lokakuu 2014


Tästä kirjasta kiinnostuin heti, kun luin ensimmäiset lehtijutut. Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia kuoleman kentillä (Hitler’s Furies. German Women in the Nazi Killing Fields, 2013, suom. 2014) liittyy toisen maailmansodan sukupuolihistoriaan ja nimenomaan naishistoriaan niin kiinteästi, että sen pitäisikin kiinnittää huomioni. Tämän lisäksi Hitlerin raivottaret tuo uuden näkökulman ja tuottaa uutta tietoa väkivallasta ja väkivaltaisuudesta, avaa kokonaan uuden näkökulman totalitarismiin ja sen sukupuolirooleihin, joten se kuului ehdottomasti lukulistalleni.

Pyysin kirjasta arvostelukappaletta, mutta vähän liian myöhään – kustantajalla ei ollut enää kappaleita ensimmäisestä painoksesta. Onneksi sain kirjan ystävältä synttärilahjaksi. Yritän vuodenvaihteessa kirjoittaa sen arvionkin, jota suunnittelin, mutta nyt saan itsestäni irti vain hajanaisia tunnelmia. Luin kirjan loppuun viime viikon reissussa. Olin aloittanut sen jo paljon aiemmin; alkuvaikeuden jälkeen se oli melko helposti ja nopeasti luettu.

Hitlerin raivottaret on hyvä esimerkki populaarista tietokirjasta. Siinä on taidokkaasti rakennettu draaman kaari: aloitetaan hitaammin, kiihdytetään vähän kerrassaan kunnes päästään pahuuden ytimeen. Sen jälkeen rauhoitellaan ja tasoitellaan, saatellaan lukija loppusivuille tyynnytellen. Kirjassa toistetaan useaan kertaan sen perusajatusta siitä, että myös naiset osallistuivat kansanmurhan toteutukseen. Se toistetaan hiukan jo liiankin usein, alleviivaavasti ja välillä jo turhankin tunteisiin vetoavasti. Tämän kirjan tarkoitus nimittäin on herättää tunteita.

Oikeinhan se on, siis tunteiden herättäminen, nimenomaan kielteisten tunteiden herättäminen tällaisen aiheen äärellä. Tuntuu kammottavalta lukea naisesta, joka ottaa pienen lapsen isältään ja murskaa lapsen pään kivimuuria vasten noin vain. (Mutta yhtä paha asia se olisi, jos tekijä olisi mies.) Väsyin välillä vaan siihen, että sukupuoliasetelman dramaattisuutta korostettiin niin kovin. Tekstistä huomaa, että sillä kosiskellaan muita kuin tieteellistä yleisöä, ja liiallinen tunteisiin vetoaminen alkaa helposti hieman häiritä minua. (Sen voi huomata esimerkiksi tästä kirjapostauksesta, jossa – samoin kuin nyt – käsittelyssä on hyvä kirja.)

Hitlerin raivottarien idea on niin yksinkertainen, että tuntuu melkein hullulta, ettei sitä ole kirjoitettu aikaisemmin. Ehkä taivastelun määrä kertookin nimenomaan historiankirjoituksen miespainotteisuudesta: kansanmurhan ja holokaustin toteuttajat ovat tutkimuksessa ja kulttuurituotteissa nähty ensisijaisesti miehinä. Miksi naisia ei ole tuotu esiin muuta kuin taustalla hyörivinä sihteereinä, sivustaseuraajina tai miesten maailmaan pakotettuina uhreina? Mikä estäisi naisia osallistumasta? Ajan naiskuva toki asetti naisen paikaksi kodin ja tehtäväksi lisääntymisen, mutta olisi naiivia ajatella, että naiset olisivat vain sulkeneet korvansa ja keskittyneet rodunjalostukseen keittiön ja makuuhuoneen välillä. Totta kai he kasvoivat samaan aatteeseen kuin miespuoliset ikätoverinsa ja totta kai he kykenivät yhtä julmaan antisemitismiin kuin miehet. Ja miksipä ei nainen surmaisi avutonta naista, miestä tai lasta siinä missä mieskin, jos se sopii hänen luonteeseensa, kasvatukseensa, aatteeseensa ja jos hän vain saa tilaisuuden toteuttaa tätä vimmaansa.

Erittäin huomionarvoista on myös se, miten naisten osuutta vähäteltiin sodan jälkeen. Lowerin mukaan monet heistä käyttivät sukupuoltaan hyväkseen, piiloutuivat naisen äiti- ja kodinhengetärroolin taakse ja esiintyivät viattomampina kuin olivat.

