Touko 2014


Mitä enää voi kirjoittaa kirjasta, josta on jo kirjoitettu blogimaailman täyteen? Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu (2013) oli viime talvena blogistanian Finlandia -äänestyksen ylivoimainen voittaja (lue kooste tuloksista esim. Kirjavinkeistä). Kaikki kirjabloggaajat ovat jo kirjoittaneet siitä, joten kaltaisellani puolikirjabloggarilla ei ole paljon enää uutta sanottavaa.

Jotenkin en silti osaa olla kirjoittamatta. Luin teoksen pari viikkoa sitten, mutta yhä se palaa mieleen kummittelemaan. En ole varma mitä haluan sanoa, mutta tämä postaus piti silti aloittaa.

Kaksi (erityistä) syytä, joiden vuoksi pidin Taivaslaulusta:

1) Rauhala kuvaa uskonnollisuutta ja uskovaisuutta tavalla, joka on Suomessa minusta harvinaista. Vaikka kirja kritisoi lestadioilaista ehkäisykieltoa, se ei tuomitse uskoa sinänsä. Usko on parhaimmillaan kaunista ja ihmiselle tärkeää; vasta äärimuodoissaan se alkaa rakentaa häkkiä, lakeja ja ihmisoikeuksia rajoittavia sääntöjä. Viljan ja Aleksin uskonnollisuus on enimmältään hyvää. Toivoisin monien maallistumisellaan melkein ylpeilevien ihmisten lukevan teoksen, jossa uskontoon suhtaudutaan näin kunnioittavasti.

2) Kun uskontoa sitten kritisoidaan, se tehdään oikeiden, tärkeiden asioiden kautta. Viljan syvä väsymys jatkuvien raskauksien painon alla on taitavasti kuvattu. Myös lapsen pelot pyhäkoulun tätien maailmanlopun ennustusten vuoksi on nostettu esiin kuten oikein on: juuri tätä tarkoitan, kun sanoin että vasta äärimuodoissaan uskonto muuttuu pahaksi. Kun yksilön pitää kadottaa itsensä (uskonnollisen) yhteisön vuoksi, ollaan aina vaarallisella alueella. Vilja ja Aleksi ovat taitavia vanhempia ja osaavat lohduttaa lapsiaan. Mutta kuinka moni lapsi jää pelkojensa kanssa yksin? Tai mikä pahempaa, kuinka monen lapset pelot aiheuttajia ovat omat vanhemmat toistaessaan lapsilleen syntejä ja niiden anteeksipyytämisen tarvetta tai uhkaavat maailmanlopun tulemisella?

Kaksi vähemmän tärkeää syytä, miksi en ihmettele, että Rauhala ei ollut Finlandia-ehdokkaana asti:

1) Viljan ja Aleksin rakkaustarina on kuvattu hiukan liian kauniiksi. Ehkä kyynikko elää minussakin, kun en voinut uskoa heidän parisuhdettaan todelliseksi. Sääli, koska muutoin kirjaan oli helppo uskoa.

2) Niin kaunista kuin Rauhalan kirjan kieli olikin, aivan nimensä veroista taivaan laulua, se meni minun makuuni ehkä aivan hiuksenhienosti yliyrittämiseksi. Paikoitellen ainakin. Olihan se kaunista, mutta laulullinen, musiikillinen kieli olisi ollut tehokkaampi tehokeino, jos sitä olisi viljelty hieman vähemmän. Mutta nojoo, tämä on vähän ontuva kritiikki, kun kuitenkin pidin tyylistä kaikesta huolimatta. Niin että vähän fifty-sixty miten tän nyt ottaa.

Toivottavasti kuitenkin vielä moni lukee Taivaslaulun. Lupaavalta näyttää ainakin Keski-Suomen kirjastoverkossa, jossa teos on ollut koko kevään varatuimpien listan kärkiryhmässä. Pelkästään Jyväskylässä kirjaan on nytkin yli 150 varausta.

Mainokset

Pari viikkoa sitten maalla sisko ehdotti, että kävisimme poimimassa nokkosia. Sattumalta – tai ehkä juuri siksi, että paras sesonki oli käynnissä – olin juuri lukenut paristakin naistenlehdestä nokkosreseptejä ja kehuja kasvin ravintoarvoista. Nokkosen rautapitoisuus on toki tiedetty, mutta en ollut koskaan ennen yrittänytkään poimia nuoria lehtiä.

Sateisena sunnuntaiaamuna kuljimme sitten pellonreunoja ja puutarhan mutkia nokkosia etsien. Ja löytyihän niitä, totta kai. Poimiminen oli muovihanskat kädessä hidasta, kun märät lehdet takertuivat sormiin. Mukaan tuppasi väkisinkin suolaheinää… Sisko ilmeisesti poimi ronskimmin myös varsia mukaan, minä nirsoilin ja napsin vain lehtiä. Varret olisi varmasti hyvin voineet olla mukana, sillä tuohon aikaan kevättä nokkoset olivat noin 10 cm korkeita, eli varretkin vielä tosi pehmeitä.

WP_20140511_003 Sain kokoon nokkosen lehtiä ehkä litran, puolitoista. Sisko oli ahkerampi ja jäi vielä keräämään kun minä jo kyllästyin ja lähdin. Mietin kyllä ihaillen, että jotkut jaksavat kerätä näitä niin paljon, että niitä riittää kuivattavaksi ja myyntiikin. Minä sain kokoon parin ruokakerran annoksen.

Otin lehdet mukaan kotiin ja ryöppäsin ne samana iltana. Saatoin keittää niitä vahingossa vähän liikaakin, vähempikin olisi ehkä riittänyt, ja ravintoarvot olisivat ehkä pysyneet parempina. Yllätyin siitä, miten voimakas pinaatin tuoksu kotiin levisi nokkosista. Rautako siinä tuoksui? Tuntui ihanalta keittää jotain itse poimittua, sillä pieniä mustikkamääriä lukuunottamatta omavaraistalouteni koostuu vain parvekkeen yrttiviljelmästä eli ei juuri mistään.

Pinaattia tuli suunnilleen kahden ruokakerran annoksen verran. Tein jo yhden satsin nokkoslettuja, joita söinkin lounaaksi monena päivänä tällä viikolla. Laitoin nokkosen lisäksi lettuihin pinaattia, että sain nokkoset riittämään pidempään. Puolet nokkosistani pakastin, ja jäin miettimään, mitä niistä tekisin. Nokkossämpylöitä monet kehuvat, mutta niihin voisi käyttää kuivattuakin nokkosta, jos jossain tulisi vastaan. Ehkä nokkos-pinaattikeittoa?

Toisaalta tykkään kovasti niistä itse tehdyistä, isoista pinaattiletuista, vaikka niiden hiilihydraattimäärää olikin vaikea arvioida. Mutta niissä on jauhoja ja maitoa, joten niissä täytyy olla melko paljon hiilareita. (En siis karppaa, vaan tarvitsen tiedon insuliinimäärän laskemista varten.) Kalsium hidastaan raudan imeytymistä, joten parhaiten nokkosen ja pinaatin hyödyt tulisivat esiin jossain ruoassa, jossa ei ole maitoa. Kauramaitoonkin on lisätty kalsiumia, mutta en ole tutkinut, onko sitä siinä yhtä paljon kuin tavallisessa maidossa.

Reseptien tutkiminen on mukavaa puuhaa. On kiva miettiä ja suunnitella kun tiedän, että pakasteessa on jemmassa annos rautaa – ihan itse kerättyä.

Kaksi viikkoa sitten löysin itseni taas vanhasta tutusta paikasta, Keski-Suomen Keskussairaalan osasto yhdestätoista. Elämäni muuttui kertaheitolla joksikin, jota minun on vaikea tunnistaa. Kuitenkin peruspilarit ovat ennallaan: minulla on ihana koti ja rakas kissa, työ josta nautin, lähestyvä väitöspäivä, lempikirjasto, oma kirjahylly, paljon rakkaita ystäviä ja jossain etäällä haave maalle muuttamisesta

Mutta kaikki tuntuu silti ihan toiselta. Jokainen päivä on toisenlainen kuin ennen, enkä minä ole sama ihminen kuin aiemmin.

Minulla on todettu diabetes. Se on tyyppiä 1, eli se joka on yleinen lapsilla, mutta puhkeaa tavallisesti alle 40-vuotiailla. Autoimmuunisairaus, jonka syytä ei tiedetä – onneksi sentään minun ei tarvitse syyttää tästä itseäni. Se, että ruumiini on epäkelpo, ei onneksi ole elintapojeni syytä tai jotain muuta vastaavaa. Tämä vaillinainen keho nyt vain on osa elämääni.

Sairauteni tarkoittaa sitä, että haimani on lakannut tuottamasta insuliinia, joten minun täytyy pistää sitä itse itseeni tarvittava määrä verensokeritasapainon säilymisen vuoksi. Tarvittava insuliinimäärä riippuu siitä, mitä syön, miten liikun, millainen sää on ja miten hormonit juuri silloin vaikuttavat, noin muun muassa. Kahden viikon jälkeen olen oppinut, että minulla on järkyttävän paljon opittavaa. Insuliinin pistäminen oli se helppo osuus, vaikka monia neulat kauhistuttavakin.

Diabeteksen hoito on hyvää. Minua on neuvottu niin paljon kuin tarvitsen (ja neuvonta jatkuu), olen saanut tukea ja rohkaisua, ja välineetkin ovat erinomaisia. Verensokerin mittaaminen ja insuliinin pistäminen sujuvat jo, joskin välillä meinaan unohtaa, ja usein en jaksaisi. Kilttinä ja tunnollisena tietenkin mittaan vaikkei huvittaisikaan: tiheää mittaamista tarvitaan tässä vaiheessa, kun sopivaa insuliiniannosta vielä haetaan, ja koetan oppia tuntemaan oman sairauteni. Kahdessa viikossa verensokeriarvoni ovat tasaantuneet jo aika hyviksi. Olen ollut ruoan ja insuliinien kanssa varovainen ja tarkka, joten kaikki on sujunut hyvin. Erityisen tyytyväinen olin viime viikonloppuun, jolloin reissasin ekan kerran uudessa elämässäni kyläilemään ystävien luokse. Ruokarytmi oli epätasaisempi ja toisten tekemästä ruoasta on vaikeampi laskea hiilareita, mutta selvisin hyvin!

Suurempia ongelmia minulla on edelleen tämän asian hyväksymisen kanssa. Tunnen itseni hyvin huonoksi ihmiseksi, mutta siitä en viitsi tänne avautua. Riittänee kun toistan, että edelleen päivittäin minulla on vaikeuksia mieltää diabetes osaksi elämääni.

Minulle on vakuutettu, että alkuvaiheen jälkeen tähän tottuu ja elämän arki helpottuu. Pistämistä lakkaa ajattelemasta jatkuvasti, siitä tulee rutiini, eikä diabetes todellakaan hallitse elämää. Tämän sanoneet ovat joko hoitajia tai sitten ystäviä, joilla on ollut diabetes yli 20 vuotta. Odotan sitä, tottumista siis. Kahdessa viikossa olen tottunut ainoastaan inhoamaan tätä kaikkea, joten toivon ettei tottumiseen menisi ihan kahtakymmentä vuotta.

Olisin voinut jättää kirjoittamatta sairaudestani tänne, mutta päätin, että on parempi kirjoittaa. En halua salailla sairauttani, koska yritän oppia olemaan häpeämättä sitä, ja lähivuosina – oppimisen aikana – diabetes väistämättä vaikuttaa elämässäni paljon. Se on elinikäinen sairaus, en tule paranemaan tästä. Saatan tarvita myös avautumisen paikkaa, ja toisaalta ehkä kirjoittamiseni voi herättää vastakaikua muissa tyypin 1 diabeetikoissa. Vielä on varhaista sanoa, kuinka paljon diabetes tulee tässä blogissa näkymään jatkossa. On mahdollista, että siitä tulee keskeinen teema tutkijan työn ja kirjaseikkailujen rinnalle, mutta hyvin voi myös olla, että se häipyy taka-alalle. Tavallaan jälkimmäinen olisi toivottavaa, sillä se kertoisi siitä, etten ole niin hukassa tämän asian kanssa kuin juuri nyt tuntuu.

Ystäväni ovat olleet mahtavia, heille kiitos näistä kahdesta viikosta. Kiitos ja anteeksi, että toin piikit ja verimittarit työpaikalle. Kiitos ja anteeksi, että kestätte kun tiuskin kun verensokeri laskee, ja kiitos ja anteeksi, että puhun sairaudestani päivittäin – en kestäisi, jos en saisi välillä puhua siitä. Ja kiitos, ettette kohtele minua invalidina, vaikka sairas olenkin.

 

Viime talven aikana kirjahamstraukseeni hiipi uusi ulottuvuus: keittokirjat. Onhan niitä jokunen hyllyssä ollut tähänkin asti, mutta jostain minuun on kasvanut kiinnostus monipuolistaa kokkaamista ja tehdä ruokaa muutenkin kuin vain arkisesti sormituntumalla. Siis että kokeilisi uusia juttuja enemmän ja tekisi joskus ruokaa ihan ohjeen mukaan, ei vain vanhasta tottumuksesta.

Tänä vuonna olen ostanut kaksi keittokirjaa: Alexander ja Hanna Gullichsenin Safkaa sekä Olga Temosen Emäntänä Olga. Ensinmainittua kehuivat ruoanlaittoa (ja keittokirjoja) harrastavat ystäväni, ja jälkimmäistä ihailin ensin kirjakaupassa jonkin aikaa, ennenkuin ostin. Itse asiassa Emäntänä Olgan ostaminen taisi muodostaa jo pientä tapaa tai perinnettä: pari vuotta sitten ostin kirjan ja ruusun päivän kunniaksi Hellapoliisin ruokavuosi-keittokirjan, ja tänäkin vuonna kirjan ja ruusun päivän ostokseni oli keittokirja. Ehkä tätä voisi jatkaa edelleen – yksi keittokirja vuodessa ei lienee kohtuutonta?

1-WP_20140512_009

 

Tavoitteeni ei ole hankkia mitään joka kodin peruskeittokirjaa, josta löytyy resepti joka tilanteeseen. Sen jälkeenhän ei tarvittaisi enää mitään muuta, ja koko keittokirjankokoelmasta menisi pointti! Molemmat yllä kuvatut keittokirjat ovat kauniita kirjoja, joiden kuvat hellivät silmiä ja innostavat ruoanlaittoon. Safkaa sisältää perusruokaohjeita, Emäntänä Olga taas tavallista kasvisruokaa erityisesti lapsiperheitä ajatellen – ja minun mausteisiin tottumattomalle suulleni sopivaa siis myös.

Keittokirjojen selailu kirjakaupassa on aikamoinen nautinto. Olen pohjustanut kirjakauppareissuja muun muassa Leena Lumen ruokakirjapostauksilla. Houkuttelevalta vaikuttaa esimerkiksi Runsaat salaatit -keittokirja, mutta toistaiseksi olen vielä jättänyt sen kauppaan. Yleensä yritän katsoa, että nopeallakin selaamisella löytyy enemmän kuin yksi tai kaksi houkuttelevaa ohjetta. Lisäksi en ole erityisen ”fine dining” -tyyppinen kokki vaan enemmänkin monipuolisen arkiruoan kannattaja, joten liian fiinit keittokirjat jäävät ostamatta.

Safkaa-kirjasta olen tehnyt toistaiseksi lindströminpihvejä, ja tarkoitus olisi kokeilla muun muassa Gullichsenien pinaattilettujen ohjetta. Emäntänä Olga inspiroi heti nuudelikeitollaan. Olgan innoittamana aion kokeilla piakkoin myös esimerkiksi soijapullia sekä punajuuripastaa.

Siskolle ja minulle on vuosien ajan tullut puoliksi Maku-lehti. Nyt katkaisimme tilauksen, mutta kesän alussa koko lehtikokoelma muuttaa minun luokseni. Aion järjestää lehdille hyvän tilan kirjahyllyssä, sillä jotakuinkin yhtä kivaa kuin keittokirjojen selailu on laadukkaan ruokalehden lueskelu.

Sataman valojen E lähetti haasteen:

Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä kohtaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.

– Kirjoita kohtaamisesta teksti blogiisi.

– Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

– Haasta mukaan 3-5 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Ihan ensimmäisenä mieleeni tuli Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogia, josta Jaana on kirjoittanut saman haasteen kohdalla blogissaan. Sen jälkeen mietin Heidi Köngäksen kirjaa Luvattu, johon palaan aika usein ja joka on puhutellut minua kovasti. Sitten mietin kohtaamista ihan konkreettisesti ja ajattelin, että voisi kirjoittaa jostain kirjailijakohtaamisesta. Sitten takerruin kuitenkin haasteessa mainittuun matkaan ja käänsin sen metaforasta konkreettiseksi: vain yhden kirjailijan jalanjäljillä olen kulkenut vieraita maita myöten. Siksi vastauksena haasteeseen en mainitse kirjaa vaan kirjailijan: Jane Austen. Tuotannosta en osaa nostaa yhtä ainoaa kirjaa muita tärkeämmäksi.

1-IMG_3285

Syksyllä 2012 matkustin Bathiin ja kuljin Austenin jalanjäljillä kylpyläkaupungissa. Reissu on edelleen mielessäni yksi parhaista lomistani ikinä. Kuljin kartan kanssa paikoissa, joissa Jane Austen oli kävellyt. Etsin tuttuja osoitteita, luin Persuasionia samassa maisemassa, jossa kirjan päähenkilöt asuivat. Se oli ihana matka, joka voimautti pitkäksi aikaa – osittain edelleenkin.

Jane asui täällä. Kuvan otti siskoni.

Jane asui täällä. Kuvan otti siskoni syksyllä 2012.

Austenin kirjoista erityisen rakas minulle on viime vuosina ollut Persuasion eli Viisasteleva sydän, jonka tapahtumat sijoittuvat paljolti Bathiin. Miss Anne Elliot on ihanan järkevä ja tasainen, sosiaalinen ja vähitellen itsenäiseksi kasvanut sankaritar. Myös Northanger Abbey tapahtuu puoliksi Bathissa, mutta kirja ei ole läheskään yhtä kiinnostava ja hauska kuin edellinen. Emma oli minulle pitkään vähän vieraampi, mutta olen vähitellen oppinut pitämään sen ihmistuntemuksesta ja huumorista tosi paljon. Järki ja tunteet on viime vuosina pyörinyt lähinnä eri filmatisointeina, enkä ole lukenut sitä pitkään aikaan. Mansfield Park on vähiten suosikkini ja sen myötä myös vähiten luettu tai katsottu. Ylpeyden ja ennakkoluulon filmatisoinneista ei kannata keskustella: on vain yksi ja ainoa onnistunut, toistaiseksi ainakin.

Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos on minulla vielä kesken. Se on ihanan tuttu ja turvallinen, mutta uutena suomennoksena kuitenkin uusi ja kiinnostava. Jotenkin minusta tuntuu, että uuden suomennoksen myötä Austenin huumori pääsee paremmin esiin – tai sitten olen vain muuttunut lukijana. Kirja on niin tuttu, että en ole lukenut sitä pitkiin aikoihin, ja vaikka uuden suomennoksen hankkiminen hyllyyn oli itsestäänselvyys, en ollut kiirehtinyt teosta lukemaan.

Tällä viikolla elämä kuitenkin heilahti, ja hädissäni huomasin puristavani Ylpeyttä ja ennakkoluuloa sylissäni rystyset valkeina. Hatarassa tilanteessa tuttu ja rakas oli automaattinen, melkein epätoivoinen valinta. Ja se toimi: kun oikein ahdisti ja pelotti, Jane Austenin tarkka ja taitava kynä, terävä ihmisten kuvaus, lämmin huumori ja tuttujen päähenkilöiden kohtaaminen toimivat lohtuna ja turvana.

On inhottavaa vihjata ja jättää kertomatta, tiedän. En kuitenkaan ole vielä ihan valmis kirjoittamaan tämänkertaisesta sairaalareissustani. Kirjoitan kyllä muutaman päivän päästä, sillä luulen asian vaikuttavan blogin sisältöihinkin jossain määrin. Mutta kaikelle aikansa, ja tähän tarvitsen nyt vielä pari päivää lisää sulattelua.

1-IMG_3345

Heitän haasteen Leena Lumelle, Turun Tildalle ja Ilonalle – vapaaehtoisena ja ilman suorituspaineita, totta kai. Lennosta voivat myös muut ottaa kopin!

Blogi on taas ollut vähän paitsiossa, kun muuta elämää on ollut niin paljon. Varsinaista vappupostaustakaan (mikä sellainen oikeastaan edes olisi?) en ole tekemässä, mutta varastan nyt muutaman minuutin omaa aikaa ja listaan huhtikuussa luetut kirjat.

Kokonaismaku huhtikuun luetuista on aika mukava. Minusta tuntuu, että olen lukenut kivan vaihtelevia kirjoja ja ehtinyt saada monta hyvää teosta loppuun. Mukaan kyllä mahtuu yksi pettymyskin.

  • Anne Tyler: Avioliiton lyhyt oppimäärä
  • Chris Cleave: Little Been tarina
  • Enni Mustonen: Paimentyttö
  • Suzanne Collins: Nälkäpeli
  • Suzanne Collins: Vihan liekit
  • Suzanne Collins: Matkijanärhi
  • Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
  • Sara Gruen: Apinatalo

Kuukauden suurin pettymys oli Laila Hirvisaaren Minä, Katariina. Odotin tältä kirjalta aika paljon, sillä sopivassa mielentilassa Laila Hirvisaaren kirjat ovat varsin viihdyttävää luettavaa. Mutta Katariina Suuren nuoruudesta kertova elämäkertaromaani oli minulle liian pitkä ja junnaava. Pidin sen rakenteesta, vaihtuvista kertojan äänistä ja ideasta ylipäätään, mutta ainakin neljäsosan lyhyempänä kirja olisi ollut parempi. Nyt jaksoin lukea sen loppuun asti vain, koska halusin tietää miten vallankaappaus kuvataan – ja lopulta se huipennus ei edes tuntunut huipennukselta. En usko, että ainakaan ihan heti tulen tarttuneeksi seuraavaan osaan Me, Keisarinna.

Mutta ihan kiva huhtikuu, ja toukokuukin on alkanut kivasti.