Lomakirjan unohtuessa kotiin ei mikään ole mukavampaa kuin päästä lainaamaan itselle uudesta kirjastosta! Siskonkin kirjahyllyssä oli monta kirjaa, joista olisi saanut matkalukemista, mutta myöhäinen vierailu Kirjasto kymppiin oli silti tehtävä ihan vain koska kerrankin oli muka asiaa. Etsin jotain nopeasti luettavaa, kevyttä ja mielellään aivokarkkimaista, koska olen taas viime aikoina ollut aika väsynyt. Ja sisko sen sieltä löysi, Kirjaston 10:n bestseller-hyllystä: Enni Mustosen uusimman sarjan aloitusosan Paimentyttö (2013).

Paimentyttö on Enni Mustosta parhaimmillaan. Kirja kertoo pienestä Ida Erikssonista, joka jää orvoksi. Ystävällisten ihmisten avulla hän saa työtä navettapiikana. Ikävien ja dramaattistenkin tapahtumien jälkeen Ida päätyy sisapiiaksi satusetä Topeliuksen perheeseen. Kuvaus piian työstä osana perhettä ja kuitenkin irrallisena on minusta onnistunutta.

Juoni ei ole kovin monimutkainen, eikä kerronta taituroi millään monimutkaisuuksilla. Paimentyttö etenee viihdyttävästi, kuvailee ihastuttavan tarkasti Idan töitä ja tuo hötkyilemättä esiin sen, että Idan kaltaisten piikatyttöjen on ollut pakko aikuistua aikaisemmin kuin hyväosaisten ikäisensä. Ida pitää lukemisesta. Hän on alunperin suomenkielinen, mutta oppii ruotsin puhumisen ja lopulta kirjoittamisenkin asuinympäristönsä mukana ja ystäviensä avulla. Kirjan lopussa Ida siirtyy seuraavaan palveluspaikkaansa, Aino ja Jean Sibeliuksen kotiin, mikä jättää lukijan jo odottamaan jatkoa.

Koska kyse on kivasta, taidolla rakennetusta romaanista, en jaksa nillittää liikaa. Pakko silti mainita, mitkä asiat minua tarinassa ärsyttivät, niitä on kaksi. Ensinnäkin Idalla tuntuu olevan auttajia aina tarpeen tullen, hyväosaisia auttajia, joiden avulla hän etenee ”työurallaan”. Ilman auttavia käsiä Ida olisi jäänyt – niin, minne? Niin köyhä kuin Ida onkin, hänellä on kuitenkin siisti sisätyö, riittävästi ruokaa, puhtaat vaatteet yllään ja kengät jaloissaan. Siinä ei sinällään ole tietenkään mitään ärsyttävää, mutta olisin toivonut, että Ida joutuisi itsekin hieman ponnistelemaan elämänsä järjestymisen vuoksi.

Toinen minua ärsyttänyt asia oli Ida itse, tai se asema, joka hänelle rakentui hänen ominaisuuksiensa myötä. Enni Mustonen (eli Kirsti Manninen) tuntee hyvin historiaa ja nimenomaan naisten historiaa. Miksi hän ei vaadi päähenkilöltään ja lukijoiltaan enempää? Ida toistaa ja uusintaa sitä naiskuvaa, joka on kulkenut tyttökirjojen sivuilla aina, ja joka on sinällään hyvä ja kaunis, mutta toivottoman yksipuolinen ja siksi epätodellinen. Muiden piikojen keskellä Ida on viaton, herkkä, kaunis ja loputtoman siveellinen, osin arkuuttaankin. Ida on ahkera ja tekee työnsä huolella, mutta hänen arvostustaan palvelijana ja ylipäätään ihmisenä tuntuu usein määrittelevän se, että hän on viaton eikä juuri miehiin vilkaise. ”Epäsiveelliset” naiset ovat kirjassa järjestään jollain tapoin huonompia kuin Ida: riettaita, liian vilkkaita, liian kovaäänisiä, kookkaita (todella!), liian kauniita ja liian iloinen pilke silmäkulmassaan naurun lomassa. Esimerkiksi navettapiika Malin, joka oli Idan ainoa ystävä, rakastuu ja ”hairahtuu” – ja tavataan myöhemmin koko kylän pahojen puheiden kohteena, miehensä jättämänä, miesten sylistä syliin kiertävänä vauva käsivarsillaan, ja Idaa kielletään ehdottomasti olemassa tekemisissä Malinin kanssa. Mutta miksi? Idakin suree, koska Malin oli hänelle ystävällinen, mutta nöyränä ja kuuliaisena Ida tottelee, ja asia unohdetaan sen jälkeen.

Miksi naisen kunnia ja menestys ovat niin usein kiinni hänen siveydestään? Miksei Malinille voinut käydä hyvin, tai miksei Ida voisi joskus vähän lipsahtaa siveettömäksi? Tai tekisi edes jonkun virheen työssään… Tekisikö se hänestä huonon päähenkilön kirjaan, jos hän olisi vähän inhimillisempi?

Tästä kritiikistä huolimatta voin kehua Paimentyttöä. Sarja alkaa lupaavasti ja tulen ehdottomasti lukemaan muutkin osat – seuraava ilmestyy jo tänä vuonna, ainakin kirjan Facebook-sivun mukaan.

Paimentyttöä on luettu paljon blogeissakin, esimerkiksi Morren maailmassa, Amman lukuhetkessä ja Järjellä ja tunteella -blogissa. Kaikissa niissä kirjasta on pidetty jokseenkin paljon, vaikka kritiikkiäkin esiintyy.

 

Mainokset