Hän pyyhkäisee päivän paperit kasaan. – Minä voin hoitaa loput. Henrik lähtee pukeutumaan kaksoistopattuun ratsastustakkiinsa. Hän ajattelee, että me emme tahdo kuninkaamme olevan Euroopan köyhin. Espanjaan ja Portugaliin virtaa rikkauksia Amerikoista joka vuosi. Missä meidän aarteemme on?

Katso ympärillesi.

Hänen arvionsa mukaan kirkko omistaa Englannista kolmasosan. Jonakin päivänä lähitulevaisuudessa Henrik kysyy häneltä, kuinka kruunu voisi omistaa senkin. Kuin toimisi lapsen kanssa: jonakin päivänä tuot rasian ja lapsi kysyy, mitä siinä on? Lapsi nukahtaa ja unohtaa, mutta kysyy seuraavana päivänä uudestaan. Ei lepää, ennen kuin rasia on avattu ja herkut avattu.

Parlamentin on määrä jälleen kokoontua. Hän sanoo kuninkaalle, että yksikään parlamentti historian aikana ei ole tehnyt niin lujasti töitä kuin minä aion panna tämän tekemään.

Henrik sanoo: – Teet mitä sinun täytyy tehdä. Minä olen tukenasi.

Viime viikolla matkustin Englannissa. Usean pienemmän kirjan sijaan matkalukemisena oli tällä kertaa yksi iso kirja: Hilary Mantelin Susipalatsi (Wolf Hall, 2009, suom. 2011). Vaikka tiiliskivi oli käsimatkatavaroissa pokkaria hankalampi, kirja oli niin hyvä ja matkalukemiseksi osuva, etten hetkeäkään katunut sen raahaamista mukana.

Tiesin ennalta vain, että Susipalatsi kertoi Thomas Cromwellista, ja että se on palkittu ja kehuttu kirja. En kuitenkaan arvannut, miten koukuttava se olisi, ja vielä vähemmän tajusin, miten erinomaisesti se sopi matkalukemiseksi. Ylipäätään Englannissa matkustaminen on kulkemista kirjoista tuttujen paikannimien välillä, mutta tällä kertaa kolahti kunnolla: Worcesterin katedraalissa minulle selvisi, että sinne on haudattu prinssi Arthur, Henrik VIII:n veli, joka mainitaan Susipalatsissa useita kertoja (tosin kuollut jo aikoja ennen kirjan alkua). Kun vaeltelin Oxfordissa parin tunnin tauollani, löysin itseni Christ Churchista, jossa vaikutti vahvasti kardinaali Wolsey, joka taas oli mitä suurimmassa määrin läsnä erityisesti Susipalatsin alkuosassa. En käynyt Lontoossa tällä matkallani, mutta noin laajemmin ajatellen tunsin olevani siellä, mistä kirja kertoi.

Englannin historian tuntemukseni on varsin rajallinen. Thomas Cromwellista muistin vain, että hän oli se joka järjesti Henrik VIII:lle avioeron ja vaikutti näin Englannin kirkon eroamiseen katolisesta kirkosta. En tuntenut Cromwellin jälkimainetta tai hänestä tehtyjä tulkintoja, mutta luin, että Mantel on piirtänyt Susipalatsissaan Cromwellista aiempaa inhimillisemmän kuvan. Kuten suomentaja Kaisa Sivenius loppusanoissaan toteaa, Mantel on kirjoittanut historiallisen romaanin virkamiehestä, eivätkä virkamiehet ole kirjojen päähenkilöinä kovin tavallisia.

Suomentajalle Mantellin kirjan on täytynyt olla haaste, sillä lukijana minulle kirjan kieli oli yhtä aikaa haastavaa että silkkaa nautintoa. Mantel ei käytä minä-kertojaa eikä suoraan kolmatta persoonaa vaan hän-pronominia aina Cromwellia tarkoittaessaan. Välillä se sotki minua, ja toisinaan hermostutti kun jouduin palaamaan muutaman virkkeen ylemmäs varmistamaan, keneen hän-pronomini tällä kertaa nyt viittasi. Kieliopillisesti teksti ei siis ole viittaussuhteiltaan tarkalleen oikeaa tai selkeää, mutta tehokeinona hän-sanan käyttö toimii valtavan hyvin. Kuten sanottu, välillä se ärsytti, mutta pidin siitä myös tosi paljon. Se toi kirjaan oman tunnelmansa ja ehkä lähensi päähenkilöä lukijaan. Ehkä hän-pronominin viljely oli ratkaisu minä-kertojan ja kokonaan ulkopuolisen kertojan välillä. Se vaatii kuitenkin lukijalta tarkkuutta, kuten on varmasti vaatinut kääntäjältäkin.

Samoin tarkkuutta vaatii pysyä kärryillä kaikkien kirjan henkilöiden kanssa. Voin tunnustaa, että tipahdin monta kertaa ja käytin innokkaasti hyödykseni kirjan alussa olevaa henkilöluetteloa. Aina en jaksanut tarkistaa kuka mikäkin jaarli ja lordi taas olikaan; nimimuistini on niin surkea, että annoin periksi. Halusin mieluummin edetä tarinassa kuin tarkistaa joka kerta, kuka tarkalleen ottaen nyt oli Cromwellia vastassa.

Mantel yhdistää kiehtovasti kirjassaan hovin ja tavallisten lontoolaisten arjen kuljettamalla Cromwellia sekä kotonaan Austin Friarsissa että kuninkaan luona. Kun nämä kaksi hetkeksi yhdistyvät kuninkaan vieraillessa Cromwellin sairasvuoteella, tilanne on epätodellisen tuntuinen. Cromwellin talouden naisväki on haltioissaan, kuningas mahdollisimman epämuodollinen. Arjen kuvaukset lämmittivät minua enemmän kuin politiikan kiemurat; ehkä siksi en juonitteluja jaksanut niin tarkasti seuratakaan. Hovissa juonitellaan aina, suosikit vaihtuvat ja kuningattareksi kipuava Anne Boleyn tuntuu olevan täydempi juonia kuin kukaan muu.

Niin, Henrikin naishuolet ovat tietysti keskeistä juonen etenemisen kannalta. Susipalatsi ei valitettavasti kerro kuin Anna Boleynin valtaanpääsystä, mutta Jane Seymor on jo hovineito, kuningatar Annan ylenkatsoma, totta kai. Kirjan luettuani sain huokaista helpotuksesta kun selvisi, että jatko-osa on jo suomennettu. Haen sen kirjastosta heti ensi viikolla, sillä haluan lukea tätä lisää.

Advertisements