1-WP_20140622_003Juhannussunnuntaina moni paikka Helsingissä oli kiinni, mutta Ateneumissa olivat ovet auki ja tilaa. Ihme kyllä, sillä Tove Janssonin elämää ja taitelijauraa käsittelevä näyttely on ollut avaamisestaan asti ruuhkainen. Menimme sinne jo aamupäivällä, mikä ehkä oli pelastus; loppukierrosta kohti kiljuvien pikkulasten sekä myös hitaasti eteenpäin ryömivien aikuisten määrät lisääntyivät, mutta aluksi saimme kiertää suht rauhassa.

Tove-näyttelyä oli kehuttu minulle, enkä voi kuin yhtyä kehuihin. Laaja näyttely osoittaa hyvinkin alleviivaavasti sen, että Jansson oli hyvin monipuolinen, lahjakas, luova ja mielikuvituksekas taiteilija. Näyttelytekstit olivat onnistuineita: hyvin lyhyitä, mutta erinomaisen informatiivisia.

Näyttely osoittaa, kuinka Jansson on paljon muumeja laajempi ja ulottuvampi, vaikka osaakin kuvata myös pientä ja varjoon jäävää. Näyttely sai minut tuntemaan melkein pakahduttavaa ihailua. Katsoessani videota, jossa Tove tanssii nauraen, kalastajavillapaita päällään, saaristomaisema taustallaan, minua melkein itketti. Että voikin olla joku joka on ollut niin rohkea, taitava ja hyvä monella eri tavoin, ja miten hän rakastikaan saaristoaan.

Juhannusviikonloppuna pyhiinvaelsin myös niiaamaan Janssonien perhehautakiven luokse Hietaniemen hautausmaalle. Sekin oli tärkeä hetki. Tove-ihailuni ei tietenkään syntynyt nyt Ateneumin näyttelyssä, vaikka se sitä syvensikin ja toi uutta voimaa, sillä tietysti olen erityisesti hänen kirjallista tuotantoaan ihastellut iät ja ajat. Siksi hänen haudallaan käyminen oli hyvä hetki, kunnioittamisen osoitus.

Tove-elämäkerta on edelleen lukemattomana hyllyssä, se muutaman vuoden takainen Boel Westinin Sanat, kuvat, elämä. Näyttelyvierailu muistutti taas, että tämä elämäkerta ei ole sellainen, joka pitää lukea vaan sellainen, jonka haluan lukea. Luultavasti ensin on kuitenkin palattava edes yhden kirjan verran Muumilaaksoon, sillä siitä on aikaa kun olen viimeksi muumikirjoja lukenut.

Mainokset