syyskuu 2014


Syyskuu on tuonut uuden työn, samalla aikaa vanhat velvollisuudet ja ihanat tehtävät ovat kulkeneet mukana. Olen ollut kiireisempi kuin koskaan, mutta samalla nauttinut olostani valtavasti. Teen työtä ihan uudenlaisella motivaatiolla ja innolla; vaikka työpäivät ovat usein pitkiä, lähden kotiin hymyillen ja tulen seuraavana aamuna iloisesti uudestaan.

Sekä konferenssien että uuden työn myötä olen syyskuun aikana ollut paljon tien päällä. Se väistämättä vaikuttaa lukutahtiin, sillä matkoilla kirjat etenevät hitaammin: minulla ei vain ole aikaa rauhoittua kirjan ääreen kuten koti-iltoina. Ilokseni voin kuitenkin todeta kuukauden kirjakoostetta tehdessäni, että vaikka olen lukenut matkoilla vain vähän, kirjat ovat olleet mitä parhaiten reissuihin kohdennettuja. Englannissa luin Hilary Mantelin Susipalatsia, ja viime viikonvaihteessa kävin pikavisiitillä Tukholmassa Peter Englundin Kuningatar Kristiina mukanani. Listaa pidentää lisäksi eräänä sunnuntaina luettu lastenkirjapino: lukupiirissämme oli lastenkirjateema ja tutustuin Kreetta Onkelin lastenkirjan lisäksi Risto Räppääjään muutaman niteen verran. Niistäkin minun piti kirjoittaa tänne, mutta reissuelämä verottaa selkeästi blogiakin.

Tässä luettelona syyskuun kirjat:

  • Hilary Mantel: Susipalatsi
  • Doris Lessing: Kesä ennen pimeää
  • Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa
  • Sinikka ja Tiina Nopola: Hetki lyö, Risto Räppääjä
  • Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kauhea makkara
  • Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja Nuudelipää
  • Enni Mustonen: Lapsenpiika
  • Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
  • Peter Englund: Kuningatar Kristiina

Tänä(kin) iltana kävelin hämärässä tai oikeammin pimeässä syysillassa kotiin, katselin ruskan värjäämiä puita katulamppujen valossa ja mietin, miten paljon syksystä pidän. Kai syksyllä syntynyt on aina syksyn lapsi, en tiedä, mutta totuus on etten minään muuna vuodenaikana tunne olevani yhtä vahva ja valmis mihin tahansa. Samaan aikaan ilmassa on kuitenkin jotain melankolista, jotain purevaa ja kirkasta, joka taittaa liialta ilolta terän – mutta se ei tunnu pahalta. Tove Janssonin sanoittama Höstvisa on kaikkein paras tällaisten ilojen kuvaaja. Vaikka Bo Anderssonin version voittanut ei toki ole, linkitän tähän toisen, tuoreemman videon, jossa tunnelma on enemmän sellainen mitä juuri nyt tunnen, vaikka versiossa viimeinen säe puuttuukin:

Nu blåser storm därute och stänger sommarns dörr,
det är försent för att undra och leta.
Jag älskar kanske mindre, än vad jag gjorde förr
men mer än du nånsin får veta.
Nu ser vi alla fyrar kring höstens långa kust
och hör vågorna villsamma vandra.
En enda sak är viktig och det är hjärtats lust
och att få vara samman med varandra.

Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella on tänä syksynä alkanut selvitys suomalaisen lastensuojelun menneisyydestä. Selvityksen toteuttaa historian ja etnologian laitos. Tutkijat edustavat historian, etnologian ja sosiaalityön aloja.

Selvityksen kohteena on erityisesti suomalaisessa lastensuojelussa tapahtunut kaltoinkohtelu ensimmäisen lastensuojelulain aikana, vuosina 1937-1983. Selvitys perustuu haastatteluihin. Haastatteluun voi ilmoittautua kuka tahansa, jolla on omia kokemuksia joko ammattilaisena (esimerkiksi työntekijänä, perhehoitajana) tai lapsena lastensuojelulaitoksissa (lastenkodit, vastaanottokodit, koulukodit jne.) tai sijaisperheissä 1930-80-luvuilla.

