marraskuu 2014


Tänä pimeänä, välillä masentuneena mutta pääosin onnellisena kuukautena olen lukenut taas monta hyvää kirjaa. Onneksi parista niistä olen ehtinyt bloggaamaankin, mutta edelleen olisi ollut muutama blogipostauksen arvoinen. Esimerkiksi luin marraskuussa ensimmäisen osan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni -sarjasta; toinen osa on juuri nyt menossa. Knausgård on varmaankin parin viime vuoden puhutuimpia kirjailijoita ja Taisteluni kai jonkinlainen kirjatapaus, ja hänestä on kirjoitettu postaus toisensa perään monissa kirjablogeissa ja monenmonituisissa lehtijutuissa. Silti minullakin on tunne, että jotain pitäisi saada muotoiltua noista kirjoista, vaikka en tiedäkään vielä, mitä sanoisin. Ainakin ensimmäinen osa kuitenkin herätti paljon tunteita ja toivon, että toisen osan luettuani olisin paremmin valmis kirjoittamaan jotain tuosta norjalaisesta kirja-aiheesta.

Marraskuuhun liittyy kuitenkin nyt ikävä unohtamisen tunne. Olen varma, että olen lukenut McCall Smithin Angus-kirjan ja Mma Ramotswen välissä jotain muuta, mutta en saa päähäni mitä se oli. Muistan jopa kuinka palautin kirjoja kirjaston palautusautomaattiin, jotain jonka juuri sain luettua, mutta en kuollaksenikaan juuri nyt saa mieleeni mikä kirja on kyseessä. Huoh, tätä varten varmaankin kirjastosta saa niitä lainauskuitteja. Ehkäpä mielestä kadonnut kirja palaa ajatuksiin huomenna tai joskus, ja jos ei palaa, niin se ei ehkä ollut tärkeä. Tekisi  mieli kysyä joltain, joka kävi luonani sillä viikolla, että mikä kirja oli yöpöydälläni…

Määrällisesti kirjakuukausi ei kai ole sen kummempi kuin muutkaan, mutta arvelen lukeneeni vain hyviä kirjoja. Kaikki olivat lisäksi itselleni uusia, paitsi yksi Mma Ramotswe-kirjoista.

  • John Boyle: Kapina laivalla
  • Silvia Avallone: Teräs
  • Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
  • Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja.
  • Alexander McCall Smith: Unien Angus
  • Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa
  • Alexander McCall Smith: Harhapolkuja savannilla
  • Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina
  • Leena Lander: Tummien perhosten koti

 

Mainokset

Nämä ovat hämmästyttäviä, nämä marraskuun päivät. Sitä luulisi, että syvimmän kaamoksen aikaan olisi jatkuvasti väsynyt ja mieli sinisenä maailman harmaudesta. Mutta en minä ole, ihme kyllä. Alkusyksy oli niin tolkutonta kiirettä, että tämänhetkinen elämänmeno tuntuu ihan luksukselta. Välillä toki väsyttää, mutta sitten aina tulee joku joka sanoo jotain kivaa, tai Twitterissä käydään jokin hauska keskustelu, tai saan viestin joltain ihanalta ihmiseltä.

Minulla ei ole kiire minnekään, enkä ole tehnyt moneen viikonloppuun töitä. Hoidan tehtäväni, totta kai, ja työni sisältö on välillä niin suurta ja vaikeaa, että sen kanssa eläminen päivästä toiseen tuntuu mahdottomalta. Mutta selviän siitä päivä toisensa jälkeen erityisesti kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että tiedän työlläni olevan merkitystä. Toinen syy ovat työkaverit.

Tänään oli juuri niin ankea maanantaiaamu kuin vain voi maanantai olla. Vaikka viikonloppu oli silkkaa lepoa, maanantaiaamuna olin väsynyt, ja töihin lähtö oli tahmeaa kuin terva. Aamupäivällä meillä oli kuitenkin sovittu pieni palaveri tämän viikon työasioista, ja hetkessä kaksi työkaveriani saivat minut nauramaan. Edessä on epäilemättä jälleen haasteita täynnä oleva viikko, mutta se ei tunnu enää mahdottomalta vaan aivan käsiteltävissä olevalta.

