne antaa uskoa siihen, että voin saada nekin hoidetuksi ilman loppuunpalamisen uhkaa ja kovin montaa työhuoneella vietettyä viikonloppua.

Advertisements