Miten kaikki täydellisen ihana voikin niin nopeasti muuttua hankalaksi ja vaikeaksi?

Aiempina vuosina en ole pitänyt kovinkaan pitkiä kesälomia. Tänä vuonna lomailin kolme viikkoa, ja se oli ihanaa. Vähemmän ihanaa sen sijaan on ollut taistella päätä takaisin hartioille ja työasetuksiin. Olen nyt istunut kaksi viikkoa työtuolissani ja lähinnä saanut aikaan uusia tapoja pyöriä siinä.

Paineet elokuulle ovat olleet kovat, sillä syyskuun alussa alkaa uusi työ, ja sitä ennen pitäisi saada tehtyä vaikka mitä, mm. yksi kokonainen vieraskielinen artikkeli ja jokunen lyhyempi teksti. Luulisin loman jälkeen luovuuden olevan huipussaan, mutta kittiä kanssa. Olen taistellut melkoista kirjoitusblokkia vastaan ja tuskastunut omaan riittämättömyyteeni taas monet kerrat. Onneksi pahin on nyt ohitse, minkä huomaa myös siitä, että olen avannut blogin jälleen.

Kirjoitustuskani menee aina samaa rataa. En saa alkuakaan aikaan, tuskannun ja hermostun, epätoivo syvenee – ja kun olen itkuun asti päässyt, lukko yleensä helpottaa. Tekstiä on syntynyt eilen ja tänään parin sivun verran, mikä on hyvä alku. Sääli, että kirjoitusblokkiin meni niin paljon aikaa, sillä juuri aikaa minulta nyt puuttuu. Vastoin suunnitelmiani taidan joutua käymään työhuoneella viikonloppunakin – mutta vain lyhyesti, ja tavoite on, ettei siitä tule tapaa niin kuin viime talvena. Viikonloppuisin ei ole pakko tehdä työtä, jos sitä jo tekee viisi päivää viikossa muutenkin.

Vaikka syksystä on tulossa työntäyteinen (onko muunlaisia syksyjä olemassa?), olen myös onnellinen ja tyytyväinen. Syyskuusta alkaen olen työsuhteessa yliopistoon, en siis apurahatutkija, mikä on mukavaa ja tuo mukanaan kivoja asioita. Oppiaineessamme on uusi professori ja muutenkin hyvää pöhinää, ja on ihanaa olla osa sitä joukkoa. Ja minulla siis on uusi työ! Siitä en ole puhua pukahtanut täällä vielä mitään, mutta kyseessä on sen verran tärkeä ja iso juttu, että kirjoitan ihan erikseen kun sopiva aika koittaa.

Sääli, että kirjoitusblokin aikana myös blogi jäi heitteille. Heinäkuussa tuli myös luettua enemmän kuin tavallisesti, ja hyvä lukutahti jumahti sekin, kun yllättäen Umberto Econ Ruusun nimi osoittautui minulle melko kovaksi palaksi. Luen sitä parhaillaan lukupiirin tapaamista varten, enkä anna periksi, sillä onhan sen pakko muuttua kiinnostavammaksi jossain kohdin – ei kai se muuten olisi niin klassikko? Noh, ainakin ajattelen Sean Connerya monin paikoin lukiessani, ilo se on sekin. Ruusun nimen kanssa on tullut vietettyä jo aika pitkään ja kaikki muu lukeminen on jäänyt sen tieltä. Elokuun kirjasaldosta saattaa siis tulla lyhyttäkin lyhyempi…

Mainokset