kesäkuu 2014


Kesäkuu on ollut ymmärrettävistä syistä kiireinen ja raskas. Olen kaivannut kirjojen ääreen, mutta päässyt sinne paljon harvemmin kuin olisin toivonut. Iltaisin nukahdan jo muutaman sivun jälkeen, vaikka uni sitten onkin levotonta. Lukemisen ikävästä kertoo myös se, että olen hamstrannut kirjastosta taas pitkän rivin kirjoja, vaikka entisetkin on lukematta. Kirjastossa käyminen, pikainenkin, on kuitenkin aina rentouttavaa ja nautinnollista, joten olen paennut sinne aina välillä. Sitä paitsi: vaikka en ehdi ja jaksa lukea niin paljon kuin haluaisin, ajatus lukemattomista aarteista kirjakassissa tai hyllyssä on pieni lohtu sekin.

Erityisesti väitöksen jälkeen olen kaivannut helppoa lukemista, ja kuten aiemmin kerroin, esim. Gabrien García Márquezin Patriarkan syksy oli vain pakko jättää kesken – liian raskasta tähän olotilaan. Onneksi lukupiirissä oli Márquez-teema. Margaret Atwoodin Orjattaresi oli valtavan hyvä, joskin raskas lukukokemus. Olen lukenut muistaakseni vain yhden Atwoodin tätä ennen ja ehdottomasti omaksi tappiokseni. Lainasin jo seuraavan odottamaan, joten ehkä kesän aikana tutustun häneen lisää.

Myös leffojen suhteen olen loppukuusta ollut melko höttöinen. Elokuvissa käyminen on ihanaa todellisuuspakoa väsyneelle, mutta leffavalinnat ovat olleet mitä keveimpiä: Grace of MonacoEdge of tomorrow, Miljoona tapaa kuolla lännessä ja Maleficent. Ei kerrassaan mitään, mikä vaatisi ajattelemaan.

Kirjoista bloggaaminen on jäänyt vain yhteen kertaan koko kuukauden aikana. Sen asian toivottavasti ainakin korjaan kesän kuluessa. Toivoisin myös, että kunhan loma alkaa, voisin jossain vaiheessa järjestää lukumaratonin. Se oli ihana kokemus, kun kaksi vuotta sitten sen itselleni soin, ja haluaisin uudistaa reissun.

Tässä siis kesäkuussa luettujen lista:

  • Gabriel García Márquez: Kukapa everstille kirjoittaisi
  • Margaret Atwood: Orjattaresi
  • Victoria Connelly: Etsin sinua, Mr. Darcy
  • Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
  • Maeve Binchy: Hopeahäät
  • Fredrik Backman: Mies joka rakasti järjestystä

 

Juhannuksena sisko kokeili kattilaleipää, tuota vaivaamatta valmista trendiherkkua. Leipä oli niin hyvää, että sitä syötiin enemmän kuin on terveellistä. Pakkohan sitä oli kokeilla itsekin.

Tein kattilaleipäni samalla reseptillä kuin sisko, eli Ideasiepon blogia seuraten. Epäilemättä muitakin ohjeita olisi tarjolla, googleosumia kun on melkoisen paljon, mutta tuo ohje oli toimiva.

Sekoitin ainekset eilen illalla ja jätin taikinan peitettynä tekeytymään. Kun tänään tulin Sepänaukion kirpparilta, painelin ilmakuplia taikinasta pois ja käärin sen jauhoitettuun keittiöpyyhkeeseen kohoamaan. Parin tunnin kuluttua kuumensin kattilan uunissa, tipautin taikinan sinne ja paistoin noin 45 minuuttia. Leipä jäi hieman kosteaksi sisältä, eli ilmeisesti paistoaika oli liian lyhyt – minua kuitenkin jo odotettiin pihassa, joten hiukan kiirehdin paistoajan kanssa. Mutta kaikki meni niin kuin pitikin: taikinan hiiva toimi itsekseen, kattilaan ei jäänyt mitään kiinni ja niin edelleen – koko taika onnistui!

Leipä suoraan uunista otettuna.

Leipä suoraan uunista otettuna.

1-WP_20140629_011

Nam, nam, nam.

Leipä on to-del-la hyvää. Nyt tein sen pelkistä valkoisista vehnäjauhoista, mutta sisko ehti jo kokeilla myös hieman tummempaa leipää. Aivan karkeat jauhot tähän tuskin sopivat, sillä taikinaa ei vaivata lainkaan, ja vehnästä syntyy helpoiten sitko.

Kattilaleipä on ehkä helpoin leipä mitä tiedän. No joo, ehkä yläasteen kotsantunnilla tehdyt teeleivät ovat vielä helpompia. Ainoa vaikeus syntyy siitä, että kattilaleipä vaatii aikaa ja sen kautta hieman suunnittelua. Mutta vaivaamista se ei vaadi, ainoastaan sitä aikaa.

Kattilaleivän voi tehdä myös padassa. Minulla on valurautapata ja luulen, että seuraavan satsin teen siinä. Loma lähestyy ja epäilen, että sen aikana teen yhden jos toisenkin satsin tätä herkkua.

1-WP_20140622_003Juhannussunnuntaina moni paikka Helsingissä oli kiinni, mutta Ateneumissa olivat ovet auki ja tilaa. Ihme kyllä, sillä Tove Janssonin elämää ja taitelijauraa käsittelevä näyttely on ollut avaamisestaan asti ruuhkainen. Menimme sinne jo aamupäivällä, mikä ehkä oli pelastus; loppukierrosta kohti kiljuvien pikkulasten sekä myös hitaasti eteenpäin ryömivien aikuisten määrät lisääntyivät, mutta aluksi saimme kiertää suht rauhassa.

Tove-näyttelyä oli kehuttu minulle, enkä voi kuin yhtyä kehuihin. Laaja näyttely osoittaa hyvinkin alleviivaavasti sen, että Jansson oli hyvin monipuolinen, lahjakas, luova ja mielikuvituksekas taiteilija. Näyttelytekstit olivat onnistuineita: hyvin lyhyitä, mutta erinomaisen informatiivisia.

Näyttely osoittaa, kuinka Jansson on paljon muumeja laajempi ja ulottuvampi, vaikka osaakin kuvata myös pientä ja varjoon jäävää. Näyttely sai minut tuntemaan melkein pakahduttavaa ihailua. Katsoessani videota, jossa Tove tanssii nauraen, kalastajavillapaita päällään, saaristomaisema taustallaan, minua melkein itketti. Että voikin olla joku joka on ollut niin rohkea, taitava ja hyvä monella eri tavoin, ja miten hän rakastikaan saaristoaan.

Juhannusviikonloppuna pyhiinvaelsin myös niiaamaan Janssonien perhehautakiven luokse Hietaniemen hautausmaalle. Sekin oli tärkeä hetki. Tove-ihailuni ei tietenkään syntynyt nyt Ateneumin näyttelyssä, vaikka se sitä syvensikin ja toi uutta voimaa, sillä tietysti olen erityisesti hänen kirjallista tuotantoaan ihastellut iät ja ajat. Siksi hänen haudallaan käyminen oli hyvä hetki, kunnioittamisen osoitus.

Tove-elämäkerta on edelleen lukemattomana hyllyssä, se muutaman vuoden takainen Boel Westinin Sanat, kuvat, elämä. Näyttelyvierailu muistutti taas, että tämä elämäkerta ei ole sellainen, joka pitää lukea vaan sellainen, jonka haluan lukea. Luultavasti ensin on kuitenkin palattava edes yhden kirjan verran Muumilaaksoon, sillä siitä on aikaa kun olen viimeksi muumikirjoja lukenut.

Väitöstilaisuutta, karonkkaa ja tohtorijuhlia vahvasti myötäelänyt sisko tiesi, millä tasolla liikkuvaa kirjallisuutta juuri nyt kaipasin. Twilight-maratonin jälkeen yritin lukea Gabriel García Márquezin kirjaa Patriarkan syksy, mutta jaksoin vain muutaman kymmenen sivua. Juhannuslomalle pakkasin mukaan huomattavasti hyväntuulisempaa ja kevyempää luettavaa, mutta ei hätää: sisko oli lainannut minua varten kirjastosta juuri sopivaa hattaraa. Brittiläisen Victoria Connellyn ensimmäinen suomennettu romaani Etsin sinua, Mr. Darcy (Mr. Darcy Forever, 2012, suom. 2013), on juuri niin hupsu kuin nimensäkin.

Kirja on nykypäivän versio Järjestä ja tunteista. On siskokset, Mia ja Sarah, jotka ovat luonteeltaan kuin yö ja päivä. Siskokset ovat riitaantuneet vuosia aiemmin ja nyt olisi aika sovinnolle, jos menneet vaan saadaan puhuttua selväksi. Kuvioon kuuluu tietysti myös tarinan herrasmiehet eversti Brandon ja Edward Ferrars sekä renttumainen Willoughby – toki nykypäivän vaatteissa. Kirjan idea on ihan nokkela, mutta valitettavasti Connellyn kynästä ei ole syntynyt yhtä nokkelaa tekstiä kuin esimerkiksi Helen Fieldingillä hänen uudelleen kirjoittaessaan Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Dialogi on välillä niin puisevaa että nolottaa, ja siskokset ovat kummallisia. Erityisesti Sarahin kohdalla ärsyttää: Connelly on tehnyt järkisiskosta sairaalloisen pakko-oireisen, mutta minusta tuntuu ettei hän tiedä pakko-oireista yhtään mitään, kunhan on vähän pintaa selvittänyt, jotta on voinut käyttää sanaa ja osaa sairauden piirteistä kirjassaan.

Mutta silti luin kirjan melkein yhdeltä istumalta – näinhän se usein on sen pahimmanlaatuisen hömpän kohdalla. Kirja on selvästi suunnattu Austen-fanien suurelle joukolle: teksti vilisee lainauksia ja viittauksia Austenin kirjoihin. Oma erityinen kuorrute on se, että kirja sijoittuu Bathiin vuotuisten Austen-festivaalien aikaan. Oijjoi! Jos jotain, niin valtavan ikävän Bathiin tämä kirja nostatti ja aloin jo miettiä, josko syksyllä konferenssireissullani voisin poiketa yhdeksi yöksi jälleen Bathiin. Yksikin ilta siellä olisi aikamoista herkkua, ja pääsisin täydentämään Austen-krääsäkokoelmaani.

Kankeahkon tekstinsä lomassa Connelly paljastaa myös jotain itsestään kirjoittaessaan päähenkilöt kuvailemaan suhdettaan Austeniin. Tai ainakin uskon, että useimmat Austen-lukijat ajattelevat juuri näin, kuten kirjan Sarah:

Joskus on aivan eksyksissä kun ei tiedä, mitä luettavaa valitsisi, mutta Jane Austenin taika piileekin juuri siinä, että nuo kuusi kirjaa voi lukea kuinka monta kertaa tahansa ja aina niistä löytää jotain uutta ja nautinnollista. Nuorena niitä lukee ennen kaikkea rakkaustarinoina – jännittää, saavatko rakastavaiset toisensa vai eivät. Myöhemmin kirjoissa alkaa nähdä muutakin kiehtovaa, kuten niiden huumorin ja ihmissuhteiden monimutkaiset vivahteet. Ne muodostavat oman pikku maailmansa, enkä voi sanoin kuvailla iloa, jota siihen pakeneminen tuottaa.

Etsin sinua, Mr. Darcy on romanttista komediaa, joka ei jätä syvää muistijälkeä, mutta jonka parissa viihtyy hyvin näin esimerkiksi juhannuksena.

 

Jo viime vuoden helmikuussa päätin, että ensimmäisenä arkipäivänä väitöksen jälkeen en suinkaan mene töihin vaan käytän aikani tyhjäpäisimpään asiaan mitä keksin: katson kaikki Twilight-sarjan elokuvat. Säästin niitä oikein, enkä katsonut yhtäkään, vaikka kirjojen myötä uteliaisuus elokuviin hiukan heräsikin. Odotuksen, hermoilun, kaiken paineen ja viime viikon kiireen keskellä tämä ajatus oli noussut niin tärkeäksi, että löysin viime viikolla aikaa etsiä sarjan elokuvia kirjastosta. Kaksi löysinkin kirjastosta ja kolme vuokrasin digiboxin kautta.

Tein vähän varaslähdön ja katsoin ensimmäisen osan jo sunnuntai-iltana. Maanantaina kuitenkin vain löhösin olohousut jalassa olohuoneen lattialla, söin välillä juhlien tähteitä ja naureskelin vampyyritarinalle. Se oli ihana päivä! Juuri sellainen kuin oli tarkoituskin: yhtään aivosolua ei tarvinnut käyttää eikä miettiä väitöstä; sen sijaan vain tapitin huonoja elokuvia ja välillä nauroin niille ääneen, välillä vähän liikutuinkin (no ehkä kerran, muistaakseni, yllättävän vähän kuitenkin).

Jotain hyvääkin: Cullenien talo oli mahtava, paljon tyylikkäämpi kuin olin kuvitellut. Ja niittykukkaketo-kohtaukset olivat asetelmaltaan kauniit, jos päähenkilöillä olisi vain ollut jotain järkevää sanottavaa. (”Ikuisesti…” ei riitä.) Myös susilauman koiranpentumainen käytös keskenään oli jokseenkin hellyyttävää, ja Alice Cullen oli lumoava.

Mutta olivathan ne huonoja elokuvia, ei pääse yli eikä ympäri. Ei mitään omaperäistä, jokseenkin jähmeää näyttelemistä, pinnallinen ote henkilöhahmoihin ilman mitään syytä, miksi henkilöitä voisi ymmärtää, tukea, heidän puolestaan innostua tai surra. Kirjat luin vielä innokkaasti, mutta leffassa kaikki kliseet tuntuivat vielä siirappimaisemmilta ja päähenkilöt niin karikatyyreiltä, ettei ketään voinut ottaa oikein tosissaan. Tosin eihän se ole tarkoituskaan, mutta jotenkin minä pidin näistä henkilöistä enemmän kirjojen perusteella.

Mikä johtaakin keskeiseen kysymykseen: kumpaan joukkueeseen juuri sinä kuulut, Edwardin ja Jacobin? Kirjojen perusteella minä olin enempi Edwardin kannalla, mutta leffojen jälkeen menisin kyllä Jacobin laumaan, vaikka vampyyrit tässä se selkeästi älykkäämpi joukkio ovatkin.

Se meni juuri niin kuin pitikin, väitöspäivä siis. Jännitys helpotti aamulla, selvisin hengissä väitöksestä ja karonkka oli onnellinen. Seuraavana päivänä juhlimme maalla vielä toisen kerran.

Kunhan kuvia vähän valmistuu, palaan varmaankin päivän tunnelmiin uudelleen. Tällä hetkellä voin sanoa, että olen onnellinen ja tyytyväinen. Vaikka väitöskirjan valmistuminen on erään aikakauden ja elämänvaiheen loppu, tunnen seisovani vahvasti uuden kynnyksellä, valossa ja iloisena. Juuri nyt ei ole liiemmälti tarvetta ajatella mennyttä tai tulevaa, vaan keskityn nautiskelemaan juuri tästä hetkestä.

 

juhannusruusut

Väitöstilaisuus:

Alkamisaika: perjantai 13. kesäkuuta 2014, 12:00

Päättymisaika: perjantai 13. kesäkuuta 2014, 15:00

Paikka: Seminaarinmäki, Musica M103

FM Kirsi-Maria Hytösen etnologian väitöskirjan ”Ei elämääni lomia mahtunut. Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana” tarkastustilaisuus. Vastaväittäjänä toimii professori emerita Kaija Heikkinen (Itä-Suomen yliopisto) ja kustoksena professori Pirjo Korkiakangas (Jyväskylä yliopisto).

 

Etnologi Kirsi-Maria Hytönen tutki väitöskirjassaan naisten muistelukerrontaa ja henkilökohtaisia kokemuksia palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien sekä jälleenrakennuksen ajan Suomessa. Tutkimuskohteena olivat naisten suhde työhön, väsymyksen muistot, yhteisöllisyydestä kertominen, sukupuolen merkitykset palkkatyössä sekä se, miten näitä asioita muistellaan. Talvi- ja jatkosotien kotirintamatyöhön liitetään usein iloisia perunannosto- tai mottitalkoita, haavoittuneiden lempeää hoitamista sairaalassa tai naisia väliaikaisesti miesten töissä. Isänmaallisen innostuksen lisäksi naisten työhön sota-aikana kuului myös näännyttävän pitkiä työvuoroja, niukkaa ravintoa ja syvää väsymystä. Muistot kovasta työnteosta ovat sekä raskaita että onnellisia.

 

Työ oli velvollisuus

Talvi- ja jatkosotien aikana voimassa ollut työvelvollisuuslaki kiinnitti kaikki 15–65-vuotiaat tuottavaan työhön osaksi sotaponnisteluja. Työvelvollisuus ei kuitenkaan ollut vain lain kirjain vaan osa ajan ilmapiiriä.

– Ahkeruus ja työnteko olivat osa kunniallisen kansalaisen määrittelyä, ja työkeskeinen ilmapiiri on muistelukerronnassa esillä paljon enemmän kuin työhön pakottava lainsäädäntö, Hytönen toteaa.

Työ on niin keskeinen osa sota-ajan muistoja, että se toisinaan sekoittuu vapaa-aikaan. Joskus vapaa-ajan muistot jopa katoavat kokonaan. Vaikka vapaa-aikaa ei niin usein muistellakaan, sitä kuitenkin oli, kuten myös lomia. Työ on kuitenkin katsottu lomaa tärkeämmäksi, sillä ahkeruus ja työtä tekemällä uhrautuminen olivat naisten keinoja osoittaa olevansa tärkeitä kansalaisia. Sodan ja jälleenrakennuksen aikaa koskeva muistelukerronta onkin monin tavoin yhteydessä kerrontaan naisten vahvuudesta.

 

Naisten vahvuudesta kerrotaan selviytymiskertomuksina

Hytösen mukaan suomalaiset toistavat monissa eri tilanteissa yhteistä tarinaa siitä, kuinka suomalaisten naisten vahvuus on erityistä ja merkitsevää. Vahvat naiset ovat selvinneet vaikeuksista ja kannatelleet perheitä ja yhteiskuntaa läpi historian. Muistot sodan ja jälleenrakennuksen ajan palkkatyöstä jatkavat monesti tätä kerrontaa, jossa väsymykselle, turhautumiselle ja epätoivolle on hyvin vähän tilaa. Tärkeämpää on muistaa selviytyminen.

– Ihmiselle on luontevaa muistella vaikeita aikoja sen kautta, miten tilanteista selvittiin. Toisinaan selviytymiskertomuksesta jää kuitenkin nostalgian tai unohtamisen vuoksi pois se, että väsytti, itketti tai teki mieli antaa periksi. Työ, ahkeruus ja jaksaminen ovat tärkeitä yhteiskunnassamme, Hytönen jatkaa.

Hytösen tutkimusaineistona on neljään eri arkistoon keruukyselyillä ja -kilpailuilla tuotettua muistelukerrontaa naisten työstä ja arjesta talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana.

 

Lisätietoja:

Kirsi-Maria Hytönen toimii tutkijana Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Leivonmäellä syntynyt Hytönen on kirjoittanut ylioppilaaksi Jyväskylän Lyseosta vuonna 2000. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi Turun yliopistosta vuonna 2007 pääaineenaan Suomen historia. Hytönen on toiminut apurahatutkijana vuodesta 2008 alkaen.

Tutkimusta ovat rahoittaneet Seurasaarisäätiön Emil ja Lempi Hietasen rahasto, Kansan Sivistysrahasto, Oskar Öflundin säätiö, Suomalaisen Tiedeakatemian Eino Jutikkalan rahasto, Suomen Kulttuurirahaston keskusrahasto ja Keski-Suomen rahasto, Ellen ja Artturi Nyyssösen säätiö, Palkansaajasäätiö sekä Koneen säätiö.

Tutkimuksen ohella Hytönen on muun muassa toimittanut yhdessä Keijo Rantasen kanssa tietokirjan Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla (Atena 2013) sekä muita teoksia. Lisätietoja tutkijasta portfoliosta: http://users.jyu.fi/~kianhyto/

Julkaisun tiedot:

”Ei elämääni lomia mahtunut” Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana. Tutkimus on julkaistu Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran Kultaneito-sarjassa numerolla XIII, 282 s, Joensuu 2014. ISBN 978-951-9451-05-03, ISSN 1239-3843. Myynti:

Tiedekirja, Kirkkokatu 14, 00170 Helsinki (http://www.tiedekirja.fi/).

Seuraava sivu »