Hyvää tuulta viime päiviin on tuonut myös Mma Ramotswe. Pitkästä aikaa lainasin kirjastosta muutaman uuden niteen Alexander McCall Smithin naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjasta, ja olen viihtynyt kirja päivässä -tahdilla niiden kanssa viikonlopusta tähän uuden viikon alkuun. Tarkoitus oli lainata aiemmin lukemattomia kirjoja, mutta en muistanut etulehden kuvauksen perusteella jo lukeneeni näistä yhden, Teetä ja sympatiaa (Tea Time for the Traditionally Built, 2009, suom. 2011). Muistin kyllä osan kirjan tapahtumista sitten, kun sitä luin, mutta kaksi muuta olivat minulle kokonaan uusia. Harhapolkuja savannilla (The Double Comfort Safari Club, 2010, suom. 2012) ja Häähuumaa lauantaina (The Saturday Big Tent Wedding Party, 2011, suom. 2013) olivat kumpikin juuri niin ihania kuin vain mma Ramotswen seikkailut voivat olla.

Välillä olen nauranut kovastikin. Mma Ramotswe on nainen, jolla on perinteinen ruumiinrakenne, mistä McCall Smith saa irti ihanan sympaattista huumoria. Myös Mma Makutsin teräväsärmäinen luonne on lämpimän pilkan kohteena, erityisesti heikkouksien kohdalla. Mma Makutsilla ei uskoisi olevan heikkouksia, mutta on hänellä: kauniit kengät. Niistä on puhuttu jo aiemmissakin kirjoissa.

Ihan vain esimerkin vuoksi lainaan tähän otteen kirjasta Harhapolkuja savannilla. Mma Ramotswe on lähdössä erästä juttua selvittäessään savannille turistikohteeseen, ja pohtii matkavarusteita. Tämä nauratti minua, koska khakinväriset vaatteet ovat minusta jokseenkin käsittämätön ilmiö.

Kaikki safarille lähtevät matkailijat käyttivät khakinvärisiä vaatteita, ja monet naiset – jopa ne, joilla oli perinteinen ruumiinrakenne – käyttivät khakihousuja, joissa oli paljon taskuja. Se oli virhe. Mma Ramotswe ajatteli; perinteisen ruumiinrakenteen omaavilla naisilla oli onnea omistaa mukavat, sisäänrakennetut istuinpehmikkeet, mutta se ei tarkoittanut, että heidän kannatti kiinnittää muiden huomio niihin käyttämällä tyköistuvia housuja. Sopivin vaate naiselle, jolla oli perinteinen ruumiinrakenne, oli pitkä hame tai väljä mekko, joka liehui hänen ympärillään niin, että se korosti hänen perinteistä muotoaan.

Eikä Mma Ramotswe myöskään osannut kuvitella itseään khakinvärisissä vaatteissa. Se ei ensinnäkään ollut naisille sopiva väri, eikä se onnistunut naamioimaan siihen pukeutuneita niin, etteivät villieläimet tunnistaneet heitä. Leijonat ja sen sellaiset eivät olleet niin tyhmiä, että eivät olisi huomanneet khakinvärisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Sellaiset oliot tiesivät vallan hyvin, että khakinvärisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset olivat vain ihmisiä, joilla oli rusehtavat vaatteet ja jotka olivat näin ollen villieläimille aivan yhtä vaarallisia kuin siniseen, punaiseen tai muuhun kirkkaaseen väriin sonnustautuneet. Jos halusi maastoutua, oli varmasti parasta valita vihreä vaate. Se saattoi saada ihmisen muistuttamaan puuta, jos sattui olemaan pitkä, tai pensasta, jos oli lyhyehkö.

Aiemmin olen kirjoittanut, miten olen lukenut Mma Ramotswea melkeinpä elämäntaito-oppaana. Tälläkin kertaa tuntui siltä, että minulla olisi häneltä paljon opittavaa. Tänään olen pohtinut erityisesti sitä, miten luontevan hyväksyvästi Mma Ramotswe kohtelee kaikkia ihmisiä. Vaikka heillä olisi ärsyttäviä tapoja ja luonteenpiirteitä – kuten esimerkiksi sihteeri ja apulaisetsivä Mma Makutsilla on – Mma Ramotswe ei hermostu tai syytä heitä, vaan suhtautuu kunnioittavasti ja lämmöllä. Kunpa itsekin muistaisi suhtautua yhtä rakentavasti ihmisiin silloinkin, kun he saavat savun nousemaan korvista tai vain kulmat kurtistumaan. Ystävällisyydessä kanssakulkijoita kohtaan Mma Ramotswe sopii mitä parhaimmaksi opettajaksi.

Ja Botswana sitten. Se on edelleen kirjoissa kuin pieni paratiisi. Mma Ramotswe rakastaa isänmaataan, ja niin rakastaa Botswanaa myös kirjailija McCall Smith, sellaisella ihastuksella ja kunnioituksella hän kirjoittaa Botswanasta ja sen asukkaista, Kalaharista puhaltavan tuulen erityisestä tuoksusta jonka vain botswana voi tunnistaa, perinteisistä tavoista ja kohteliaisuudesta, karjasta ja sen merkityksestä Botswanalle.

Tämä ihanan rauhallinen ja onnellinen marraskuu ei jatku loputtomiin, mutta toistaiseksi nautin siitä täysin siemauksin. Kiireet ovat jo oven takana, mutta jotenkin tämänhetkinen tilanne antaa uskoa siihen, että voin saada nekin hoidetuksi ilman loppuunpalamisen uhkaa ja kovin montaa työhuoneella vietettyä viikonloppua.

Tämä on ollut kyllä aikamoista juhlaa tämä loppuvuosi. Oman väitökseni jälkeen olen ollut seitsemässä väitöstilaisuudessa ja karonkassa, joista kuusi Jyväskylän yliopistossa ja yksi Turun yliopiston Porin yksikössä. On ollut huikeaa seurata nyt ystävien ja työkavereiden juhlapäiviä, kun oma väitöstilaisuus on vielä varsin tuoreena mielessä. Enää minun ei ole tarvinnut jännittää tai miettiä, miten itse pärjäisin – homma on minun osaltani suoritettu, eikä toiste tarvitse.

Väitöstilaisuuksien suma tänä syksynä on kyllä ollut merkittävä. Omalla laitoksellani on juhlittu pelkästään syksyn aikana viittä väitöstä. Tällainen ”ruuhkautuminen” on seurausta siitä tohtorikoulutukseen panostamisesta, johon laitoksellamme ryhdyttiin muutamia vuosia sitten. Itsekin kuulun samaan aaltoon: olen saanut hyvää ohjausta, koulutusta ja monenlaista tukea läpi koko tohtorikoulutuksen. Väitöstilaisuuksien ja erityisesti karonkkakutsujen tiheys johtuu tietysti myös siitä, että kanssani suunnilleen samaan aikaan prosessin aloittaneet väittelevät nyt. Läheisimmät työtoverit tietysti kutsuvat juhliinsa, mikä on kivaa. Jokainen karonkka on ollut erilainen, vaikka kaava onkin sama. Mutta juhla on aina väittelijän näköinen ja sellaisena hauska ja erityinen.

Oman erityisen mielihyvän aiheen olen saanut siitä, että olen selvinnyt seitsemän karonkkaa ilman yhtäkään uutta vaatehankintaa. Vaatekaapin pikkumustat on asustettu uudelleen, ja samalla mekolla on menty monet juhlat. Leikkasin muutama viikko sitten hiukset lyhyeksi, joten uutta kampausta varten hankin uusia hiuskoristeita. Niin ja yhdet korvakorut ostin kirpparilta, ja sukkahousuja on tarvittu, mutta siinä kaikki. Tämä kertonee eniten siitä, että juhlamekkoja on kertynyt kaappiin näinä vuosina melkoinen määrä, mutta olen silti jokseenkin tyytyväinen itseeni. Tällainen juhlaputki olisi voinut inspiroida useampaakin ostosreissua. Vielä on juhlimatta pikkujoulut (x 2), mutta niihinkin löytyy vaatteita kaapista vaikka vaihtaisin asua kesken juhlien.

Elokuussa pohdinvuosi ilman uusia vaatteita” -kampanjaa. Vaikka virallisesti en hommaan sitoutunutkaan, elämä ja kuluttaminen on mennyt juuri niin kuin silloin arvelin: olen ostanut kirpparilta vaatteita (myös ulkomailla käydessä), mutta en uusia vaatteita kaupasta (ainakaan muistaakseni). Paitsi sitten se oma asettamani poikkeus: ruotsalaisen Me&I:n vaatteista pidän niin paljon, että niitä olen hankkinut kyllä. Tämäkin tuntuu hyvältä suunnalta, josta on helppo pitää kiinni jatkossakin. Yhden laukun olen ostanut uutena, se on pakko myöntää, mutta toinen laukkuhankinta on sekin onneksi VintagEijalta.

Tänään olin Ilokiven kirpputorilla myymässä tarpeettomiksi käyneitä vaatteita ja tavaroita, ja vielä olisi tarkoitus tämän vuoden puolella vuokrata kaverin kanssa kirpparipöytä vähäksi aikaa. Olen naurettavan kiintynyt moniin sellaisiinkin vaatteisiin, joita käytän hyvin harvoin, joten luopumisen opetteleminen on alati jatkuva projekti.

 

 

Löysinpä ihanan kirjan kirjaston ”Kokeile näitä” -hyllystä! Olen pitänyt Alexander McCall Smithin kirjoista kovasti. Tähän asti olen lukenut Mma Ramotswe -sarjaa (jota sivumennen sanoen on taas tarttunut kirjastosta mukaan) sekä yhden osan Scotland Street 44 -sarjaa. Nyt lainaamani Unien Angus (Dream Angus, 2006, suom. 2007) on aivan oma tarinansa. Se kuuluu kirjasarjaan, jossa kirjailijat kertovat uudelleen eri maiden mytologioista tuttuja tarinoita.

Angus on kelttiläisen mytologian unen ja rakkauden jumala. Pienessä kirjassa McCall Smith kertoo limittäin Anguksen tarinan sekä tarinoita hänen vaikutuksestaan ihmisten elämässä. Minuun tämä upposi kuin häkä. Syitä on monia. Viime aikoina olen nukkunut levottomasti ja nähnyt unia eri tavoin stressaavista asioista, ja ajatus lempeitä, osin hempeitäkin unia antavasta jumalasta oli ennen nukahtamista jokseenkin lohdullinen (vaikka tyrannosaurus Rex sitten tulisikin uniini). Lisäksi olen opiskeluaikana myynyt kelttikoruja ja omastakin koruhyllystä löytyy Anguksen sydän -riipus. Kolmas syy lienee kirjailijan tyyli: pidän McCall Smithin kirjoitustavasta kovasti, ja toistaiseksi ainakin olen aina saanut hänen kirjoistaan paljon hyvää mieltä.

En ole lukenut muita myytti-sarjan kirjoja. Unien Anguksen sisäsivulla mainostetaan, että sarjan kirjoittajat ovat huipputekijöitä, ja lista on kieltämättä vaikuttava: minulle tuntemattomampien nimien lisäksi siitä löytyy niin Margaret Atwood kuin A.S. Byattkin. Aloin miettiä, kuka suomalainen kirjailija voisi kirjoittaa Kalevalasta vastaavan uudelleenrakennetun version kansainvälistä levitystä varten. Penjami huomauttaa Unien Anguksesta kirjoittaessaan, että suomalaista mytologiaa tulkitsisi varmasti eri tavoin, jos olisi asunut pidempään ulkomailla. (Skotlantilainen McCall Smith on asunut Afrikassa.) Se voisi kieltämättä toimia, mutta toki Suomessakin asuva kirjailija voisi tulkita uudelleen Kalevalaa. Suosikkikirjailijani Sirpa Kähkönen? Tai Kjell Westö? Miten Juha Itkonen sanoittaisi mytologiaa? Tai Anna-Leena Härkönen? Vai saisiko vanhempaan sukupolveen kuuluva kirjailija myytistä irti enemmän – vaikkapa Eeva Kilpi? Se, kenen sankarin tarina kerrottaisiin Kalevalasta, onkin sitten toinen kysymys. Kullervo on ehkä helpoiten irrotettavissa muusta tarinasta, mutta se on kyllä kauhean traaginen…

Unien Anguksesta ei löydy kovin paljon blogipostauksia, mutta edellä linkitetty Penjamin postaus kannattaa lukea, ja sen lisäksi vaikkapa The Guardianin arvostelu.

Tätä kirjoittaessa tein hämmästyttävän havainnon: Tammen nettisivuilla ei ole kirjailijasivuja lainkaan. Tai minä en ainakaan löytänyt, kun koetin etsiä kustantajan esittelyä kirjasta. Sivuilta on vain linkki kirja.fi -sivustolle, joka ei minusta korvaa kustantajan tarjoamaa tietoa kirjoistaan ja kirjailijoistaan. Olenko vain huono surffaaja vai oliko havaintoni oikea? Jos vika oli minussa, pahoittelen virhettäni ja totean, että kirjailijatiedot oli sitten hyvin piilotettu keskivertokävijältä.

 

Tänä vuonna olen aiempaa useammin tehnyt niin, että lukiessani kiinnostavan ja innostuneen bloggauksen jostain tutusta kirjablogista, etsin kyseisen kirjan saman tien ja varaan sen kirjastosta. Usein nämä kirjat ovat uudehkoja, sillä tuore kirjallisuus painottuu monissa blogeissa. Siksi kirjoihin on tehtävä varaus. Useimmiten kirjabloggaajien suositukset ovat päteneet, siis osuneet myös minun kirjamakuuni. Italialaisen Silvia Avallonen esikoisromaani Teräs (Acciaio, 2010, suom. 2014) oli juuri tällainen kirja. LuinLeena LumenAnnika K:n ja Suketuksen bloggaukset, ja pakkohan Teräs oli sitten metsästää kirjastosta.

Teräs on monia asioita. Se on nuorisoromaani, koska sen päähenkilöt ovat 13-vuotiaat Anna ja Francesca. Se on työläisromaani, koska se sijoittuu Piombinon terästehtaan varjostamaan kaupunkiin, sen kuumille kaduille ja hiekkarannoille, tehtaan kuumuuteen ja vuokrakasarmien hiostavaan helteeseen. Se on luokkaromaani, jossa elintasoerot tuodaan esiin turistien ja italialaisen työväenluokan välillä, mutta myös koulutuksen ja perhetaustojen tuomilla lähtökohtaeroilla nuorten välille. Teräs on hätkähdyttävä, koska se kertoo työväenluokasta maailmassa, josta työväenluokasta ei puhuta, koska se ei ole muodikasta.

Romaani hätkähdyttää myös käsityksellään nuoruudesta. 13-vuotiaat päähenkilötytöt ovat juuri puhkeamassa lapsuudesta naiseuteen, siirtymässä toiseen maailmaan. Tytöt ovat teinejä, selvästi nuoria ja nuorisoa, mutta nuoruudessa roikkuvat kiinni myös heidän ympärillään pyörivät nuoret miehet, jotka elävät jo osittain aikuisten elämää. Vaikka näillä miehillä on työtä ja – jollakin – jo lapsiakin, he kulkevat illat yökerhoissa kokaiiniviikset nenän alla ja koettavat uskoa, että tämä on elämä jonka he haluavat. Toisaalta nuoruuden onni näyttäytyy hyvin epätasaisena: Anna ja Francesca ovat huomattavan kauniita kukkeudessaan, mutta 16-vuotiaana lapsen saanut naapurintyttö ohitetaan lyhyellä säälivällä katseella. Anna ja Francesca kohtelevat kaikella itsevarmuutensa suomalla julmuudella niitä samanikäisiä tyttöjä, jotka eivät ole yhtä kauniita. Näiden tyttöjen joukossa on muun muassa Lisa, jonka hahmotan jollain tapaa tarinan kertojana, ulkopuolisena tarkkailijana, joka näkee Annan ja Francescan tarkemmin ja terävämmin kuin muut.

Annasta ja Francescasta haluaisi kovasti pitää, mutta he ovat niin julmia, että se on vaikeaa. Toisaalta he käyvät sääliksi, koska ovat niin viattomia, ja erityisesti Francescan tuska ja romahtavat haaveet herättävät valtavasti sympatiaa. Tekisi mieli sanoa, että älä tee tuota ratkaisua, koeta vielä, olet vasta 14 ja sinulla on kaikki mahdollisuudet maailmassa. Toisin sanoen kirja herättää valtavasti tunteita, joista kaikki eivät kuitenkaan ole pelkästään hyviä. Francesca on perheväkivallan uhri, ja hänen isänsä on selkeästi tarinan pahis. Hetken verran luulin, että Avallone päästää pahiksen helpolla, mutta ei, tämä on liian taitavasti tehty romaani, jotta pahikselle kävisi niinkuin saduissa. Asiat eivät ole mustavalkoisia.

Rakkaudestahan tässäkin on kyse. Rakkauden kaipuusta eri muodoissaan: Ystävyydestä, vanhemmuudesta, parisuhteesta. Eroista ja yhdessäoloista, kaipuusta entisen rakastetun luo. Rakkaudesta jonka ääneen sanominen on liian pelottavaa, koska se voi särkeä kaiken. Perinteinen rakkausromaani on kuitenkin kaukana Avallonen kielestä ja kirjan tunnelmasta, jotka todella tulevat iholle. Helteinen Toscana tuntui tulevan suomalaiseen pakkaseen tämän romaanin sivuilta, melkein luulin olevani lähdössä rannalle minäkin.

En halua kertoa juonesta liikaa, koska kirja oli niin kerta kaikkisen hyvä. Lukekaa muista blogeista jäsentyneemmät arviot. Sanonpa vaan, että vaikka Teräs ei jättänyt kovin hyvää oloa lukemisen jälkeen, olen silti todella iloinen, että tulin varanneeksi sen kirjastosta.

Silvia Avallonen kotisivut ovat italiaksi – kurkkaa jos kielimuuri ei ole este. Teräs on ollut niin suuri menestys, että uskon Avallonen toisen romaaninkin ilmestyvän suomeksi ennen pitkää.

 

Huomenaamulla on minun ja elämänkumppanini puolivuotispäivä. Tasan kuusi kuukautta sitten kuulin sen lääkäriltä: ”Sinulla on tyypin 1 diabetes, nyt lähdet suoraan sairaalaan.” Ja ensiavussa sitten typertyneenä koetin tajuta asiaa, ja itkin. Voi miten itkin silloin, ja miten olenkaan itkenyt sen jälkeen.

Kuudessa kuukaudessa on ehtinyt tapahtua paljon. Olen väitellyt, pitänyt elämäni pisimmän kesäloman, käynyt neljästi ulkomailla, aloittanut uuden työn. Kaikki on periaatteessa hienosti. Mutta varjo on mielessä jatkuvasti, sama varjo kuin kesäkuussa: antaisin silmää räpäyttämättä pois tämän kaiken, jos vain olisin terve. Vihaan tätä kaikkea, todella. Ei pistäminen ole vaikeaa tai vastenmielistä, mutta vihaan sitä, että en voi hetkeksikään unohtaa olevani viallinen. Siinä se ongelma osittain onkin, etten ole päässyt yli siitä, että ruumiini on epäkelpo, kakkosluokkaa tai vieläkin alempaa. Hengissä vain keinotekoisesti.