Selvityksen taustalla on tieto, että lastensuojelu ei ole hyvästä tahdosta huolimatta aina onnistunut tarjoamaan lapsille ja nuorille turvallista lapsuutta ja nuoruutta, jossa kaltoinkohtelua ei olisi tarvinnut pelätä. Tavoitteena on kerätä kaltoinkohtelun kokemuksia ja niiden kautta lisätä tietoutta lastensuojelussa tehdyistä virheistä – jotta niitä ei tarvitsisi toistaa tässä päivässä ja tulevaisuudessa.

Selvityksen on käynnistänyt ja rahoittaa Sosiaali- ja terveysministeriö.

Lisätietoja Sosiaali- ja terveysministeriön sivuilla ja Jyväskylän yliopiston sivuilla.

Tasan viikko sitten olin Worcesterissa hotellissa enkä tiennyt mihin tarttua. Mieli oli vähän matalalla, olo oli yhtä aikaa täysi ja tyhjä. Olin juuri hyvästellyt viimeisetkin uudet tuttavat ja epävirallinenkin konferenssiohjelma oli päättynyt; oli aika pakata laukku ja alkaa suunnata kotia kohti. Lievästi introverttina ihmisenä konferenssit ovat minulle yleensä melko raskaita, mutta tällä kertaa asiat menivät toisin: sosiaalisen seuran väsyttävyydestä huolimatta nautin olostani, tutustuin moniin uusiin, kiinnostaviin tutkijoihin ja kuulin paljon hyviä esitelmiä.

Kyseessä oli Women’s History Networkin vuosittainen konferenssi, joka tällä kertaa järjestettiin Worcesterissa. Aiheena olivat kotirintamat: Home Fronts: Gender, War and Conflict. Aihe oli erinomaisesti onnistunut: se oli riittävän laaja houkutellakseen paljon väkeä, mutta riittävän rajattu, jotta osallistujilla oli paljon yhteistä puhuttavaa. Vaikka ensimmäisen maailmansodan muistovuonna pääpaino oli sen tapahtumissa (ja kotirintaman käsite on luotu ensimmäisen maailmansodan aikana), esitelmien aikarajaus kulki antiikista ainakin Falklandin sotaan asti. Järjestelyt olivat erinomaiset ja kaikki sujui osallistujien kannalta helposti ja keveästi – järjestäjät tosin alkoivat jo näyttää nuutuneilta viimeisenä päivänä…

 

Stanbrook Abbey

Stanbrook Abbey

Mikä lie oli syynä, mutta itsekin jaksoin ihmetellä omaa energiaani. Tutustuin moniin ihmisiin, kävin hyviä keskusteluja ja viimeisen lounaan sitten päätti ”We should write a book!” -heitto, jonka ei välttämättä jää vain heitoksi. Tutustuin moniin nuoriin tutkijoihin, joilla oli hyvä tekemisen meininki, avoin asenne ja kunnianhimoa. Yleensä konferenssin lopussa maltan tuskin odottaa pääseväni kotiin, nyt mieli oli jopa vähän haikea, vaikka olin juuri tavannut nämä ihmiset.

Esimerkiksi Hayley Cross tutkii mustan pörssin kauppaa Glasgow’ssa ja Daniel Swan naisten muistoja työstä Portsmouthissa ja Isle of Wightilla, molemmat toisen maailmansodan aikana. Katherine Rossy käsittelee toisen maailmansodan jälkimaininkeja sukupuolen näkökulmasta Berliinin brittiläisellä ja ranskalaisella lohkoilla. Victoria Woodman puolestaan tutkii kotirintamaa Falklandin sodan aikana. Trudy Scütz työskentelee EUI:ssa Firenzessä, mutta on kotoisin Itävallasta, ja amerikkalainen Erika Weiberg on antiikin tutkija.

Home Fronts oli ensimmäinen konferenssi, johon osallistuin aktiivisesti myös Twitterin kautta. Konffajärjestäjät olivat jo ajoissa mainostaneet tapahtuman omaa twitter-profiilia, ja sen ja #HomeFrontsConf -hashtagin ympärillä käytiin vilkasta keskustelua. Ei välttämättä aina niin kovin syvällistä, mutta some-pöhinä oli muulla tavoin merkittävää. Ensinnäkin se madalsi huomattavasti kynnystä verkostoitua – ja tämän tunnustivat jälkeenpäin muutkin kuin minä ujo suomalainen. Kun on ensin paneelin aikana twiitannut ihmisten kanssa, on paljon helpompi aloittaa keskustelu kahvijonossa. Toinen tärkeä juttu on, että Twitterin kautta yhteydenpito jatkuu. Käyntikortteja taisin jakaa muutaman, mutta kaikilla tohtorikoulutettavilla sellaisia ei ole, ja sitä paitsi kortit hukkuvat – twitter säilyy. Sen kautta saamme toisemme kiinni jatkossakin – ja ehkä sen jonain päivänä tehtävän kirjan ensimmäiset ideat vaihdetaan nekin twiitteinä, kuka tietää.

Paluumatkalla pysähdyin pariksi tunniksi Oxfordiin ja voih, rakastuin kerralla. Oxford oli aurinkoisena syyspäivänä niin kaunis, että päätös matkustaa sinne joskus muutamaksi päiväksi on kova kuin kivi. Kuten eilen kirjoitin, se kolahti myös matkalukemisena olleen Hilary Mantelin Susipalatsin kautta. Kaiken kaikkiaan reissu antoi valtavasti itseluottamusta, motivaatiota ja innostusta, joiden kaikkien kautta jaksan taas suhtautua varsin valoisasti tulevaan talveen ja sen mukana tuleviin haasteisiin.

 

Greetings to my new academic friends, if you are reading this! I send my warmest greetings to you all. I wrote a blog post about the Home Fronts Conf, and wanted to mention just a few persons I met in this wonderful conference – that’s why your names are in the middle of a text in Finnish. 🙂 I have linked your name most often on your Twitter profile or academia.edu -profile. Do not hesitate to send a link to your webpages, if you have any! And feel free to use google translator to this post, though I am not sure if it will help at all.

See you all again, some day! Until that, lets keep in touch! All the best for you!

Hän pyyhkäisee päivän paperit kasaan. – Minä voin hoitaa loput. Henrik lähtee pukeutumaan kaksoistopattuun ratsastustakkiinsa. Hän ajattelee, että me emme tahdo kuninkaamme olevan Euroopan köyhin. Espanjaan ja Portugaliin virtaa rikkauksia Amerikoista joka vuosi. Missä meidän aarteemme on?

Katso ympärillesi.

Hänen arvionsa mukaan kirkko omistaa Englannista kolmasosan. Jonakin päivänä lähitulevaisuudessa Henrik kysyy häneltä, kuinka kruunu voisi omistaa senkin. Kuin toimisi lapsen kanssa: jonakin päivänä tuot rasian ja lapsi kysyy, mitä siinä on? Lapsi nukahtaa ja unohtaa, mutta kysyy seuraavana päivänä uudestaan. Ei lepää, ennen kuin rasia on avattu ja herkut avattu.

Parlamentin on määrä jälleen kokoontua. Hän sanoo kuninkaalle, että yksikään parlamentti historian aikana ei ole tehnyt niin lujasti töitä kuin minä aion panna tämän tekemään.

Henrik sanoo: – Teet mitä sinun täytyy tehdä. Minä olen tukenasi.

Viime viikolla matkustin Englannissa. Usean pienemmän kirjan sijaan matkalukemisena oli tällä kertaa yksi iso kirja: Hilary Mantelin Susipalatsi (Wolf Hall, 2009, suom. 2011). Vaikka tiiliskivi oli käsimatkatavaroissa pokkaria hankalampi, kirja oli niin hyvä ja matkalukemiseksi osuva, etten hetkeäkään katunut sen raahaamista mukana.

Tiesin ennalta vain, että Susipalatsi kertoi Thomas Cromwellista, ja että se on palkittu ja kehuttu kirja. En kuitenkaan arvannut, miten koukuttava se olisi, ja vielä vähemmän tajusin, miten erinomaisesti se sopi matkalukemiseksi. Ylipäätään Englannissa matkustaminen on kulkemista kirjoista tuttujen paikannimien välillä, mutta tällä kertaa kolahti kunnolla: Worcesterin katedraalissa minulle selvisi, että sinne on haudattu prinssi Arthur, Henrik VIII:n veli, joka mainitaan Susipalatsissa useita kertoja (tosin kuollut jo aikoja ennen kirjan alkua). Kun vaeltelin Oxfordissa parin tunnin tauollani, löysin itseni Christ Churchista, jossa vaikutti vahvasti kardinaali Wolsey, joka taas oli mitä suurimmassa määrin läsnä erityisesti Susipalatsin alkuosassa. En käynyt Lontoossa tällä matkallani, mutta noin laajemmin ajatellen tunsin olevani siellä, mistä kirja kertoi.