Wendy Lower on historian ammattilainen, ja olisikin mielenkiintoista lukea hänen tieteellisempiäkin tekstejään, lähdekritiikkiään ja aineiston kuvauksiaan. Pääviesti varmasti on silti sama kuin tässä kirjassa; akateeminen koristelu ei muuta tutkimustulosta. Kirja on minusta hyvin käännetty ja toimitettu, en ainakaan huomannut sanajärjestyskömpelyyksiä tai vastaavia, joita helposti jää nopeaan, huolimattomaan käännökseen.

Kirja sai melkoisesti julkisuutta ilmestyessään. Lue jutut esimerkiksi Ylen sivuilla tai Helsingin SanomistaKannattaa lukea myös Suketuksen blogipostaus, joka on kriittisempi kuin omani. Suketus ei ole nähnyt kirjan sukupuoliasetelman tarjoavan uutta (mistä olen toista mieltä, ehkä olemme lukeneet aiemmin eri kirjat), mutta komppaan kyllä häntä siinä, että kirja taivastelee asioita välillä vähän turhan paljon. Molemmat kyllä suosittelemme kirjaa luettavaksi, mutta ei ehkä niille jotka eivät kestä kuvauksia väkivallasta.

Mainokset

Kotiuduin juuri yhdeltä syksyn tiukimmista reissusta – ja samalla ihanimmista. Osallistuin kahteen konferenssiin, joiden välissä en ehtinyt kotiin asti, joten matkapäiviä tuli aika monta (7) peräkkäin. Mutta miten kivoja ja hyödyllisiä tutkijatapaamisia! Olen innoissani, ja kunhan vähän lepään tänään, saan huomenna varmasti tehtyä kivasti töitä uudella motivaatiolla ja uusien ideoiden kanssa.

Viime viikon lopulla matkustin Firenzeen European University Instituuttiin. Siellä järjestettiin Women, Work and Value in Europe, 1945-2015 -verkoston workshop, johon siis kokoontui naisten työn tutkijoita eri puolilta Eurooppaa. Tälläkin kertaa (kuten Worcesterissa syyskuussa), tarpeeksi rajattu teema merkitsi sitä, että tutkijoilla oli paljon puhuttavaa keskenään ja ideoita ja kommentteja vaihdettiin hyvinkin syvällisellä tasolla. Tapasin nuoria tutkijoita ja – jälleen – Twitter osoittautui erinomaiseksi verkostoitumiskeinoksi.

Eur0pean University Institute (EUI) oli hieno vierailukohde. Se on siis tutkimusinstituutti, jota rahoittavat EU-jäsenmaat kukin omalla osuudellaan. Se on tutkimuksen huippupaikka, jossa resurssoidaan erityisesti tutkimusympäristöön, nuorten tutkijoiden ohjaukseen ja tieteidenväliseen keskusteluun. EUI on kangastellut vuosia mielessäni hyvin ihanteellisena paikkana. Nyt sen hohtoa lisäsi se, että kotoa lähtiessä ilmassa oli lumisadetta, mutta Firenzessä lämmin auringonpaiste ja kirkkaan sininen taivas. EUI sijaitsee Fiesolen kylässä hieman Firenzen ulkopuolella; paikka todella tuntui kuin paratiisilta. Onneksi joka ruusussa on piikkinsä: tässä paratiisissa tehdään kovasti työtä ja sinne pääseviin tutkijoihin kohdennetaan paljon myös odotuksia.

Reissu oli aika tiivis: lensimme (siskon kanssa) Milanoon, sieltä junalla Firenzeen ja suoraan bussilla Fiesoleen. Olin kaksi täyttä päivää workshopissa, minkä jälkeen lähdimme lauantai-iltana junalla Milanoon ja lensimme sunnuntaina takaisin Suomeen. Jotta vesisateinen ja harmaa syyssää tuntuisi varmasti vielä väsyttävämmältä Italian auringon jälkeen, jatkoin heti maanantaiaamuna matkaa Helsingistä Tampereelle yhteiskunnan historian huippuyksikön konferenssiin. Vaikka tamperelainen sää tai arkkitehtuuri eivät juuri hurmanneet Fiesolen villojen ja oliivipuutarhojen jälkeen, ilmapiiri ja ihmiset tässä konferenssissa olivat sitäkin mukavempia. Meillä oli mielestäni oikein kiinnostava, korkeatasoinen konferenssi. Keynote-luennoitsijat tulivat Britanniasta, Ruotsista ja – taas – EUI:sta. Workshopeissa käsitellyt paperit olivat hyvin laadittuja ja mielenkiintoisia, ja opin uusia asioita. (Ja suomalainen hotelliaamiainen voittaa mennen tullen italialaisen.)

