Hilary Mantelin Syytettyjen sali (Bring Up the Bodies, 2012, suom. 2012) ei vaikuttanut minuun yhtä voimakkaasti kuin Susipalatsi, mikä johtui tietenkin siitä, että Mantelin tyyli ja tehokeinot olivat jo tuttuja. Silti Syytettyjen sali on minun lukulistassani varsin korkealle rankattu: parhaita kirjoja, mitä olen viime kuukausina lukenut (molemmat Mantelin kirjat siis).

Syytettyjen sali kertoo siitä, mihin Susipalatsi jäi: Anne Boleyn on kuningatar, mutta synnytti tyttären ja saa turhan monta keskenmenoa. Kuningas tapaa Jane Seymorin, joka on vaalea, hiljainen ja nöyrä – täydellisesti kipakan ja määrätietoisen Annen vastakohta. Henrik kyllästyy Anneen ja Cromwellin tehtävä on löytää keino päästä eroon kuningattaresta. Kirja kertoo siitä, miten Anne Boleyn saadaan tuomituksi ja tilalle jälleen uusi kuningatar. Siitä nimi: kuningattaren vaipuessa tuhoon hänen mukanaan tuomitaan koko joukko muitakin, syyllisiä tai syyttömiä, kukaan ei lopulta tiedä. Mutta Cromwell käyttää valtaansa, koska hänellä on siihen mahdollisuus, ja syytetyiksi joutuvat vanhat viholliset.

Kun kuningas halusi eroon Anne Boleynista, avioliiton mitätöinti ei enää riittänyt, kuten edellisen kuningattaren kohdalla. Tuomioistuimen mukaan kuningatar Anne Boleyn teki aviorikoksia kuningasta vastaan useiden hovimiesten kanssa. Se oli maanpetos, josta tuomittiin kuolemalla. Yksi ei riittänyt vaan haluttiin osoittaa, että Anne Boleyn oli ollut häikäilemätön huoruudessaan, pahimpana sukurutsaus oman veljensä kanssa.

Mantel rakentaa Anne Boleyn tuhon tarinan taitavasti Cromwellin näkökulmaa käyttäen. Todella on epäoleellista, olivatko hovimiehet tai kuningatar syyllisiä tai syyttömiä. Tärkeää oli se, että heidät saatiin pois tieltä, että prosessi saatiin lain mukaisesti käytyä, syytteet luettua ja tuomiot toimeenpantua. Anne Boleyn ja kuninkaan hovimiesten kohtalo osoittaa myös Cromwellille, miten huteralla tuolilla hän istuu, mutta toistaiseksi hän ei ole huolissaan omasta paikastaan kuninkaan tärkeimpänä neuvonantajana ja virkamiehenä. Hänellä on paljon ystäviä, mutta vielä enemmän vihollisia. Paljon rahaa, mutta myös paljon työtä ja yhä enemmän ikävuosia.

Anne Boleynin teloitus on vaikuttavimpia kohtauksia, mitä olen vähään aikaan lukenut. Se on kirjan pisin kohta, jossa Cromwell ei olekaan keskushenkilö. Mantel kuljettaa Anne Boleyn mestauslavalle ele eleeltä, Cromwellin silmin, mutta suuren yleisön edessä. Kun ranskalaisen teloittajan miekka heilahtaa, minun vatsanpohjaani vihlaisi. Sen ainoan kohtauksen ajan olin Annen puolella, muutoin hän on tarinan ikävä, juonitteleva, pahantahtoinen henkilöhahmo. Mutta aviorikkoja? Se jää jokaisen itse päätettäväksi.

Mantel voitti Booker-palkinnot sekä Susipalatsilla että Syytettyjen salilla. Cromwell-sarjan kolmas osa on ilmeisesti tekeillä. Jään odottamaan erittäin suurella mielenkiinnolla uutta kirjaa. Siihen asti Cromwelliin ja hänen aikaansa voisi tutustua vaikkapa C.J.Sansomin rikoskirjojen kautta.

Mainokset