Englannin historian tuntemukseni on varsin rajallinen. Thomas Cromwellista muistin vain, että hän oli se joka järjesti Henrik VIII:lle avioeron ja vaikutti näin Englannin kirkon eroamiseen katolisesta kirkosta. En tuntenut Cromwellin jälkimainetta tai hänestä tehtyjä tulkintoja, mutta luin, että Mantel on piirtänyt Susipalatsissaan Cromwellista aiempaa inhimillisemmän kuvan. Kuten suomentaja Kaisa Sivenius loppusanoissaan toteaa, Mantel on kirjoittanut historiallisen romaanin virkamiehestä, eivätkä virkamiehet ole kirjojen päähenkilöinä kovin tavallisia.

Suomentajalle Mantellin kirjan on täytynyt olla haaste, sillä lukijana minulle kirjan kieli oli yhtä aikaa haastavaa että silkkaa nautintoa. Mantel ei käytä minä-kertojaa eikä suoraan kolmatta persoonaa vaan hän-pronominia aina Cromwellia tarkoittaessaan. Välillä se sotki minua, ja toisinaan hermostutti kun jouduin palaamaan muutaman virkkeen ylemmäs varmistamaan, keneen hän-pronomini tällä kertaa nyt viittasi. Kieliopillisesti teksti ei siis ole viittaussuhteiltaan tarkalleen oikeaa tai selkeää, mutta tehokeinona hän-sanan käyttö toimii valtavan hyvin. Kuten sanottu, välillä se ärsytti, mutta pidin siitä myös tosi paljon. Se toi kirjaan oman tunnelmansa ja ehkä lähensi päähenkilöä lukijaan. Ehkä hän-pronominin viljely oli ratkaisu minä-kertojan ja kokonaan ulkopuolisen kertojan välillä. Se vaatii kuitenkin lukijalta tarkkuutta, kuten on varmasti vaatinut kääntäjältäkin.

Samoin tarkkuutta vaatii pysyä kärryillä kaikkien kirjan henkilöiden kanssa. Voin tunnustaa, että tipahdin monta kertaa ja käytin innokkaasti hyödykseni kirjan alussa olevaa henkilöluetteloa. Aina en jaksanut tarkistaa kuka mikäkin jaarli ja lordi taas olikaan; nimimuistini on niin surkea, että annoin periksi. Halusin mieluummin edetä tarinassa kuin tarkistaa joka kerta, kuka tarkalleen ottaen nyt oli Cromwellia vastassa.

Mantel yhdistää kiehtovasti kirjassaan hovin ja tavallisten lontoolaisten arjen kuljettamalla Cromwellia sekä kotonaan Austin Friarsissa että kuninkaan luona. Kun nämä kaksi hetkeksi yhdistyvät kuninkaan vieraillessa Cromwellin sairasvuoteella, tilanne on epätodellisen tuntuinen. Cromwellin talouden naisväki on haltioissaan, kuningas mahdollisimman epämuodollinen. Arjen kuvaukset lämmittivät minua enemmän kuin politiikan kiemurat; ehkä siksi en juonitteluja jaksanut niin tarkasti seuratakaan. Hovissa juonitellaan aina, suosikit vaihtuvat ja kuningattareksi kipuava Anne Boleyn tuntuu olevan täydempi juonia kuin kukaan muu.

Niin, Henrikin naishuolet ovat tietysti keskeistä juonen etenemisen kannalta. Susipalatsi ei valitettavasti kerro kuin Anna Boleynin valtaanpääsystä, mutta Jane Seymor on jo hovineito, kuningatar Annan ylenkatsoma, totta kai. Kirjan luettuani sain huokaista helpotuksesta kun selvisi, että jatko-osa on jo suomennettu. Haen sen kirjastosta heti ensi viikolla, sillä haluan lukea tätä lisää.