Ikuiset kumppanini. Ei minnekään ilman näitä.

Ikuiset kumppanini. Ei minnekään ilman näitä.

Kaikki todellakin on hienosti. Kävin viime viikolla diabeteshoitajan ja -lääkärin vastaanotolla ja kaikki on erinomaisen hyvässä kunnossa. Pitkäaikaissokeriarvoni ovat erittäin hyvät (6,0, jos kiinnostaa). Viesti polilta olikin, että voisin vähän hellittää, antaa itselleni anteeksi ajoittaiset korkeat sokeriarvot ja relata hoidon kanssa pikkuisen. Ettei ihan näin kireenä tarttis olla. En ollut edes tajunnut olleeni hikari itseni hoidossa – eihän minulla ole ketään, kenen tapoihin verrata. ”Kuherruskuukausi” sairauden kanssa jatkuu edelleen ja pärjään melko pienillä insuliinimäärillä, ja diabetekseni on tällä hetkellä suhteellisen helppohoitoinen.

Saan itkukohtauksia nykyään aika harvoin. Itkun aihe on yleensä itsensä hoitamisen turhuuden tunne. Tämän sairauden elinikäisyyttä on vaikea tajuta ja hyväksyä: vaikka kuinka hoidan itseäni ohjeiden mukaan, tämä ei parane tästä. Vaikka kuinka teen kiltin tytön tavoin läksyt ja tottelen ohjeita, tyypin 1 diabetes ei parane. Heikkona hetkenä sitä sitten kyseenalaistaa ja ihmettelee, mitä väliä millään ylipäätään on. Järjellä ei ole mitään tekemistä näiden masennuskohtausten kanssa, sillä tokihan tiedän (ja opin koko ajan uusia syitä), miksi verensokeriarvoista huolehtiminen on tärkeää. Diabetekseen liittyy monia liitännäissairauksia, ja niiden välttämiseksi sokeriarvot kannattaa pitää tasaisina.

Minä tiesin sen, mutta en ollut ymmärtänyt sitä ennen kuin viime viikon lääkäritapaamisessa. Itkin lääkärille turhautumistani (se sattumalta oli taas itkuinen päivä joka jo aamupalalla alkoi katkeralla kyynelkohtauksella) ja valitin, miten turhalta tuntuu hoitaa sairautta joka ei parane. Että tuntuu, ettei itsensä hoitamisesta saa mitään palkkiota, mikään ei muutu. Lääkäri käänsi minut katsomaan asiaa toisin: se arvosana ja todistus ja palkkio, jonka saan ”läksyjen” hyvin tekemisestä on se, että ne liitännäissairaudet pysyvät mahdollisimman pitkään poissa. Vasta nyt lääkäri sai minut tajuamaan, että tavoittelen väärää asiaa; ei hyvän hoidon tavoite ole parantaa diabetesta vaan estää lisäsairaudet. Lääkäri sanoi aika painokkaasti, että saan olla tyytyväinen, että munuaiseni toimivat, silmäni ovat terveet ja minulla on jalat tallella. Se oli kärjistävää, totta kai, mutta hän näkee työssään myös ne liitännäissairauksien tuskat.

Kuten sanottu, tiesin sen, mutta nyt vasta ehkä sisäistin sen opin. Lääkäri oli minulle uusi, mutta tosi mukava. Viivyin polilla yhteensä puolitoista tuntia – en ole varmaan ikinä ollut lääkärissä niin kauan, noh, paitsi niillä kerroilla kun olen ollut matkalla sisätautiosastolle… Ja ihanan tyynesti tämä lääkäri myös sanoi sen asian, josta on enimmäkseen vaiettu sitten toukokuun: kaiken todennäköisyyden lakien mukaan kilpirauhaseni päsähtävät myös jossain vaiheessa. Kahden autoimmuunisairauden jälkeen voi jo odottaa kolmatta, etenkin kun kilpirauhasarvoissani oli vuosi sitten jo aikamoisia heittoja. Kun sitä tietää odottaa, se ei sitten tule järkytyksenä, ja nyt kilpirauhasarvojani seurataan säännöllisesti. (Kilpirauhasten vajaatoiminta ei siis ole d:n liitännäissairaus, mutta autoimmuunisairaudet vaan tahtovat kasaantua, ja kuten sanottu, minulla on jo kaksi.)

Ei diabeetikkoelämäni pelkkää itkua kuitenkaan ole. Olen ottanut sairauden sillä tavoin osaksi arkeani, että pistän lähes aina julkisilla paikoilla, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Puhun sairaudestani avoimesti ja useimmiten mielelläni, lasken siitä leikkiä tai arkipäiväistän sen, enkä usko että kukaan lähelläni tietää, miten vaikeaa minulla on tämän asian kanssa henkisellä puolella edelleen. (No, nyt tietää kun tämän lukevat.) Mutta kuten aiemminkin olen todennut, aikaa tottumiseen ja opettelemiseen minulla ainakin on, loppuelämän verran.

Opin jatkuvasti nytkin uutta sekä omasta hoidostani, omasta ruumiistani että yhteiskunnasta ja terveydenhoidosta. Olen oppinut, että lentokoneessa diabeetikon erityisruoka on ihan sama vehnäsämpylä kuin muillakin, että hammaslääkärissä pääsen erityisjonoon, että saan invaliditeettini perusteella jotain verovähennystä, että pääsen ravintoterapeutille niin halutessani (ja toki haluan) ja myös ihan psykologille tai terapeutille käsittelemään sairauttani, jos tämä ei tästä helpotu. Olen oppinut, että vertaistuki on valtavan tärkeää, sillä on asioita joita vain toinen diabeetikko voi ymmärtää. Ja jonain päivänä menen Diabetesliiton leirille, koska niitä on kehuttu paljon.

Kuuden kuukauden jälkeen diagnoosista voin sanoa, että tässä ollaan ja eteenpäin mennään, koska muutakaan ei voi. Masennus ei ole niin pahaa kuin aikaisemmin, mutta edelleen osa minusta torjuu ajatuksen, että olisin diabeetikko. Sairaus ei vielä ole osa identiteettiäni. Olen vältellyt liikuntaa hypojen pelossa, mutta vähitellen luulen olevani riittävän rohkea uimahalliin, ainakin jos joku lähtee ensimmäisellä kerralla seuraksi. Jälleen asia, johon järki ei paljon auta – ei verensokeri siellä altaassa varmastikaan laske, jos tankkaan etukäteen, mutta pelkään silti aika paljon, eikä järkipuhe vaimenna pelkoa.

Mutta täytyy sanoa, että tulevaisuuden suhteen paljon valoa tuli pienestä lapusta, jonka sain d-hoitajalta. Siinä kerrotaan jouluruokien sisältämät hiilihydraattimäärät, ja ilahduin valtavasti näinkin pienestä asiasta. Ensimmäinen d-jouluni ei tule olemaan pelkkiä piikkejä ja hiilarilaskuja. Jouluun valmistautuminen voi alkaa!

Lokakuussa luin taas aika paljon tien päällä, koska kuukauden aikana reissasin työn puolesta niin kotimaassa kuin Italiassakin. Sivu- tai kirjamääräisesti saldo ei päätä huimaa, mutta olen silti ihan tyytyväinen tähän kuukauteen. Monenlaista kivaa on mahtunut kiireestä huolimatta lukukuvioihin, ja lisäksi loppukuusta on aloitettu kaksi hyvää kirjaa, jotka tulevat sitten marraskuun puolelle kunhan valmistuvat. Tällä kertaa lista ihan pidemmittä puheitta: