elokuu 2014


Elokuun lukemistoani hallitsi yksi tiiliskivi, jonka saaminen pois lukemattomien listalta oli hyvä työ. Tosin en olisi ennalta arvannut, että Umberto Econ Ruusun nimi olisi minulle niin kova pala. Huolimatta ensimmäisen kolmanneksen takkuilusta en suostunut kuitenkaan jättämään kirjaa kesken, mikä oli kyllä ihan hyvä juttu. Kirja imaisi paremmin mukaansa kunhan taustakartoituksen jäivät vähemmälle, tekstityyliin tottui ja – mikä tietysti oleellista – ruumiita alkoi ilmaantua tiuhempaan. Koko ajan lukiessani näin Sean Conneryn William Baskervillenä, mikä ehkä hiukan vaikutti myös kokemukseen. Vaikka Ruusun nimeen  tuhrautui puolet kuukaudesta, olen silti iloinen että se tuli luettua. Se on niin kuuluisa kirja, että paine sen lukemiseen on ollut niskassa lukiosta asti, ja omaakin hyllyä kirja on koristanut jo pitkään. Nyt on luettu!

Umberto Econ lisäksi olen keskittynyt lähinnä dekkareihin ja seikkaillut Edinburghissa komisario John Rebusin kanssa. Olen nyt heinä-elokuussa lukenut viisi osaa Ian Rankinin sarjaa ja pakko todeta, että se paranee edetessään. Alkupuolen kirjoissa teksti tökkii välillä aika pahastikin, mutta esimerkiksi eilen lukemani Kalman asialla oli jo varsin viihdyttävä, sujuva dekkari. Tykkäsin siitä kovasti ja jatkan varmasti rikoskomisario Rebusin seurassa edelleen syksyn mittaan.

Elokuun luettujen lista näyttää siis tältä:

  • Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi
  • Umberto Eco: Ruusun nimi
  • John Boyne: Kuudes mies
  • Ian Rankin: Paljas poliitikko
  • Ian Rankin: Musta kirja
  • Ian Rankin: Kalman asialla

Syyskuussa tiedossa ainakin Doris Lessingiä, Hilary Mantelia sekä jokunen vähän enempikin jännitystä sisältävä kirja – toivottavasti myös joku Rebus-dekkari mahtuu kuukauteen.

Facebookissa on levinnyt viime päivinä Siivouspäivä-porukan lanseeraama haaste, jossa sitoudutaan olemaan vuoden päivät ostamatta uusia vaatteita. Se muistuttaa Kierrätyskeijut 2014 -kampanjaa, jossa kolme tyylibloggaajaa lupasi olla ostamatta uusia vaatteita tämän vuoden aikana.

Molemmat kampanjat houkuttelevat minua kovasti. Aivan tiukkaan ostamattomuuteen ei olisi tarvis sitoutua, sillä kumpikin kamppis myöntää, että esimerkiksi alusvaatteiden ostaminen käytettynä ei vain ole kovin toteuttamiskelpoinen ajatus. Liian puritaaninen sitouttaminen sitäpaitsi karsisi osallistujia, ja tarkoitushan ei ymmärrykseni mukaan ole olla tiukasti ostamatta vaan kiinnittää huomiota omiin kulutustottumuksiin, käyttää kaapista entisiä aivan hyviä vaatteita ja huomioida kierrätyksen mahdollisuudet.

En silti ole klikannut itseäni mukaan Vuosi ilman uusia vaatteita -kampanjaan. Se tuntuisi hieman tekopyhältä, sillä totuuden nimessä se ei vaatisi minulta kovin suuria muutoksia kulutustottumuksiini. Nytkin ostan suurimman osan vaatteistani käytettynä. Koska kampanjassa luvataan porsaanreikiä, minäkin käyttäisin omani; esimerkiksi Siivouspäivän kampanjassa luvataan kolme poikkeusta säännöstä jokaiselle osallistujalle. Sitä tosin en tiedä, onko kyse kolmesta ostokerrasta vai kolmesta teemasta; oman mieleni mukaisesti tulkitsisin jälkimmäiseksi.