Vaikka kaksi konferenssia tarjosivat hyviä kokemuksia, tuntuu hyvältä olla myös kotona. Kestänee muutaman päivän ennen kuin saan sulatetua saamani palautteen kunnolla. Kahden kuluneen kuukauden aikana olen ollut neljässä konferenssissa, mikä on vähän liikaa, ja nyt onkin hyvä rauhoittua vähäksi aikaa ihan vain työpöydän ääreen. Kaksi hakemusta vielä, ja sitten tämän syksyn pahin vaihe on käännetty voitoiksi. Sitten on aikaa taas vaikkapa nostaa katse papereista ja huomioida ystäviä… Ja ehkä pitää pari päivää lomaakin.

 

Hilary Mantelin Syytettyjen sali (Bring Up the Bodies, 2012, suom. 2012) ei vaikuttanut minuun yhtä voimakkaasti kuin Susipalatsi, mikä johtui tietenkin siitä, että Mantelin tyyli ja tehokeinot olivat jo tuttuja. Silti Syytettyjen sali on minun lukulistassani varsin korkealle rankattu: parhaita kirjoja, mitä olen viime kuukausina lukenut (molemmat Mantelin kirjat siis).

Syytettyjen sali kertoo siitä, mihin Susipalatsi jäi: Anne Boleyn on kuningatar, mutta synnytti tyttären ja saa turhan monta keskenmenoa. Kuningas tapaa Jane Seymorin, joka on vaalea, hiljainen ja nöyrä – täydellisesti kipakan ja määrätietoisen Annen vastakohta. Henrik kyllästyy Anneen ja Cromwellin tehtävä on löytää keino päästä eroon kuningattaresta. Kirja kertoo siitä, miten Anne Boleyn saadaan tuomituksi ja tilalle jälleen uusi kuningatar. Siitä nimi: kuningattaren vaipuessa tuhoon hänen mukanaan tuomitaan koko joukko muitakin, syyllisiä tai syyttömiä, kukaan ei lopulta tiedä. Mutta Cromwell käyttää valtaansa, koska hänellä on siihen mahdollisuus, ja syytetyiksi joutuvat vanhat viholliset.

Kun kuningas halusi eroon Anne Boleynista, avioliiton mitätöinti ei enää riittänyt, kuten edellisen kuningattaren kohdalla. Tuomioistuimen mukaan kuningatar Anne Boleyn teki aviorikoksia kuningasta vastaan useiden hovimiesten kanssa. Se oli maanpetos, josta tuomittiin kuolemalla. Yksi ei riittänyt vaan haluttiin osoittaa, että Anne Boleyn oli ollut häikäilemätön huoruudessaan, pahimpana sukurutsaus oman veljensä kanssa.

Mantel rakentaa Anne Boleyn tuhon tarinan taitavasti Cromwellin näkökulmaa käyttäen. Todella on epäoleellista, olivatko hovimiehet tai kuningatar syyllisiä tai syyttömiä. Tärkeää oli se, että heidät saatiin pois tieltä, että prosessi saatiin lain mukaisesti käytyä, syytteet luettua ja tuomiot toimeenpantua. Anne Boleyn ja kuninkaan hovimiesten kohtalo osoittaa myös Cromwellille, miten huteralla tuolilla hän istuu, mutta toistaiseksi hän ei ole huolissaan omasta paikastaan kuninkaan tärkeimpänä neuvonantajana ja virkamiehenä. Hänellä on paljon ystäviä, mutta vielä enemmän vihollisia. Paljon rahaa, mutta myös paljon työtä ja yhä enemmän ikävuosia.

Anne Boleynin teloitus on vaikuttavimpia kohtauksia, mitä olen vähään aikaan lukenut. Se on kirjan pisin kohta, jossa Cromwell ei olekaan keskushenkilö. Mantel kuljettaa Anne Boleyn mestauslavalle ele eleeltä, Cromwellin silmin, mutta suuren yleisön edessä. Kun ranskalaisen teloittajan miekka heilahtaa, minun vatsanpohjaani vihlaisi. Sen ainoan kohtauksen ajan olin Annen puolella, muutoin hän on tarinan ikävä, juonitteleva, pahantahtoinen henkilöhahmo. Mutta aviorikkoja? Se jää jokaisen itse päätettäväksi.

Mantel voitti Booker-palkinnot sekä Susipalatsilla että Syytettyjen salilla. Cromwell-sarjan kolmas osa on ilmeisesti tekeillä. Jään odottamaan erittäin suurella mielenkiinnolla uutta kirjaa. Siihen asti Cromwelliin ja hänen aikaansa voisi tutustua vaikkapa C.J.Sansomin rikoskirjojen kautta.

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää. Sen tavoitteena on muun muassa kiinnittää huomiota kehitysmaiden tyttöjen oloihin sekä siihen, miten tärkeää tyttöjen koulutus on köyhyyden poistamisessa.

Tänä vuonna minulla on ollut kaksi erityisen tärkeää tyttöihin, poikiin, miehiin, naisiin ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvää kokemusta. Ne molemmat liittyvät kampanjoihin ja – kuten 2010-luvulla kuuluu – olen saanut kokemukseni sosiaalisen median kautta. Ensimmäinen on Always-tuotemerkin lanseeraama Like a girl -kampanja (#likeagirl). Kamppiksen videolla eri-ikäisiä lapsia ja nuoria pyydetään esittämään eleitä: Miten heität palloa, kun sinua pyydetään heittämään palloa kuin tyttö? Miten juokset, kun kehotus on juosta kuin tyttö? Vain pikkutytöille ”juosta kuin tyttö” tarkoittaa, että juostaan niin kovaa kuin pystytään, tai että tyttö heittämässä palloa tarkoittaa ihmistä heittämässä palloa niin hyvin kuin osaa. Vanhemmat lapset ja nuoret esittävät ”kuin tyttö” -teemat jonakin naurettavana, huonona, osaamattomana ja heikkona. Olisin varmasti itse tehnyt samoin. Mutta miksi?

Katso itse. Käytä muutama minuutti elämässäsi ja – jos siltä tuntuu – muuta käsityksiäsi.

Toinen minua koskettanut video on Emma Watsonin puhe UN Womenin HeForShe -kampanjan (#HeForShe) julkaisussa. Näyttelijätär puhui koskettavasti ja hyvin tasa-arvosta ja tämän päivän feminismistä: feminismi ei tarkoita naisten valtaan miesten yli vaan sukupuolten välistä tasa-arvoa. Se tarkoittaa sitä, että tyttö tai poika voi heittää palloa juuri niin kuin haluaa tulematta arvostelluksi sukupuolensa mukaan. Watsonin puhe vaatii sinulta hieman enemmän aikaa kuin edellinen video, mutta kokeile ihmeessä.

HeForShe -kampanja on tärkeä myös Suomen tasolla, sillä myös meillä feminismiin liitetään liian usein vääriä mielikuvia. Myös meillä nuoret pojat ovat tyttöjä enemmän syrjäytymisvaarassa, ja myös täällä miehellä pitää olla oikeus olla juuri oma itsensä ilman, että häneltä vaaditaan tietynlaista mieheyttä. Aivan kuten tyttöjenkin pitää saada olla oma itsensä. Aivan kuten niidenkin, jotka eivät kuulu kumpaankaan näistä sukupuolittuneista ryhmistä.

Tänään osallistuin Suomalaisen Naisliiton Minna Canth -seminaariin Jyväskylässä. Välillä ei voi kuin hämmästellä, miten hitaasti maailma muuttuu. Minna Canth julisti jo 1880-luvulla, että ”Naiskysymys ei ole vain naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys.” Ja silti YK:n pitää vielä tänä päivänä perustaa asian puolesta kampanja? Silti – kun törmään jossain UN Womenin kojussa #HeForShe -kamppiksen tuotteisiin, ostan ihan vain tukeakseni. Ja siksi tässä postauksessa on noita hashtageja – pieni ele minun suunnastani.

Tämän päivän seminaarissa toimittaja, kirjailija Aino Suhola tapansa mukaan puhui yleisönsä pyörryksiin. Ainon puheet herättävät aina paljon ajatuksia, ristiriitaisiakin. Ja aina niistä saa jotain mukaansa. Tämän päivän poimintani liittyy itsetuntoon, omaan ääneen ja sen tunnistamiseen, omaan itseen ja itsetuntoon:

Itsessäni minussa on se ihme, jota ulkopuolelta etsin.

Hyvää tyttöjen päivää kaikille, erityisesti tytöille ja naisille! Peeässäksi vielä yksi video, josta ei voi muuta kuin tulla onnelliseksi: