heinäkuu 2014


Ukkonen räiskii ulkona, mutta minä se vaan kirjoitan. Pahin ryske saattoi kyllä jo mennä ohitse, nyt tulee vettä aivan suoralta taivaalta.

Tänään on lomani viimeinen päivä. Tämä on ollut hyvä loma, elämäni pisin ja kaikkein parhaiten töistä irrottava. Toki töistä irtautuminen on ollut helppoa siksi, että väitöksen jälkeen olen väistämättä tietynlaisessa taitekohdassa. Ihan vielä taitekohta ei näy kovin konkreettisesti, sillä väitöskirjan ympärillä jatkan hommia huomenna taas, eikä työhuonekaan vaihdu. Uusi työ on edessä vähän myöhemmin, siitä sitten lisää aikanaan.

Lomalla olen käynyt Barcelonassa (tosin se oli työmatka, koska konferenssi), maalla, viettänyt kaupunkikesää ja vieraillut Helsingissä. Olen lukenut, käynyt leffassa, lukenut lisää, uinut, syönyt jäätelöä, juonut valkoviiniä, kiertänyt kirppareilla, syönyt lounasta puistossa, nähnyt oopperaa valkokankaalta, käynyt kesäteattereissa, syönyt kilokaupalla mansikoita, valvonut myöhään, herännyt aikaisin ja monin tavoin elänyt rauhassa ja hyvää elämää. Helsingissä jaksoin tavata enemmän ihmisiä kuin pitkään aikaan – usein tapaamiset jäävät vain harvoihin, koska en yksinkertaisesti jaksa. Nyt jaksoin, ja se oli ihanaa. Työminän olen kaivanut esille kahdesti: pidin luennon kotipaikkakunnalla väitöskirjan aihepiiristä ja sitten Helsingissä tapasin yhden toimittajan.

Olen myös käynyt katsomassa ensimmäistä kertaa taloa ostomielessä. Päätöstä ei ole vielä tehty, mutta tämä on tietysti päällimmäisenä ajatuksissa tällä hetkellä. Joko nyt olisi aika, vai uskallanko? Ja onko tämä se oikea paikka?

Hellekausi on ollut myös uuden opettelua diabeteksen kanssa. Toukokuussa minusta tuntui, että lämmin sää laski verensokeria, mutta nyt helle on kyllä vaikuttanut nostavasti ja pitkän ajan arvot ovat varmasti nyt korkeammat kuin kesäkuussa. Samalla kuitenkin insuliinin kanssa saa olla varuillaan, sillä sokerit laskevat jotenkin yllättävällä vauhdilla kun sille päälle sattuvat. Alkukesästä ilonani toiminut ”kuherruskuukausi” eli remissio, jolloin haimani hetkeksi tokeni ja tuotti insuliinia itsekin, tuntuu ehkä nyt olevan väistymässä – mutta vaikea sanoa. Tämä on kaikki uutta, jokainen päivä ja jokainen uusi tilanne. Töiden alkaminen tasoittaa verensokereitakin taas, sillä ruokarytmi on helpompi pitää tasaisena ja ateriat terveellisempinä työssä kuin lomalla.

Mutta nyt on vielä loma: taidan syödä vähän lisää jäätelöä.

 

Mainokset

Toistaiseksi paras heinäkuussa lukemani kirja on ollut kanadalaisen Douglas Couplandin Eleanor Rigby (2004, suom. 2007). Se puhutteli minua nimenomaan yksinäisyyden kuvauksena, mutta myös jokseenkin traumatisoituneen ihmisen elämäntarinana.

Kirjan päähenkilö Elizabeth Dunn on yksinelävä, yksinäinen nainen, jolla ei ole oman perheen lisäksi juuri sosiaalisia kontakteja. Eikä se perhekään juuri hänen oloaan paranna. Lizin elämä kääntyy päälaelleen, kun sairaalasta tulee puhelu: sinne on tuotu nuori mies, jonka rannekkeessa on kehoitus ottaa hätätilanteessa yhteys Liziin. Mielestäni en spoilaa vielä ratkaisevasti jos kerron, että kyseessä on Lizin poika, jonka hän synnytti lukioikäisenä. Lapsesta ei tiedä kukaan, eivät edes kaikki perheenjäsenet. Pojan ilmaantuminen luonnollisesti kääntää kaiken päälaelleen ja Lizin elämä muuttuu.

Myönnän auliisti sivistymättömyyteni, sillä en tajunnut kirjan nimen olevan viite. Kun aloitin lukemisen, ihmettelin hetken, miksi päähenkilön nimi ei olekaan Eleanor. Sitten tajusin, että tämän täytyy olla viite jonnekin, mutta vasta kirjan luettuani hain Spotifysta kappaleen ja kuuntelin sen eri versioita. Eleanor Rigby on laulu kipeästä yksinäisyydestä ja sopii Lizin tarinan teemaksi.

Liz ei välttämättä ole erityisen säälittävä, enkä pitänyt kirjasta minkään suuren sympatian tunteen vuoksi. Pidin siitä, miten tarkkanäköisesti Coupland kuvaa Lizin elämää, sekä nykytilannetta että siihen johtaneita asioita. Tarkkanäköisesti, mutta kieriskelemättä – Lizin omalla äänellä. Paikoin naisen kyynisyys ja viiltävä ironia ovat jopa ärsyttäviä, mutta toisaalta ne ovat hänelle ehkä aika tärkeitä selviytymiskeinoja.

Kirjan lopputapahtumat ovat oivaltavia, vaikkakin viimeiset sivut ovat ehkä turhankin ruusunpunaisia. Silti en olisi halunnut kirjan päättyvän millään muulla tavoin. Näin on oikein ja hyvin.

Kuulin huhun, että kirjasta olisi tulossa elokuva.En pikahaulla löytänyt siitä mainintaa, mutta toivon huhun olevan totta. Eleanor Rigbystä tulisi taitavan ohjaajan käsissä hieno elokuva, potentiaalia siihen siis on.

 

Molemmissa katsomissani näytelmissä oli hyvät käsiohjelmat. Papu valitsi Oliverin.

Molemmissa katsomissani näytelmissä oli hyvät käsiohjelmat. Papu valitsi Oliverin.

Minusta kesäteatterit kuuluvat kesään. Erityisesti tykkään harrastelijateattereista, sellaisista joissa vapaaehtoistyö ja talkoovoimat tuoksuvat joka lavasteessa ja kahvitauolla myydään jonkun itse leipomaa pulla teatteriyhdistyksen hyväksi. Osa kesäteattereista on kylläkin melko ammattimaisia, mutta silti: on kesäteatterissa silti sitä jotain erityistä.

Tänä kesänä olen ollut tavallistakin aktiivisempi ja käynyt jo kahdessa eri teatterissa. Keski-Suomessa on valtavasti eri kesäteattereita, ja vaikka valitsisi vain Jyväskylässä esitettävät, valinnanvaikeutta tulee silti. Jo pian Barcelonasta palattuani kävin Survo-Korpelan latoteatterissa katsomassa Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissin hienon musikaalin Oliver! Oliver Twistin tarinan kertovassa musikaalissa erityisen vaikutuksen minuun tekivät lapsinäyttelijät, -kuorolaiset ja -tanssijat. He lauloivat hyvin ja osasivat hommansa. Aikuiset hoitivat raskaimmat roolit kunnialla kyllä, mutta tämän musikaalin parasta antia olivat joukkokohtaukset, erityisesti ne, joissa lapset olivat mukana. Oliver! pyörii Latoteatterissa elokuulle asti, joten lämmin suositus! Myös Morre oli käynyt katsomassa tämän näytelmän ja piti näkemästään.

Jos oli Oliver Twistin tarina köyhyydestä ja kurjista oloista kohti parempaa elämää liikkumisesta, niin vielä paremmaksi pisti Jyväskylän Kansannäyttämö Harjun kesäteatterissa näytelmällään Seitsemän siskosta. Ville Kiljunen oli dramatisoinut Aleksis Kiven näytelmän kokonaan uuteen näkökulmaan. Tarina oli tuttu, mutta kuitenkin uusi. Oli virkistävää huomata, miten sukupuolittuneita käsityksiä ravistellaan. Monet asiat muuttuvat, jos tekijöinä on seitsemän nuoren miehen sijaan seitsemän nuorta naista. Käsikirjoituksessa oli huomioitu näitä, mutta jätetty katsojille myös tilaa huomata ja tulkita asioita itse. Tekstissä myös kunnioitettiin Kiven alkuperäistä kieltä hienosti, ja parhaat palat kuten ihanat runot ja laulut oli säästetty – minulle Kiven runot ovat rakkaita ja tippa linssissä niitä nytkin kuuntelin. Väliin oli ripoteltu kesäteatterimaisia vitsejä, joille nauroimme makeasti. Pidin tästä näytelmästä kovasti. Siitä on enää kaksi näytöstä jäljellä, tänään ja huomenna, joten kiireisesti katsomaan jos joku lähiseudulta tätä lukee!

Vielä tänä kesänä kiinnostaisi kaksi tai kolme näytelmää: Toivolan Vanhalla Pihalla esitetään Tiina-näytelmää, joka on ensimmäinen teatterisovitus Anni Polvan kirjoista. Se on pakko nähdä! Kulissi esittää Survo-Korpelassa Lumikki-musiikkinäytelmän, joka on kuulemma vahvasti modernisoitu tulkinta tutusta sadusta. Sinne voisi viedä kummitytön sisaruksineen. Ja sitten aikuisseurassa on ollut puhetta, että Kankaan paperitehtaan tiloissa esitettävä Teatteri Eurooppa Neljän näytelmä Synnyimme lähtemään voisi olla kiinnostava. Näitä voi toteuttaa sittenkin kun loma loppuu, sillä vaikka viikon kuluttua olen jo takaisin töissä, kesä jatkuu, kesä.

Pari kesää sitten juhannuksena pidin itselleni lukumaratonin: omistin 24 tuntia vain ja ainoastaan lukemiselle (pakollisia uni- ja ruokataukoja lukuunottamatta). Kirjablogeissa lukumaratoneja on järjestetty myös kollektiivisesti, siis samana päivänä monessa eri blogissa, mutta nuo päivät eivät ole olleet minun kalenterini kannalta hyviä. Nyt viettäessäni ihanaa, kunnollisen mittaista kesälomaa, minulla on mahdollisuus taas toteuttaa maraton.

Tänä vuonna lukumaratonini teemana on oman hyllyn lukemattomat. Vaikka kirjastostakin lainattujen rivi on tällä hetkellä melko pitkä (ja sisältää erittäin kiinnostavia kirjoja), käytän lukumaratonin lyhentääkseni listaa oman hyllyn aarteista, jotka ovat odottaneet lukemista aivan liian kauan. Valitettavasti tietoteknisistä syistä en nyt saa tähän kuvaa kirjapinosta, joka toimii maratonin lähtökohtana. Olen valinnut pinoon kahdeksan kirjaa, joista suurin osa on kotimaisia. Koska maratonilla toimivat parhaiten lyhyet kirjat, valitsin joukkoon myös pari sivumäärältään pienempää pokkaria. Tavoitteena on lukea näistä kirjoista vuorokaudessa neljä tai viisi, ehkä ehdin aloittaa kuudetta.

Aakkosjärjestyksessä:

  • Bauermeister: Elämän lempeät maut
  • Kinnunen: Neljäntienristeys
  • Lipasti: Perunkirjoitus
  • Lundberg: Kalaharin hiekkaa
  • Sansom: Talvi Madridissa
  • Schlink: Lukija
  • Tapper: Tarinakaupunki
  • Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

Olen valmistautunut maratoniin käymällä aamulla kaupassa ja varaamalla ruokaa jääkaappiin. Välillä tosin pitää myös kokata, mutta se tekee vain hyvää lukemisen välillä. Luen kotona sohvalla, sängyllä ja parvekkeella, tuskin lähden hellettä etsimään ulkoa.

Raportoin tähän maratonin edistymisestä sitä mukaa kun kirjoja tulee luettua. Maratonini alkaa siis nyt, klo 12 torstaina ja päättyy huomenna perjantaina samaan aikaan.

 

Klo 15:50 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014, 334 s.)

Ja tämä nykyinen talo on apen jäämisiä, tietysti. Johannes kertoi isänsä olleen puuseppänä laivalla, mutta talossa ei ollut meriltä tuotuja muistoja. Kahden kesken Johannes kehui isäänsä mukavaksi, ja puheista välittyi, että sillä oli isää yhä ikävä. Samalla se kuitenkin vaikutti jollakin tapaa vihaiselta. Appi oli kuollut äkkiä, sillä aikaa kun Johannes oli armeijassa. Anoppi kertoi, ettei iskiasleikkaus onnistunut.

 

Klo 17:45 Bernhard Schlink: Lukija (1995, suom. 1998, 224 s.)

Odotin eteisessä. Hän pukeutui keittiössä. Ovi oli raollaan. Hän riisui kotitakkinsa; sen alla hänellä oli kirkkaanvihreä alushame. Tuolinkarmilla oli kaksi sukkaa. Hän otti niistä toisen ja kääri sen käsissään rullaksi. Hän seisoi yhdellä jalalla, tuki sen polveen toisen jalan kantapään, kumartui, pujotti rullalle käärityn sukan varpaitten yli, laski varpaansa tuolille, veti sukan pohkeen, polven ja reiden yli, kumartui sivulle ja kiinnitti sukan sukkanauhoihin. Hän oikaisi selkänsä, laski jalkansa lattialle ja otti käteensä toisen sukan.

En saanut silmiäni irti hänestä.

Klo 20:50 Ulla-Lena Lundberg: Kalaharin hiekkaa (1986, suom. 1987, 267 s.)

Tom Carey istui täysin liikkumattomana, mutta Klara kuuli että hän oli hereillä. Ei ollut yhtään ainoaa kysymystä, mitä hän olisi halunnut miehelle tehdä, ja hänen tilava varastonsa oli kaavittu tyhjäksi niistä sosiaalisista vaihtorahoista joita ihmisten välillä kiertää. Niin he istuivat, jäykkinä ja pahoinvoivina, kunnes taivas alkoi harmaantua. Silloin Tom herätti Charlien ja irrotti tämän kädet ja jalat. Kun he käynnistivät auton oli jo niin valoisaa, että he saattoivat nähdä auton hylyn, likaisia muovin kappaleita, jätteitä sikin sokin. Puoli kilometriä siitä paikasta mökkikaupungin alku, muutama hökkeli jotka eivät kuuluneet sen koommin perinteiseen yhdyskuntaan kuin nykyaikaiseenkaan; paikka minne ei ainakaan poliisia kutsuttaisi.

Klo 23:30 Roope Lipasti: Perunkirjoitus (2013, 288 s.)

Mietin kuinka sukulaisuus on kummallista: riitely voi olla jatkuvaa, mutta se voidaan myös lopettaa koska tahansa, pistää asia syrjään, keskittyä johonkin muuhun, ja sitten taas hetken tullen jatkaa siitä mihin jäätiin. Sukulaiset ovat osa ihmistä. Me olimme Jannen kanssa toisillemme vähän niin kuin ylimääräinen raaja omassa ruumiissa. Sellainen, joka useimmiten vain on olemassa ja enemmän tai vähemmän tiellä. Mutta toisaalta siitä raajasta, kolmannesta kädestä, on joskus hyötyäkin, jos pitää kantaa jotain, vaikka elämää, eteenpäin.

Klo 9:30 Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut (2009, 216 s.)

Hän sipaisi sormenpäällään tiramisukulhon sisäreunaa ja maistoi. Lopputulos tuntui täyteläisen lämpimältä ja pehmeältä, kuin huulilta jotka avautuivat hänen omiaan vasten; maku oli määrittelemätön, ylellinen ja pakottava, salaperäinen ja tyynnyttävä. Ian seisoi keittiössä odottaen Antoniaa jokainen aisti valppaana ja ajatteli, että ei ihmettelisi yhtään, vaikka taivaan tähdet kaikessa loistossaan putoaisivat hänen keittiöönsä.

Klo 12:00 Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (2010, sivulle 178 asti)

Tammikuussa 1856 Runeberg juhli hopeahäitä itsensä kanssa. Siltä minusta, hänen vaimostaan, ainakin tuntui.

Ei yksikään kymmenistä vieraista ollut tullut minun vuokseni.

Kaikki puheet pidettiin hänelle, lukuun ottamatta pari velvollisuudentuntoista mainintaa alussa ja lopussa hänen ”lempeästä puolisostaan ja elämänsä seuralaisesta.” Niin minulle ainakin kerrottiin, minähän en itse kuule mitään.

Mieluiten tosin pysynkin taka-alalla, niin ettei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka hän olisi juhlinut hopeahäitä omin päin. Tuntui väärältä, miltei nöyryyttävältä näyttäytyä hänen rinnallaan kuin mitätön musta varpunen.

 

Lukumaraton on lopussa! Luin alusta loppuun viisi kirjaa ja puoliväliin kuudetta, yhteensä noin 1500 sivua, mikä on yllättävän suuri määrä, en olisi ihan sellaista etukäteen ennustanut. (Tosin olisihan sen voinut laskea, jos olisin katsonut lukulistalla olleiden kirjojen sivumääriä muutenkin kuin vain päältäpäin arvioiden.)

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli odotetuin ja myös odotetusti paras maratonin kirjoista. Lämmin suositus – ja kavereille tiedoksi, että minulta saa opuksen lainaksi jos kirjastossa on jonoa. Myös Roope Lipastia voin suositella; nauroin Perunkirjoitukselle ääneen parvekkeella illalla. Kalaharin hiekkaa ei tehnyt samanlaista vaikutusta kuin Lundbergin Jää, ja Lukija taas jäi raskaasta aiheestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi? – yllättävänkin etäiseksi. Elämän lempeät maut toi mieleeni Maeve Binchyn, mikä ei ole huono suositus. Kesken jäi Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä, jonka tosin kyllä luen ensi tilassa loppuun, niin hauska ja viihdyttävä se on.

Tänä iltana onneksi menen kesäteatteriin. Niin paljon kuin lukemista rakastankin, juuri nyt kaipaan ihan jotain muuta. Tosin ensin taidan lähteä käymään kirjastossa…

Hyvää lukukesää kaikille! Lukumaraton oli ihanaa, taas kerran, ja uusin sen kunhan oikea hetki taas osuu kohdalle.

Viime viikon vietin Barcelonassa. Osallistuin International Oral History Associationin konferenssiin, jonka teemana tällä kertaa oli valta ja demokratia – Power and democracy. Edellisen kerran osallistuin saman organisaation konferenssiin neljä vuotta sitten Prahassa. Kuten silloinkin, myös nyt varsin suureksi paisuneen konferenssin järjestelyissä oli toivomisen varaa, mutta sisällöt kyllä aina vain yhtä kiinnostavia.

1-WP_20140711_001Tällä kertaa esitelmäni käsitteli yhtä väitöskirjani palasta: seksuaalihuumoria ja seksuaalista häirintää tehtaissa. Työryhmässäni oli eräs brittitutkija, jonka tapaamista olin odottanut ja toivonut, joten reissu oli hyvin onnistunut jo siinäkin mielessä. Esitelmäni meni jokseenkin rutiinilla, mutta ennen kaikkea verkostoitumisen takia reissu tuntui hyvältä.

Melkoisen raskaan talven jälkeen Barcelona-viikko oli myös ansaittua lomaa. Sisko oli jälleen matkaseurana, ja yhdessä kävelimme kaupunkia ympäri, shoppailimme alennusmyynneissä ja maistelimme cavaa. Ehkä paras museokokemus oli Joan Miro -museo, mutta Gaudin La Pedrera oli myös mieleenpainuvan hieno. Bareclonassa ei ollut tukahduttavan kuuma, sillä hellettä helpotti koko ajan puhaltava merituuli, ja parina päivänä vieläpä satoikin. Majoituimme airbnb:n kautta, mikä oli kyllä onnistunut kokemus. Lisäksi oli kiva löytää kirppariketju, sillä jotenkin oma hohtonsa on minulle siinäkin, että ostaa kirpparivaatteita ulkomailta.

Ehkä Barcelona ei ole kaupunkina elämäni rakkaus, mutta tuntui hyvältä silti käydä sieltä. Lisäksi konferenssireissu oli ihanasti puoliksi työtä, puoliksi lomaa, mistä oli ihanaa ajautua varsinaiselle kesälomalle. Nyt lomailen, ajattelen kyllä töitä koska en voi olla ajattelemattakaan, mutta lomaa tästä tekee se, ettei niitä töitä tarvitse tehdä. Niiden ajattelu silloin tällöin ei tee pahaa. Sunnuntaina palaan hetkeksi työminään kun luennoin entisellä kotipaikkakunnallani, mutta muutoin elän ilman tarkkoja aikatauluja. Elämäni ensimmäinen pitkä kesäloma – hurraa!

 

Kuukausi sitten tähän aikaan minua jännitti melkoisen paljon. Väitöksestä on jo kuukausi, huh! Vaikka arki palauttaakin jalat takaisin maahan, olen näinä viikkoina palaillut päivän tunnelmiin monta kertaa. Parhaiten tunnelmointiin ovat siivittäneet valokuvat. Kiitos kuvaajille!

Bloginihan ei ole tyyliblogi, enkä kuvaa tänne päivän asuja, mutta tuon kuukauden takaisen päivän asut haluan tännekin tallettaa. Osittain siksi, että olin niihin niin kovin tyytyväinen ja osittain siksi, että haluan mainostaa niiden lähteitä.

 

Kuvat: Markku Saari.

Kuvat: Markku Saari.

Väitösasusta minulla ei valitettavasti ole edustavaa kokovartalokuvaa. Kyseessä oli kuitenkin sääntöjen mukaisesti musta, polven yli ulottuva, yksinkertainen mekko. Löysin mekon keväällä Hämeenkadun Fida-kirpparilta ja tuunautin sitä hieman ompelijalla. Edellinen omistaja oli muokannut mekkoa hieman minulle vieraaseen suuntaan, joten ompelija palautti näitä korjauksia ja viimeisteli hihansuut ja helman mustalla, leveällä pitsillä. Mekko oli mukava päällä ja näytti kauniilta – hyvä yhdistelmä väittelemiseen. Korvakorut olivat työkaverini tekemät.

Karonkka-asun olin haaveillut ostavani VintagEija’s -liikkeestä Turusta. Koko talven kuolasin toinen toistaan ihanampia mekkoja Eijan nettikaupasta. Hyvissä ajoin jo varasin Turun Tildan shoppailuseurakseni ja matkasin Turkuun ostoksille. Riski, ettei vintage-kaupasta löydykään juuri sopivankokoista ja -näköista mekkoa, oli tietysti olemassa, mutta kirkasotsaisesti olin varma, että kyllä Eijalta jotain aina löytyy. Aikani erilaisia mekkoja soviteltuani minulle tuotiin 1950-luvulta peräisin oleva ihanuus, jota olin kyllä katsonut jo netistäkin, mutta jonka en uskonut sopivan minulle. Mutta kaikkea muuta – kun mekko oli ylläni, en olisi enää halunnut sitä pois ottaa. Juuri täydellinen!

Ostopäätös oli nopeasti tehty. Ennalta minulla oli ollut kaksi kriteeriä karonkkamekolleni: ettei se olisi musta, ja ettei se maksaisi liikaa (minulla oli mielessäni hintakatto). Tämä juhlapuku oli sitten musta ja maksoi ihan liikaa, mutta kertaakaan en ole sitä katunut. Puku on upea ja tulen varmasti käyttämään sitä toistekin. Olkaimettomaan juhlapukuun tarvittavan boleron ostin Your Facelta. Kiitos Eijalle ja terveiset Turkuun! Kiitos myös Tildalle ostosseurasta!

Kun kerran mainostamaan ryhdyin niin kerrottakoon vielä, että kampauksen teki luottokampaajani Maarit Villielosta. Kukka hiuksissa tuli mekon mukana VintagEijalta.

Valokuvia päivässä otti turkulainen ystäväni, ja pari viikkoa myöhemmin poseerasin Ilonan kameralle keskellä päivänkakkarapeltoa.

Kuva: Ilona Savitie.

Kuva: Ilona Savitie.

 

 

Lallin perinnöstä on ihan toisenlaista kirjoittaa kuin mistään aikaisemmasta kirjasta. En nimittäin ole aiemmin blogannut kenenkään tuttavani fiktiivisestä teoksesta. Matti Rautiainen on minulle tutumpi ihan muissa ympyröissä kuin dekkarikirjailijana, mutta sitäkin jännittyneemmin tartuin hänen esikoisromaaniinsa Lallin perintö (2013).

Luen aika vähän dekkareita, joten en ole kovin hyvä arvioimaan tämän genren kirjoja. Lallin perinnöstä löytyvät kuitenkin peruselementit: rikostutkija, hänen apulaisensa tai se enemmän tai vähemmän nokkela toinen pyörä (tässä tapauksessa apulainen taitaa olla se nokkelampi), poliisi jonka älystä tai tässä tapauksessa luotettavuudesta ei olla ihan varmoja – sekä tietenkin ruumis. Kuolemastahan dekkari yleensä alkaa, ja matkan varrella ruumiita tulee lisää. Kosto on vahva motiivi, samoin yltiöisänmaallisuus.

Lallin perinnössä rikoksia ratkaisevat rikostutkija Lassi Lehtiö sekä hänen naisystävänsä, historianopettaja Riitta. Kuten Rautiainenkin on huomannut, historioitsijat ovat hyviä ratkaisijoita laajan yleissivistyksensä vuoksi. Ranskalainen Fred Vargas käytti kolmea työtöntä historiantutkijaa rikosten ratkaisijoina ennen kuin lanseerasi päähenkilöksi komisario Jean-Babtiste Adamsbergin. (Sivumennen sanoen, minusta Vargas olisi voinut pysyä työttömissä historioitsijoissa, vaikka Adamsberg ihan hyvä komisario onkin. Mutta komisarioita on maailma täynnä.)

Lallin perintö on vilkasliikkeinen kirja. Päähenkilöt siirtyvät sujuvasti Italian Orvieton, Helsingin, Kuopionn, Savonlinnan ja Ilmajoen välillä. Jatkuva liike hieman hengästyttää, mutta samalla liikuttaa tarinaa eteenpäin: liiasta vellomisesta vaikkapa maisemassa tai tilassa Rautiaista ei todella voi syyttää. Ehkä Rautiaisen kirjoittamassa Itä-Savo -lehden kesädekkarissa pysytään paremmin Savonlinnan maisemissa?

Kirjailijan kiinnostuksen aiheet näkyvät dekkarissa, sillä nimensä mukaisesti tarinassa käsitellään Suomen kulttuurihistoriaa ja menneisyyden tulkintoja. Päähenkilöissä on historioitsijoita ja muuten kulttuuriaiheet hyvin tuntevia ihmisiä. Tätä oli ilo lukea juuri siksi. Valitettavasti kustannustoimittajan työ oli jäänyt puolitiehen; seuraava kirja on todennäköisesti paremmin toimitettu ja kirjoitusvirheitä vähemmän. Toivon, että seuraavakin kirja tulee, sillä pidin näistä päähenkilöistä ja kovin mieluusti lukisin heidän seikkailujaan uudelleen.

Lallin perinnöstä voi lukea vielä puolueellisemman jutun Scrofan blogista viime kesältä.

Sain väitöslahjaksi Matilta ja Susannalta Nordbooks-kustantamon rikosnovellikokoelman Riistetty elämä, jossa on mukana myös Rautiaisen novelli. Kokoelma kuuluu ilman muuta lomareissulukemistoon!

 

Seuraava sivu »