Olipa päivä! Joskus työ on silkkaa juhlaa – voi ihanuutta! Ja haikeutta samaan aikaan… Ja joskus parhaissakin hetkissä on synkkä pilvireunansa.

Tänään päiväni alkoi ensin rehtorin tapaamisella. Jyväskylän yliopiston rehtori Matti Manninen on jatkanut vanhaa perinnettä ja tapaa jotakuinkin kaikki väitöskirjansa valmiiksi saaneet. Väittelijät siis vievät hieman ennen väitöstilaisuuttaan kirjansa rehtorille; painoksesta pitää siis varata yksi kappale rehtoraattia varten. Tilaisuudessa on yleensä pari, kolme väittelijää yhtä aikaa esittäytymässä. Minun kanssani oli tutkija kauppakorkeakoulusta, johtamisen oppiaineesta. Kiinnostavasti molempien tutkimusten aiheet sivusivat työstä kertomista, narratiivisuutta ja sukupuolitematiikkaa. Tilaisuus oli leppoisa ja nopeasti ohi. Jännitin aamulla, mutta jännitys laukesi kävellessäni kotoa rehtoraattia kohti. Olin valmistautunut esittelemään keskeiset tutkimustulokset, koska tiesin rehtorin kysyvän niitä, joten keskustelu oli ihan sujuvaa.

Puoliltapäivin oli ensin Helan laitoskokous ja sen jälkeen väitöskirjani pääohjaajan, professori Pirjo Korkiakankaan eläköitymisjuhlat. Voi miten kiva juhla! Erityisen hienoa oli etnologian professori emerituksen Bo Lönnqvistin puhe Pirjolle. Se puhe nosti oli oikea sivistyneen ihmisen tyylikäs, koskettava puheenvuoro, jotain sellaista jota harvoin saa kuulla. Moni itki liikutuksesta, moni vaikuttui Bossen elegantista esiintymisestä. Liikutusitkun ja Bosse-ihailun lisäksi puhe sai minut tuntemaan valtavaa ylpeyttä siitä, että olen etnologi.

Pirjo on opettanut minulle paljon. Hänen roolinsa tutkimukseni valmistumisessa on oleellinen. Tänään ei kuitenkaan ollut kyse hänen panoksestaan yksittäiseen tutkijaan, vaan esiin nostettiin pitkään tieteenalallamme vaikuttaneen ihmisen monet tehtävät ja sinnikäs ahkeruus, rakennetut sillat ja kannustava, tieteenalaa eteenpäin vievä työ. Pirjon ura kelpaa malliksi monelle.

Illalla Pirjon juhlintaa jatkettiin vielä ruokailulla ja vähemmän ohjelmallisemmalla yhdessäololla. Iltapäivällä kaupungin yllä raivonnut ukkonen teki säästä trooppisen kuuman ja kostean, mikä tuntui myös juhlatiloissa, joissa oli melko hikistä. Jos oli lämmin tunnelma noin niinkuin mielissä ja kielissä, niin lämmintä oli myös mittarissa.

Vaikka päivä oli täydellisen juhlava, omalta osaltani se oli myös synkempi kuin pitkään aikaan.Verensokerin kanssa oli päivällä aikamoista taistelua ja vaikeuksia, vaikka olin hoitanut kaiken tarkasti ohjeiden mukaan. En käsitä mistä tämänpäivän hypo-tila johtui. Masensi ja harmitti valtavasti ja itkin itsesäälissä velloen. Tätäkö elämä on loppuun asti? Että yhtäkkiä verensokeri saattaa laskea, eikä sitä voi kontrolloida mitenkään? Aina pitää olla valmistautunut outoihin pomppuihin. Ja jos edes kerran (kuten tänään ensimmäistä kertaa kuukauteen) olin liikkeellä ilman pillimehua, voi tärinä ehtiä aikas pahaksi ennen kuin ehdin etsiä jostain mehua. Siripiri-karkkeja laukussa oli, mutta mehu tuntuu yleensä tehoavan nopeammin.

Itkin tänään katkerasti, kovemmin kuin pitkään aikaan. Välillä on niin kovin vaikea hyväksyä, että diabetes on tässä ja nyt, ja vaikka kuinka hoidan itseäni, se ei mene pois. Se ei mene pois, se vain on minussa ja vaikka kuinka ”teen läksyt” hyvin, en pääse siitä eroon ja se voi pilata minkä tahansa hetken. Ja että se voi olla aika vaarallinen siitä huolimatta, että hoidan itseäni ohjeiden mukaan. Olin tänään valtavan vihainen hoitajien ja diabetes-opaskirjojen väitteille, ettei diabetes laske elämänlaatua. Varmasti muuttaa, ainakin minun päiväni meni tänään pilalle tästä.

Antaisin pois niin paljon, jos vain voisin olla terve. Antaisin tämän väitöskirjan, kaikki nämä vuodet ja työn jota rakastan, jos vain olisin terve. Turhaa tietysti piinata itseään tälläisilla ajatuksilla; vaihtokauppa ei ole mahdollista.

Pelkään vähän, että minusta tulee katkera. Mutta kuinka voi olla katkera jostain niin kasvottomasta asiasta kuin tämä sairaus on? Kunpa vain oppisin olemaan vihaamatta elämääni ihan niin paljon kuin miltä tänään iltapäivällä tuntui. Jos päästä vihan vaikuttamaan liikaa, siitä voi olla vaikea enää päästä eroon.

Olo kyllä kohentui iltaa kohti, monellakin tapaa. Kun kävelin juhlista kotiin hitaasti lämpimässä kesäillassa, ajattelin, että minun pitää pakottaa itseni muistamaan, ettei elämässäni ole mitään niin kauhean vihattavaa. Hyvät asiat eivät ole kadonneet, minun vain pitää muistaa ne. Ajattelin tosi puhuttelevaa kuvaa, jonka lainasin eräästä facebookin diabeteetikkoryhmästä. Sen viesti on auttanut aiemmin, se auttoi minua tänään ja tulee auttamaan jatkossakin.

Ihminen ei huku tippuessaan veteen vaan silloin, jos ei edes yritä päästä pois sieltä. Minun pitää vain opetella uimaan.

hukkuva

Mainokset