Sain jo jokin aika sitten eräältä kaveriltani Frank Herbertin Dyyni-sarjan ensimmäisen osan. Hän antoi sen minulle sen jälkeen, kun olimme keskustelleen science fictionista ja tunnustin, että tunnen genreä kovin huonosti. Olen enemmän fantasiakirjallisuuden lukija, vaikka pienet vierailut scifin pariin ovatkin kiinnostaneet. Ainahan näiden kahden genren välinen raja ei ole ihan selkeäkään. Dyyni kuulemma on ns. perusscifiä: sijoittuu avaruuteen, on klassikko maineeltaan ja sisältää teknisiä kommervenkkeja. Toisaalta Herbertin luoma maailma on mitä suurimmassa määrin fantasiakirjallisuutta eri kansoineen, maineen ja kulttuurihistorioineen.

Dyyni-sarjan keskiössä on Atreidesien suku, joka sarjan alussa muuttaa Arrakisin planeetalle. Arrakis on hiekka-aavikkoa, kuivaa ja kovaa maata, jossa viihtyvät vain karmaisevat hiekkamadot. Kuitenkin kyseessä on universumin kannalta mitä tärkein paikka, sillä Arrakis ainoana tuottaa rohtoa, josta ihmiset ovat jokseenkin riippuvaisia. Rohtokaupan hallitsija hallitsee muita, joten Atreidesin suku on vallan huipulla. Ensimmäisessä osassa esitellään herttua Leto ja hänen (jalka)vaimonsa lady Jessica sekä heidän poikansa Paul, josta myhöhemmin tulee legendojen ennustama Muaid’Dib, pelastaja.

Luin ensimmäisen osan toukokuussa ja jäin odottamaan seuraavaa, mutta en ole muistanut kuin kerran etsiä myöhempiä osia kirjastosta ja silloin tyhjin tuloksin. Ilmeisesti kaikkia osia ei ole edes suomennettu? Ehdin jo vähän unohtaa koko sarjan, kunnes huomasin, että Yle Areenassa on katsottavana kolmiosainen tv-sarja Children of Dune. Se perustuu Herbertin sarjaan, mutta ilmeisesti sen myöhempiin osiin, sillä Paul Atreides on ollut hallitsija jo 12 vuotta. Mutta oliko pelastaja lopulta sittenkään pelastaja? Paulin jälkeen seurataan hänen lastensa matkaa heidän etsiessään omaa tietään.

Sarja on Areenassa vielä ehkä noin viikon – suosittelen, vaikka olen kerrankin vähän kriittinen. Se sisältää varsin vähän toimintaa ja paljon huokailevaa tuijottamista, filosofista ja elämän peruskysymyksiä käsittelevää pohdintaa, toisaalta myös yliluonnollisia voimia. Teknisiltä tehosteiltaan sarja ei ole kovin hyvä. Lisäksi siinä ilmeisesti oletetaan, että katsoja tuntee henkilöt ja kirjat, sillä esim. hassuja vaatteita ei selitetä millään tavoin, vaikka niille oli Arrakisissa selvät perusteet. Sarjan jokainen jakso on puolitoistatuntinen ja pakko tunnustaa, että väsyin välillä. En silti malttanut olla katsomatta sitä loppuunkaan; Children of Dune eteni hyvin ainakin parilla matkalla Helsinkiin, kun bussissa oli hyvin aikaa keskittyä.

Yle Areenan sivujen mukaan sarja on ”ylistetty”. Ehkä onkin, omana aikanaan eli vuonna 2003. Toisaalta en tunne muita Herbertin teosten filmatisointeja, joten en osaa verrata. Ainakin David Lynchin elokuva 1980-luvulta olisi kiinnostava. Näyttelijäkaarti tässä sarjassa ainakin on hyvä: mukana muun muassa Susan Sarandon ja James McAvoy.

Mainokset