Tälläkin hetkellä nimittäin minulla on kolme tilannetta, jolloin ostan uusia vaatteita. Ensinnäkin ne alusvaatteet (sisältäen sukat ja sukkahousut), toiseksi kahdesti vuodessa ilmestyvät ruotsalaisen me&i:n mallistot (joihin olen hurahtanut jo muutama vuosi sitten – ainoa naistenvaatefirma, jota sallin itseni ostaa uutena, tosin olen ostanut niitä myös käytettynä), ja kolmanneksi lahjat (Lähipiirissäni on paljon vauvoja ja lisää tulee, ja kaikki perheenäidit eivät halua saada lahjaksi käytettyjä lastenvaatteita. Ja kummitytöille on ihanaa ostaa jotain somaa, antaminen on iso osa ostamisen iloa.). Mieleni tekisi lisätä listaan urheiluvaatteet, sillä saatan talven aikana tarvita uuden sisäpelipaidan, tai kengät, sillä sopivia kenkiä on vaikea löytää kirppareilta. Mutta enpä lisää, sillä vanha t-paitakin välttää tarvittaessa urheilupaitana ja kenkiä minulla on enemmän kuin ehdin kuluttaa.

Suuri haaste minulle olisi olla ostamatta yhtään mitään vaatetta (jos nuo kolme porsaanreikää pidettäisiin) vuoteen. Vaatevarastoni riittäisi silti helposti. Mutta kirppareilla kierteleminen on mukavaa, melkein harrastus minulle ja siskolleni. En tiedä saisinko kuritettua itseäni niin kovasti, että kokonaiseen vuoteen en kävisi kirpputoreilla. Ja olisiko se tarpeen? Vaatekaapin ylitse pursuavaa sisältöä myyn sitten aina välillä pois; seuraavan kerran ensi sunnuntaina järjestettävällä kävelykatukirppiksellä Jyväskylässä.

Toisin sanoen elän jo nyt pääosin kierrätettyjen vaatteiden parissa, enkä ole näistä yllä luetelluista enää valmis tiukentamaan sääntöjäni. Mitä kampanjaan mukaan liittyminen antaisi minulle? Ehkä välttelisin alennusmyyntejä aiempaa tehokkaammin, sillä alerekeistä tulee joskus sorruttua heräteostoksiin. Ehkä osallistuminen antaisi lisää tahdonvoimaa myös esimerkiksi ulkomaanmatkoilla, sillä tulevasta vuodesta on tulossa myös taloudellisesti aika tiukka – ehkä kamppis muistuttaisi säästämistavoitteestani.

Silti mietin tätä nyt vielä. Ehkä suhtaudun asiaan liian ryppyotsaisesti. Eihän osallistumisnapin klikkaaminen nyt niin suuri asia ole? Vaikka sitoutuminen ei merkitsisi suurta muutosta, siitä voisi silti olla itselleni hyötyä, ainakin pienissä asioissa.

Mitä mieltä sinä olet?

 

Yleensä ei kannata kirjoittaa kirjasta heti lukukokemuksen jälkeen, mutta kun en osaa nyt mennä nukkumaankaan, puhumattakaan että tarttuisin toiseen kirjaan, on lienee parasta tasaannuttaa John Boynen Kuudennen miehen (The Absolutist, 2011, suom. 2013) jäljiltä lievästi levotonta mieltä purkamalla ajatuksia blogiin.

Seuraavassa tulee joitakin juonipaljastuksia, joten jos haluat tutustua tähän kirjaan neitseellisesti ilman kovinkaan tarkkaa tietoa sisällöstä, lue vaikkapa P.S. Rakastan kirjoja -blogista hyvä arvio, joka välttelee spoilaamista. Itsekin koetan olla paljastamatta liikaa, mutta edellä linkitetyssä blogissa osataan olla huomattavasti minua hienovaraisempia.

Minusta kuitenkin kirjan perusasetelman voi lukea ja takakannen rivien välistä. Kuudes mies kertoo Tristanista ja Willistä, jotka taistelivat rinta rinnan ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla. Nyt sota on ohi, ja Tristan tapaa Willin siskon viedäkseen tälle nipun Williltä jääneitä kirjeitä. Samalla kerrotaan Tristanin ja Willin ystävyyden tarina, jossa ei vältytä tunteilta: niin epätoivolta kuin onneltakin. Minusta takakannesta jo voi lukea, että kyse on rakkaustarinasta: Will ja Tristan olivat muutakin kuin vain ystäviä. Se, millä tavoin ja missä määrin, on sitten takakantta syvemmällä kirjan lehdillä, ja siitä rakentuu Tristanin tarina.

Kirjan nimen käännös on mielenkiintoinen: alkuperäinen nimi, The Absolutist, viittaa Williin, josta tulee aseistakieltäytyjä. Suomennos, Kuudes mies, viittaa kuitenkin Tristaniin – vasta aivan lopussa selviää miten. Yllättävää kyllä, pidän suomennoksesta enemmän. Minusta tämä on ennen kaikkea Tristanin tarina, hänen surullisen ja jokseenkin onnettomuuteen tuomitun kohtalonsa kuvaus. Will on tietenkin oleellinen osa tätä tarinaa, mutta minusta Tristan on ansainnut päästä kirjan nimeen asti.

Boyne ei liiemmälti lässytä eikä kuvaile, ei viipyile maisemissa eikä edes verenvuodatuksessa, vaikka sisälmykset, saasta, rotat ja muta juoksuhaudoissa lentelevätkin. Mutta hetkeksi Boynekin herkistyy ja tekee sen kuin ohimennen, muutamaksi riviksi. Kuvaillessaan koulutusjakson alkuaikoja, jolloin Tristan ja Will ovat juuri tutustuneet, Tristan kertoo miksi hän piti Willistä. Eikö tämä seuraava lainaus kuvaa juuri sitä, miten me kaikki ajattelemme, kun olemme tuoreesti, ihanasti ja viattomasti ihastuneita? Eikö sen kuulu olla juuri tällaista?

Pidän Willissä etenkin siitä, että hän todella nauttii – aivan aidosti, ainakin minun käsittääkseni – minun seurastani. Hän nauraa vitseilleni, jotka ovat luontevampia ja nokkelampia hänen seurassaan kuin kenenkään muun. Hän saa minut tuntemaan että olen aivan yhtä hyvä kuin hänkin, yhtä älykäs, yhtä rento muiden seurassa, vaikka oikeastaan en ajattele niin. Ja sitten on se aavistus, se sitkeä aavistus, että hän tuntee jotakin minua kohtaan.

Boynen Kuudes mies on vahva tarina. Se kertoo monesta asiasta yhtä aikaa; tässä nostin esiin rakkauskertomuksen, mutta yhtä lailla se on tarina sodan määrättömästä typeryydestä, nuorten miesten teurastuksesta ja tuo siinä mielessä ajatuksiin Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta, vaikka olenkin lukenut sen joskus viisitoista vuotta sitten. Mutta tämä kirja herätti ajatuksen lukea sen uudestaan. Sodan järjettömyys tuo kirjaan myös moraalipohdinnan, sillä kuten sanottu, Willistä tulee aseistakieltäytyjä, mikä ei ollut erityisen hyvä juttu ensimmäisen(kään) maailmansodan aikana. Willin perustelut, Tristanin vastaväitteet vaikka olisikin yhtä väkivallaton, ja juoksuhautojen todellisuus ovat hyvä muistutus siitä, että sota on paljasta pahantekoa. Moraalikysymykset nousevat esiin myös Willin siskon Marianin kohtelussa: Willin perhettä hyljeksitään yhteisössään sen vuoksi, mitä Will teki.

