Tänä vuonna olen aiempaa useammin tehnyt niin, että lukiessani kiinnostavan ja innostuneen bloggauksen jostain tutusta kirjablogista, etsin kyseisen kirjan saman tien ja varaan sen kirjastosta. Usein nämä kirjat ovat uudehkoja, sillä tuore kirjallisuus painottuu monissa blogeissa. Siksi kirjoihin on tehtävä varaus. Useimmiten kirjabloggaajien suositukset ovat päteneet, siis osuneet myös minun kirjamakuuni. Italialaisen Silvia Avallonen esikoisromaani Teräs (Acciaio, 2010, suom. 2014) oli juuri tällainen kirja. LuinLeena LumenAnnika K:n ja Suketuksen bloggaukset, ja pakkohan Teräs oli sitten metsästää kirjastosta.

Teräs on monia asioita. Se on nuorisoromaani, koska sen päähenkilöt ovat 13-vuotiaat Anna ja Francesca. Se on työläisromaani, koska se sijoittuu Piombinon terästehtaan varjostamaan kaupunkiin, sen kuumille kaduille ja hiekkarannoille, tehtaan kuumuuteen ja vuokrakasarmien hiostavaan helteeseen. Se on luokkaromaani, jossa elintasoerot tuodaan esiin turistien ja italialaisen työväenluokan välillä, mutta myös koulutuksen ja perhetaustojen tuomilla lähtökohtaeroilla nuorten välille. Teräs on hätkähdyttävä, koska se kertoo työväenluokasta maailmassa, josta työväenluokasta ei puhuta, koska se ei ole muodikasta.

Romaani hätkähdyttää myös käsityksellään nuoruudesta. 13-vuotiaat päähenkilötytöt ovat juuri puhkeamassa lapsuudesta naiseuteen, siirtymässä toiseen maailmaan. Tytöt ovat teinejä, selvästi nuoria ja nuorisoa, mutta nuoruudessa roikkuvat kiinni myös heidän ympärillään pyörivät nuoret miehet, jotka elävät jo osittain aikuisten elämää. Vaikka näillä miehillä on työtä ja – jollakin – jo lapsiakin, he kulkevat illat yökerhoissa kokaiiniviikset nenän alla ja koettavat uskoa, että tämä on elämä jonka he haluavat. Toisaalta nuoruuden onni näyttäytyy hyvin epätasaisena: Anna ja Francesca ovat huomattavan kauniita kukkeudessaan, mutta 16-vuotiaana lapsen saanut naapurintyttö ohitetaan lyhyellä säälivällä katseella. Anna ja Francesca kohtelevat kaikella itsevarmuutensa suomalla julmuudella niitä samanikäisiä tyttöjä, jotka eivät ole yhtä kauniita. Näiden tyttöjen joukossa on muun muassa Lisa, jonka hahmotan jollain tapaa tarinan kertojana, ulkopuolisena tarkkailijana, joka näkee Annan ja Francescan tarkemmin ja terävämmin kuin muut.

Annasta ja Francescasta haluaisi kovasti pitää, mutta he ovat niin julmia, että se on vaikeaa. Toisaalta he käyvät sääliksi, koska ovat niin viattomia, ja erityisesti Francescan tuska ja romahtavat haaveet herättävät valtavasti sympatiaa. Tekisi mieli sanoa, että älä tee tuota ratkaisua, koeta vielä, olet vasta 14 ja sinulla on kaikki mahdollisuudet maailmassa. Toisin sanoen kirja herättää valtavasti tunteita, joista kaikki eivät kuitenkaan ole pelkästään hyviä. Francesca on perheväkivallan uhri, ja hänen isänsä on selkeästi tarinan pahis. Hetken verran luulin, että Avallone päästää pahiksen helpolla, mutta ei, tämä on liian taitavasti tehty romaani, jotta pahikselle kävisi niinkuin saduissa. Asiat eivät ole mustavalkoisia.

Rakkaudestahan tässäkin on kyse. Rakkauden kaipuusta eri muodoissaan: Ystävyydestä, vanhemmuudesta, parisuhteesta. Eroista ja yhdessäoloista, kaipuusta entisen rakastetun luo. Rakkaudesta jonka ääneen sanominen on liian pelottavaa, koska se voi särkeä kaiken. Perinteinen rakkausromaani on kuitenkin kaukana Avallonen kielestä ja kirjan tunnelmasta, jotka todella tulevat iholle. Helteinen Toscana tuntui tulevan suomalaiseen pakkaseen tämän romaanin sivuilta, melkein luulin olevani lähdössä rannalle minäkin.

En halua kertoa juonesta liikaa, koska kirja oli niin kerta kaikkisen hyvä. Lukekaa muista blogeista jäsentyneemmät arviot. Sanonpa vaan, että vaikka Teräs ei jättänyt kovin hyvää oloa lukemisen jälkeen, olen silti todella iloinen, että tulin varanneeksi sen kirjastosta.

Silvia Avallonen kotisivut ovat italiaksi – kurkkaa jos kielimuuri ei ole este. Teräs on ollut niin suuri menestys, että uskon Avallonen toisen romaaninkin ilmestyvän suomeksi ennen pitkää.

 

Advertisements