Kaksi viikkoa sitten löysin itseni taas vanhasta tutusta paikasta, Keski-Suomen Keskussairaalan osasto yhdestätoista. Elämäni muuttui kertaheitolla joksikin, jota minun on vaikea tunnistaa. Kuitenkin peruspilarit ovat ennallaan: minulla on ihana koti ja rakas kissa, työ josta nautin, lähestyvä väitöspäivä, lempikirjasto, oma kirjahylly, paljon rakkaita ystäviä ja jossain etäällä haave maalle muuttamisesta

Mutta kaikki tuntuu silti ihan toiselta. Jokainen päivä on toisenlainen kuin ennen, enkä minä ole sama ihminen kuin aiemmin.

Minulla on todettu diabetes. Se on tyyppiä 1, eli se joka on yleinen lapsilla, mutta puhkeaa tavallisesti alle 40-vuotiailla. Autoimmuunisairaus, jonka syytä ei tiedetä – onneksi sentään minun ei tarvitse syyttää tästä itseäni. Se, että ruumiini on epäkelpo, ei onneksi ole elintapojeni syytä tai jotain muuta vastaavaa. Tämä vaillinainen keho nyt vain on osa elämääni.

Sairauteni tarkoittaa sitä, että haimani on lakannut tuottamasta insuliinia, joten minun täytyy pistää sitä itse itseeni tarvittava määrä verensokeritasapainon säilymisen vuoksi. Tarvittava insuliinimäärä riippuu siitä, mitä syön, miten liikun, millainen sää on ja miten hormonit juuri silloin vaikuttavat, noin muun muassa. Kahden viikon jälkeen olen oppinut, että minulla on järkyttävän paljon opittavaa. Insuliinin pistäminen oli se helppo osuus, vaikka monia neulat kauhistuttavakin.

Diabeteksen hoito on hyvää. Minua on neuvottu niin paljon kuin tarvitsen (ja neuvonta jatkuu), olen saanut tukea ja rohkaisua, ja välineetkin ovat erinomaisia. Verensokerin mittaaminen ja insuliinin pistäminen sujuvat jo, joskin välillä meinaan unohtaa, ja usein en jaksaisi. Kilttinä ja tunnollisena tietenkin mittaan vaikkei huvittaisikaan: tiheää mittaamista tarvitaan tässä vaiheessa, kun sopivaa insuliiniannosta vielä haetaan, ja koetan oppia tuntemaan oman sairauteni. Kahdessa viikossa verensokeriarvoni ovat tasaantuneet jo aika hyviksi. Olen ollut ruoan ja insuliinien kanssa varovainen ja tarkka, joten kaikki on sujunut hyvin. Erityisen tyytyväinen olin viime viikonloppuun, jolloin reissasin ekan kerran uudessa elämässäni kyläilemään ystävien luokse. Ruokarytmi oli epätasaisempi ja toisten tekemästä ruoasta on vaikeampi laskea hiilareita, mutta selvisin hyvin!

Suurempia ongelmia minulla on edelleen tämän asian hyväksymisen kanssa. Tunnen itseni hyvin huonoksi ihmiseksi, mutta siitä en viitsi tänne avautua. Riittänee kun toistan, että edelleen päivittäin minulla on vaikeuksia mieltää diabetes osaksi elämääni.

Minulle on vakuutettu, että alkuvaiheen jälkeen tähän tottuu ja elämän arki helpottuu. Pistämistä lakkaa ajattelemasta jatkuvasti, siitä tulee rutiini, eikä diabetes todellakaan hallitse elämää. Tämän sanoneet ovat joko hoitajia tai sitten ystäviä, joilla on ollut diabetes yli 20 vuotta. Odotan sitä, tottumista siis. Kahdessa viikossa olen tottunut ainoastaan inhoamaan tätä kaikkea, joten toivon ettei tottumiseen menisi ihan kahtakymmentä vuotta.

Olisin voinut jättää kirjoittamatta sairaudestani tänne, mutta päätin, että on parempi kirjoittaa. En halua salailla sairauttani, koska yritän oppia olemaan häpeämättä sitä, ja lähivuosina – oppimisen aikana – diabetes väistämättä vaikuttaa elämässäni paljon. Se on elinikäinen sairaus, en tule paranemaan tästä. Saatan tarvita myös avautumisen paikkaa, ja toisaalta ehkä kirjoittamiseni voi herättää vastakaikua muissa tyypin 1 diabeetikoissa. Vielä on varhaista sanoa, kuinka paljon diabetes tulee tässä blogissa näkymään jatkossa. On mahdollista, että siitä tulee keskeinen teema tutkijan työn ja kirjaseikkailujen rinnalle, mutta hyvin voi myös olla, että se häipyy taka-alalle. Tavallaan jälkimmäinen olisi toivottavaa, sillä se kertoisi siitä, etten ole niin hukassa tämän asian kanssa kuin juuri nyt tuntuu.

Ystäväni ovat olleet mahtavia, heille kiitos näistä kahdesta viikosta. Kiitos ja anteeksi, että toin piikit ja verimittarit työpaikalle. Kiitos ja anteeksi, että kestätte kun tiuskin kun verensokeri laskee, ja kiitos ja anteeksi, että puhun sairaudestani päivittäin – en kestäisi, jos en saisi välillä puhua siitä. Ja kiitos, ettette kohtele minua invalidina, vaikka sairas olenkin.

 

Mainokset