Viime keskiviikko ja edellinen postaus taisi olla tältä erää jonkinlainen aallonpohja diabetes-juttujen kanssa, sillä sen jälkeen on mennyt paljon paremmin. Tämä viikonloppu on ollut loistava, vaikka ennalta odotin jotain ihan muuta. Epäilemättä aallonpohjia tulee uudelleen, mutta pääasia lienee, että nyt on paljon parempi olo.

Eilen sain ensimmäisen väitöslahjani: tuttava vei minut ratsastusvaellukselle Sahalan kartanoon Rautalammille. Reissu oli nimenomaan islanninhevosvaellus. Olen ratsastanut nuorempana, mutta varmaan viiteentoista vuoteen en ole itseäni hevosen selkään kammennut. Mutta oi – se oli vielä kivempaa kuin odotin! Auringon helliessä vietimme neljä hienoa tuntia maastossa, ja neljään tuntiin en muistanut pelätä väitöstilaisuutta. Hevoseni oli ihana ja toimi hyvin, huolimatta minun epävarmoista ratsastustaidoistani.

Etukäteen ajattelin, että koska verensokeri on tähän asti reagoinut melko herkästi sekä helteeseen että liikuntaan, vaelluksesta voisi tulla ongelma. Asiallisesti tietysti kerroin retken vetäjälle sairaudestani, koska hänen pitää tietää ihan vain turvallisuuden vuoksi. Varustin itseni vyölaukullisella pillimehuja ja siripirejä. Sain hoitajalta vinkkejä verensokerin pitämiseen hieman korkeahkona aamusta asti, ja noudatin niitä, ja – tadaa – kaikki meni hienosti! Verensokru ei kertaakaan laskenut tärinätasolle asti! Vaikka toimin viime keskiviikkona samoin, homma meni pieleen, mutta nyt meni paremmin kuin hyvin. Voi miten onnellinen olinkaan.

Illalla oli jälleen (ks. esim. viime kesän postaus) serkkujen järkkäämä kotipihan rockfestivaali meidän kylällä. Riensin sinne heti kun ehdin hevosteluhiet pestä. Rockissa hyvä diabetes-päivä vain jatkui: sen lisäksi, että verensokerit pysyivät hyvinä koko illan, tapahtui myös kaksi erittäin kannustavaa kohtaamista, joiden ansiosta mielialani sairauden suhteen kohosi huomattavasti. Sain kannustusta ehkä hieman odottamattomaltakin taholta, mutta yhä vieläkin mieltä lämmittää se keskustelu. Toinen juttu on vähän hienovaraisempi ja vaikeampi selittää, mutta riittänee kun sanon, että kaikkinensa lauantai sai minut uskomaan paremmin siihen, että elämä voi olla myös oikein hyvää ja hauskaa ja arvokasta, vaikka sairastankin parantumatonta sairautta.

Kun tänään vielä sukulaispojan rippijuhlissa onnistuin ottamaan insuliinipiikit juhlatilanteessa ihan kuin se olisi jotain normaaliin elämääni kuuluvaa (niinkuin se tietysti nyt on, vaikka asiaa onkin vaikea edelleen myöntää), tunnen olevani viikonlopussa enemmän kuin vain onnistunut suorittaja – paremminkin voittaja. Kaikki meni niin hyvin, että keskiviikon itkumasennus tuntuu etäiseltä. Ehkä tämän kanssa tosiaan voi oppia elämään.

Väitökseen on enää muutama päivä. Se jännittää hulluna, eikä todellakaan pelkästään verensokerien vuoksi, vaikka niistä huolehtiminen tuokin oman pienen mausteensa jännityssoppaan.

Advertisements