Yleensä ei kannata kirjoittaa kirjasta heti lukukokemuksen jälkeen, mutta kun en osaa nyt mennä nukkumaankaan, puhumattakaan että tarttuisin toiseen kirjaan, on lienee parasta tasaannuttaa John Boynen Kuudennen miehen (The Absolutist, 2011, suom. 2013) jäljiltä lievästi levotonta mieltä purkamalla ajatuksia blogiin.

Seuraavassa tulee joitakin juonipaljastuksia, joten jos haluat tutustua tähän kirjaan neitseellisesti ilman kovinkaan tarkkaa tietoa sisällöstä, lue vaikkapa P.S. Rakastan kirjoja -blogista hyvä arvio, joka välttelee spoilaamista. Itsekin koetan olla paljastamatta liikaa, mutta edellä linkitetyssä blogissa osataan olla huomattavasti minua hienovaraisempia.

Minusta kuitenkin kirjan perusasetelman voi lukea ja takakannen rivien välistä. Kuudes mies kertoo Tristanista ja Willistä, jotka taistelivat rinta rinnan ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla. Nyt sota on ohi, ja Tristan tapaa Willin siskon viedäkseen tälle nipun Williltä jääneitä kirjeitä. Samalla kerrotaan Tristanin ja Willin ystävyyden tarina, jossa ei vältytä tunteilta: niin epätoivolta kuin onneltakin. Minusta takakannesta jo voi lukea, että kyse on rakkaustarinasta: Will ja Tristan olivat muutakin kuin vain ystäviä. Se, millä tavoin ja missä määrin, on sitten takakantta syvemmällä kirjan lehdillä, ja siitä rakentuu Tristanin tarina.

Kirjan nimen käännös on mielenkiintoinen: alkuperäinen nimi, The Absolutist, viittaa Williin, josta tulee aseistakieltäytyjä. Suomennos, Kuudes mies, viittaa kuitenkin Tristaniin – vasta aivan lopussa selviää miten. Yllättävää kyllä, pidän suomennoksesta enemmän. Minusta tämä on ennen kaikkea Tristanin tarina, hänen surullisen ja jokseenkin onnettomuuteen tuomitun kohtalonsa kuvaus. Will on tietenkin oleellinen osa tätä tarinaa, mutta minusta Tristan on ansainnut päästä kirjan nimeen asti.

Boyne ei liiemmälti lässytä eikä kuvaile, ei viipyile maisemissa eikä edes verenvuodatuksessa, vaikka sisälmykset, saasta, rotat ja muta juoksuhaudoissa lentelevätkin. Mutta hetkeksi Boynekin herkistyy ja tekee sen kuin ohimennen, muutamaksi riviksi. Kuvaillessaan koulutusjakson alkuaikoja, jolloin Tristan ja Will ovat juuri tutustuneet, Tristan kertoo miksi hän piti Willistä. Eikö tämä seuraava lainaus kuvaa juuri sitä, miten me kaikki ajattelemme, kun olemme tuoreesti, ihanasti ja viattomasti ihastuneita? Eikö sen kuulu olla juuri tällaista?

Pidän Willissä etenkin siitä, että hän todella nauttii – aivan aidosti, ainakin minun käsittääkseni – minun seurastani. Hän nauraa vitseilleni, jotka ovat luontevampia ja nokkelampia hänen seurassaan kuin kenenkään muun. Hän saa minut tuntemaan että olen aivan yhtä hyvä kuin hänkin, yhtä älykäs, yhtä rento muiden seurassa, vaikka oikeastaan en ajattele niin. Ja sitten on se aavistus, se sitkeä aavistus, että hän tuntee jotakin minua kohtaan.

Boynen Kuudes mies on vahva tarina. Se kertoo monesta asiasta yhtä aikaa; tässä nostin esiin rakkauskertomuksen, mutta yhtä lailla se on tarina sodan määrättömästä typeryydestä, nuorten miesten teurastuksesta ja tuo siinä mielessä ajatuksiin Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta, vaikka olenkin lukenut sen joskus viisitoista vuotta sitten. Mutta tämä kirja herätti ajatuksen lukea sen uudestaan. Sodan järjettömyys tuo kirjaan myös moraalipohdinnan, sillä kuten sanottu, Willistä tulee aseistakieltäytyjä, mikä ei ollut erityisen hyvä juttu ensimmäisen(kään) maailmansodan aikana. Willin perustelut, Tristanin vastaväitteet vaikka olisikin yhtä väkivallaton, ja juoksuhautojen todellisuus ovat hyvä muistutus siitä, että sota on paljasta pahantekoa. Moraalikysymykset nousevat esiin myös Willin siskon Marianin kohtelussa: Willin perhettä hyljeksitään yhteisössään sen vuoksi, mitä Will teki.

Kirjan heikkous on sen lopussa. Epilogi tuntuu turhalta lisäykseltä, joka muistuttaa liikaa Sovituksen loppua. Toisaalta mietin, että epilogin kömpelyys voi olla tahallista: sinä missä aiemmat sivut ovat vuosien hionnan tulosta, viimeinen luku on nopeasti kyhätty, vanhan miehen periksiantaminen ja testamentti. Sen ei ole tarkoituskaan olla yhtä hyvä kuin muu osa tarinaa. Mutta onko se välttämätön? Ei ehkä, mutta tämä kirja on lopetettava jollain pehmennyksellä, lukijaa ei voi jättää niin vereslihalle kuin tässä kävisi ilman epilogia. Se ei ole ehkä paras mahdollinen, mutta kuitenkin se on kaikessa turhuudessaan välttämätön, jotta minäkin edes jotenkin pääsisin tästä nukkumaan ja voisin siirtyä seuraavaan kirjaseikkailuun.

 

Mainokset