Kirjan heikkous on sen lopussa. Epilogi tuntuu turhalta lisäykseltä, joka muistuttaa liikaa Sovituksen loppua. Toisaalta mietin, että epilogin kömpelyys voi olla tahallista: sinä missä aiemmat sivut ovat vuosien hionnan tulosta, viimeinen luku on nopeasti kyhätty, vanhan miehen periksiantaminen ja testamentti. Sen ei ole tarkoituskaan olla yhtä hyvä kuin muu osa tarinaa. Mutta onko se välttämätön? Ei ehkä, mutta tämä kirja on lopetettava jollain pehmennyksellä, lukijaa ei voi jättää niin vereslihalle kuin tässä kävisi ilman epilogia. Se ei ole ehkä paras mahdollinen, mutta kuitenkin se on kaikessa turhuudessaan välttämätön, jotta minäkin edes jotenkin pääsisin tästä nukkumaan ja voisin siirtyä seuraavaan kirjaseikkailuun.

 

Sunnuntain Helsingin Sanomissa julkaistiin jälleen listaus syksyn uutuuskirjoista, erikseen kauno- ja tietokirjapuolilta. Viime vuonna olin itsekin mukana tietokirjalistauksessa Onnen aika? -kirjamme kanssa, mutta tänä vuonna tutustuin listaan ihan vain keskivertolukijana. Tai oikeastaan en ehtinyt edes lukea luetteloa ennen kuin Facebookissa ja Twitterissä alkoi vilahdella kommentteja siihen liittyen. Kiinnostuin kommenttien takia ja hain työpaikan kahvihuoneesta sunnuntaihesarin c-osan ihan vain tämän listan takia (oli siinä kyllä muutakin hyvää luettavaa).

Mitkä teokset sitten kiinnostivat minua eniten näistä luetteloista? Kotimaisen kaunokirjallisuuden puolelta ilahduin tiedosta, että Juha Itkoselta on tulossa uusi romaani. Pidin hänen kahdesta ensimmäisestä kirjastaan valtavasti ja vaikka sen jälkeen olen ollut vähän pettynyt, olen silti hänen suhteensa positiivisin odotuksin. Tutustuisin mielelläni myös Hannu Salaman Hakemisen riemu -kirjaan, sillä alaotsikko Harri Salmisen luistelmia ei voi olla kiinnostamatta kun Harrista on tullut luettua aiemminkin parissa Salaman romaanissa. Tuula-Liina Variksen psykologista jännitystä lupaava romaani voisi myös olla hyvä.

Esseitä en juuri ole lukenut, mutta Ulla-Lena Lundbergin esseet ovat epäilemättä kiinnostavia ja voisivat hyvin toimia sisäänheittäjänä uuden tekstilajin suuntaan. Ulkomaisen kaunokirjallisuuden listaus ei juuri herättänyt kiinnostustani. Joukossa oli kyllä tuttuja nimiä, mutta olen kovin huonosti kärryillä useimmista niistä. Cormac McCarthyn uuden kirjan valitsisin ehkä ensimmäisenä.

Itseasiassa paljon kiinnostavampi listaus löytyi tietokirjojen puolelta, josta löysin monta kirjaa kuvitteelliselle to be read -listalle lisättäväksi. Se on sikäli jännä juttu, etten juurikaan lue tietokirjoja – halu on kova, mutta en saa aikaiseksi, kun romaanit toimivat niin paljon paremmin työn vastapainona. Esimerkiksi elämäkertojen lukijana olen suunnattoman laiska. Leena Kirstinän kirjoittama Kirsi Kunnaksen elämäkerta syksyn uutuuskirjoissa olisi varmasti tosi kiinnostava, mutta minulta on lukematta vielä monta muutakin pidempään jonossa ollutta elämäkertaa. Mutta ehkä jonain päivänä. (Ja samalla teen päätöksen ryhdistäytyä elämäkertojan suhteen – ainakin yksi pitää lukea vielä ennen joulua!) Boel Westlinin kirjoittama Tove Janssonin elämäkerta on eräs lukemattomien listalla oleva, mutta silti kiinnostaisi lukea Westlinin ja Helen Svenssonin toimittama Toven Janssonin kirjeiden kokoelma. Kirjeistä historiantutkimuksen lähteenä kiinnostuneena lukisin kirjekokoelmaa ehkä monenlaisiakin näkökulmia mielessäni. Samoin aikalaisdokumenttina ja kokemuskerronnan kannalta kiintoisa on varmastikin Polina Zerebtsovan päiväkirja Tsetsenian sodasta.

Mirkka Lappalaiselta ilmestyy uusi tietokirja – Lappalaisen nimi on totuttu yhdistämään hyvään laatuun. Jos olisin valveutuneempi, lukisin mieluusti myös Li Anderssonin ja Susanna Kosken dialogikirjan. Ehkä tietokirjapuolen listan ensimmäisenä kiinnitin kuitenkin huomioni Mikko Majanderin esseekokoelmaan Lukemisen hulluus, joka jo nimellään puhuttelee ketä tahansa kirjallisuutta harrastavaa. Alaotsikossa sen luvataan sisältävän esseitä kirjallisuudesta ja musiikista, ja koska kirjoittajana on poliittisen historian tutkija, kiinnostavuus on jokseenkin varmaa. Listalla ovat aktivoituneet myös folkloristit: Seppo Knuuttila ja Ulla Piela ovat toimittaneet Ympäristömytologia -nimisen teoksen, joka tulee tietenkin SKS:ltä ulos. Ja vielä historia yhdistyy kirjallisuustieteeseen: Juha Järvelän ja Marjo Vallitun kirjoittamaa Komisario Palmun jäljillä on odotettu siitä asti, kun Juhan Waltari-aiheinen väitöskirja valmistui.

En tiedä, ehdinkö lukea näistä mitään, mutta ainakaan minulle syksyn kirjasato ei ole minkäänlainen pettymys. Päinvastoin: erityisesti tietokirjapuolella on tulossa paljon hyvää.

 

Miten kaikki täydellisen ihana voikin niin nopeasti muuttua hankalaksi ja vaikeaksi?

Aiempina vuosina en ole pitänyt kovinkaan pitkiä kesälomia. Tänä vuonna lomailin kolme viikkoa, ja se oli ihanaa. Vähemmän ihanaa sen sijaan on ollut taistella päätä takaisin hartioille ja työasetuksiin. Olen nyt istunut kaksi viikkoa työtuolissani ja lähinnä saanut aikaan uusia tapoja pyöriä siinä.

Paineet elokuulle ovat olleet kovat, sillä syyskuun alussa alkaa uusi työ, ja sitä ennen pitäisi saada tehtyä vaikka mitä, mm. yksi kokonainen vieraskielinen artikkeli ja jokunen lyhyempi teksti. Luulisin loman jälkeen luovuuden olevan huipussaan, mutta kittiä kanssa. Olen taistellut melkoista kirjoitusblokkia vastaan ja tuskastunut omaan riittämättömyyteeni taas monet kerrat. Onneksi pahin on nyt ohitse, minkä huomaa myös siitä, että olen avannut blogin jälleen.

Kirjoitustuskani menee aina samaa rataa. En saa alkuakaan aikaan, tuskannun ja hermostun, epätoivo syvenee – ja kun olen itkuun asti päässyt, lukko yleensä helpottaa. Tekstiä on syntynyt eilen ja tänään parin sivun verran, mikä on hyvä alku. Sääli, että kirjoitusblokkiin meni niin paljon aikaa, sillä juuri aikaa minulta nyt puuttuu. Vastoin suunnitelmiani taidan joutua käymään työhuoneella viikonloppunakin – mutta vain lyhyesti, ja tavoite on, ettei siitä tule tapaa niin kuin viime talvena. Viikonloppuisin ei ole pakko tehdä työtä, jos sitä jo tekee viisi päivää viikossa muutenkin.

Vaikka syksystä on tulossa työntäyteinen (onko muunlaisia syksyjä olemassa?), olen myös onnellinen ja tyytyväinen. Syyskuusta alkaen olen työsuhteessa yliopistoon, en siis apurahatutkija, mikä on mukavaa ja tuo mukanaan kivoja asioita. Oppiaineessamme on uusi professori ja muutenkin hyvää pöhinää, ja on ihanaa olla osa sitä joukkoa. Ja minulla siis on uusi työ! Siitä en ole puhua pukahtanut täällä vielä mitään, mutta kyseessä on sen verran tärkeä ja iso juttu, että kirjoitan ihan erikseen kun sopiva aika koittaa.

Sääli, että kirjoitusblokin aikana myös blogi jäi heitteille. Heinäkuussa tuli myös luettua enemmän kuin tavallisesti, ja hyvä lukutahti jumahti sekin, kun yllättäen Umberto Econ Ruusun nimi osoittautui minulle melko kovaksi palaksi. Luen sitä parhaillaan lukupiirin tapaamista varten, enkä anna periksi, sillä onhan sen pakko muuttua kiinnostavammaksi jossain kohdin – ei kai se muuten olisi niin klassikko? Noh, ainakin ajattelen Sean Connerya monin paikoin lukiessani, ilo se on sekin. Ruusun nimen kanssa on tullut vietettyä jo aika pitkään ja kaikki muu lukeminen on jäänyt sen tieltä. Elokuun kirjasaldosta saattaa siis tulla lyhyttäkin lyhyempi…

Kun tarpeeksi monta kertaa luin eri blogeista Paula McLainin romaanista Nuoruutemme Pariisi (The Paris Wife, 2011, suom. 2014), laitoin sen itsekin kirjastosta varaukseen. En tunne Ernest Hemingwayn elämäntarinaa kovinkaan hyvin, enkä edes ole lukenut kovin montaa hänen romaaniaan. Mutta kirjailijan elämää kanssakulkijan näkökulmasta kuvaileva romaani kuulosti silti kovin mielenkiintoiselta.

Nuoruutemme Pariisi on siis Ernest Hemingwayn ensimmäisen vaimon Hadley Richardsonin tarina. Koska alusta saakka on selvää, että kyseessä on ensimmäinen vaimo eikä suinkaan viimeinen, tarinassa ei tietenkään voinut olla mitään kovin yllättävää juonellisesti. Lisäksi oli akuvaiheesta asti tiedossa, että Hemingwayn toinen vaimo oli Hadleyn läheinen ystävätär, ja lukija pystyy aika nopeasti arvaamaan, milloin tämä henkilö tulee mukaan tarinaan; loppu ja keskeisin käänne ovat siis tiedossa. Näistä lähtökohdista ajatellen en osannut odottaa, että Nuoruutemme Pariisi jäisi mieleeni ensisijaisesti rakkauskertomuksena. Odotin 1920-luvun Pariisin taiteilijaelämän kuvausta ja nuoren Ernestin luomisen tuskaa – niitäkin sain – mutta en osannut arvata, että onnettomasta lopusta huolimatta Hadleyn ja Ernestin rakkaustarinasta jäisi näin kaunis tunnelma.

Nyt mieleni tekisi lukea Hemingwayn kirja Nuoruuteni Pariisi (josta esim. Suketus on kirjoittanut) tai jokin elämäkerta ja jotain toista versiota ensimmäisestä avioliitosta ja ”Pariisin vaimosta”. Toisaalta 0lisi mukava ehkä lukea jokin muu kuvaus Hemingwayn rakkauksista. McLainin kirjassa näkökulma on melko tiukasti Hadleyn, jolloin Hemingwaysta väistämättä tulee pettäjä, tarinan pahis, ja vaikka tekisi mieli ravistella myös hänen tulevaa toista vaimoaan, hänellekään ei osaa olla kovin vihainen, kun tietää että ero siitäkin tulee . McLainin Hadley on niin mukavan, järkevän ja sympaattisen oloinen ihminen, että hänestä ei voi olla pitämättä, ja minun kävi häntä sääliksi, vaikken usko hänen sääliä kaivanneen.

Tarkan, kuvilla varustetun kirja-arvion voi lukea vaikkapa Agricola-historiaverkosta tai esimerkiksi Täällä toisen tähden alla -blogista.

 

Tänä viikonloppuna olen syönyt liikaa – kahdesti. Vaikka palasin jo töihin, loma jatkui viikonlopun illoissa, kun sain syödä ihania herkkuja hyvien ystävien seurassa. Kesään sopien molempina iltoina grilli oli kuumana. Liikaa syöminen on tietenkin kamalan epäterveellistä, mutta minkäs teet, kun pöytä katetaan täyteen toinen toistaan herkullisempia ruokia. Hyvä seura parantaa ruokaa entisestään, jolloin ylensyömisen vaaraa on käytännössä mahdotonta välttää, ainakin minunkaltaiseni herkuille person ihmisen.

Perjantaina olin ystäväni  kanssa vanhimman kummityttöni perheen vieraana. Alkupaloiksi tarjottujen kantarellileipien (kantarellit olivat tietysti sinä aamuna lähimetsästä löytyneitä) jälkeen söimme mahtavat, kokonaan itse tehdyt hampurilaiset. Isojen sämpylöiden väliin saimme grillissä paistetut pihvit, jotka olivat ehkä parhaat jauhelihapihvit mitä olen syönyt. Jauhelihaan oli sekoitettu tuoretta chorizo-makkaraa, siis puristettu sitä massaa makkaransuolesta. Pihvit olivat todella maukkaita, ja hampurilaiset valtavan suuria, kun pihvin lisäksi väliin tuli tietysti kaikki muu asiaan kuuluva: majoneesi, cheddaria, salaattia, tomaattia ja karamellinmakeaksi paistettua sipulia. Lapset eivät jaksaneet omista annoksistaan kuin pienet osat, joten aikuiset sitten vielä napsivat heidän jämistään parhaat palat… Luulin, etten pääse enää tuolista ylös. Kun lapset olivat menneet nukkumaan, jatkoimme vielä kolmella eri jälkiruoalla. Ensimmäiseksi saimme eteemme isot lohkot grillissä savustettua valkohomejuustoa lakkahillon kera, sitten mansikkarahkaa ja lopuksi vielä mutakakun palat kermavaahdon kera. Ruoka oli todella herkullista, enkä voinut jättää palaakaan, vaikka vähän kipeää teki.

Onneksi pyöräilin vielä yöllä kotiin, että sain vähän vatsan kivistystä laskemaan. Mutta eipä ollut nälkä aamulla.

Luulin, ettei minulle tule enää koskaan nälkä, mutta kas kummaa, lauantai-iltana löysin itseni jälleen ähkyilemästä. Kokoonnuimme isolla kaveriporukalla erään meistä kauniiseen uuteen omakotitaloon. Periaate oli, että kaikki tuovat omat grillattavansa, joten siinä kohdin pystyin hieman kontrolloimaan syömisiäni: pihvien ja makkaroiden yhteisannosten sijaan jaoimme ystäväni kanssa paketin bratwursteja. Siinäkin oli ihan riittämiin, vaikka liha-annoksemme oli varsin vaatimaton monien muiden annoksiin nähden. Illan isännällä on resepti ihanaan, joskin hyvin tuhtiin perunasalaattiin, jota tietysti syötiin grilliruokien kanssa. Lisäksi pöydässä oli muun muassa fetasalaattia, kasvis-juustonyyttejä, uusia perunoita, tsatsikia ja herkullisia chorizo-paprikamuffinsseja. Jälkiruoaksi tarjottiin talon emännän bravuuria: taivaallista, pilvenkevyttä pavlovaa tuoreista marjoista.

Eilen tein kotona viikonloppuruoaksi lammas-paprikapiirasta ja munakoisopaistosta. Ilmeisesti tulen syömään niitä ensi viikolla lounaseväinä, sillä juuri nyt on sellainen olo, että tänään syön vain salaattia.

Kesäruokailut jatkuvat ensi viikollakin, kun vietämme kollektiivista isoa piknikiä uimarannalla ison ystävälauman kanssa. Hellepäivänä rannalle ei voi ottaa mukaan ihan mitä tahansa, vaan ruoan pitää kestää lievää (?) lämpenemistä. Tärkeää on myös kantaa rannalle paljon juomavettä – ja ottaa mukaan hattu ja aurinkorasvaa.

Ihan kuin työt eivät olisi alkaneetkaan – kesä jatkuu aina vaan!

Seuraava sivu »