huhtikuu 2014


Työt alkoivat ahdistaa kaupungissa, joten olen viettänyt pitkän pääsiäisen maalla. Työt mukana toki, mutta hyvän tilaisuuden etähommiin antoi se, että veli on reissussa ja pääsin talovahdiksi hänelle. Sisko viipyi pari päivää hänkin, onneksi – ilman siskoa olisi ollut vähän orpoakin.

Aamukahvit Sikovuorella

Aamukahvit Sikovuorella

WP_20140419_004

Ei puutetta naavasta

Olen käynyt metsäretkellä läheisellä ”vuorella”, siivonnut, laittanut ruokaa ja nauttinut keväästä kotikonnuilla. Kyllä on taas vähän helpompi hengittää, eikä huominen paluu kaupunkiin ahdista niin paljon kuin ennalta ajattelin. Ei ahdista kovin paljon edes se, että työt on vähän rästissä. Ihan kuin olisin vähän rentoutunut..? Iso osa pyhistä on kulunut myös juhlasuunnitelmia tehdessä. Miten kivaa onkaan päästä juhlimaan mahdollisimman kauniina vuodenaikana, alkukesästä.

WP_20140420_005

Pellot kotipihan ympärillä

WP_20140420_003

Entinen vasikkaha kevätauringossa

Olen tehnyt väikkäritöitä, tosin vähemmän kuin suunnittelin. Mutta hyvältä se näyttää jo. Tänään kirjoitin kirjan alkuun tulevat kiitokset. Siitä tuli pitkä teksti, sillä monet ovat auttaneet minua matkallani, monille olen kiitollisuudenvelassa. Minua on siunattu laajalla joukolla ystäviä.

Näinä päivinä olen taas miettinyt maallemuuttoani. Haave on nyt taloudellisista syistä jäissä, mutta ei nuku tai unohdu. Ei ehkä tänä vuonna, mutta lähivuosina kuitenkin sen vielä toteutan.

WP_20140420_011

Kevään merkkejä

Mainokset

Lomakirjan unohtuessa kotiin ei mikään ole mukavampaa kuin päästä lainaamaan itselle uudesta kirjastosta! Siskonkin kirjahyllyssä oli monta kirjaa, joista olisi saanut matkalukemista, mutta myöhäinen vierailu Kirjasto kymppiin oli silti tehtävä ihan vain koska kerrankin oli muka asiaa. Etsin jotain nopeasti luettavaa, kevyttä ja mielellään aivokarkkimaista, koska olen taas viime aikoina ollut aika väsynyt. Ja sisko sen sieltä löysi, Kirjaston 10:n bestseller-hyllystä: Enni Mustosen uusimman sarjan aloitusosan Paimentyttö (2013).

Paimentyttö on Enni Mustosta parhaimmillaan. Kirja kertoo pienestä Ida Erikssonista, joka jää orvoksi. Ystävällisten ihmisten avulla hän saa työtä navettapiikana. Ikävien ja dramaattistenkin tapahtumien jälkeen Ida päätyy sisapiiaksi satusetä Topeliuksen perheeseen. Kuvaus piian työstä osana perhettä ja kuitenkin irrallisena on minusta onnistunutta.

Juoni ei ole kovin monimutkainen, eikä kerronta taituroi millään monimutkaisuuksilla. Paimentyttö etenee viihdyttävästi, kuvailee ihastuttavan tarkasti Idan töitä ja tuo hötkyilemättä esiin sen, että Idan kaltaisten piikatyttöjen on ollut pakko aikuistua aikaisemmin kuin hyväosaisten ikäisensä. Ida pitää lukemisesta. Hän on alunperin suomenkielinen, mutta oppii ruotsin puhumisen ja lopulta kirjoittamisenkin asuinympäristönsä mukana ja ystäviensä avulla. Kirjan lopussa Ida siirtyy seuraavaan palveluspaikkaansa, Aino ja Jean Sibeliuksen kotiin, mikä jättää lukijan jo odottamaan jatkoa.

Koska kyse on kivasta, taidolla rakennetusta romaanista, en jaksa nillittää liikaa. Pakko silti mainita, mitkä asiat minua tarinassa ärsyttivät, niitä on kaksi. Ensinnäkin Idalla tuntuu olevan auttajia aina tarpeen tullen, hyväosaisia auttajia, joiden avulla hän etenee ”työurallaan”. Ilman auttavia käsiä Ida olisi jäänyt – niin, minne? Niin köyhä kuin Ida onkin, hänellä on kuitenkin siisti sisätyö, riittävästi ruokaa, puhtaat vaatteet yllään ja kengät jaloissaan. Siinä ei sinällään ole tietenkään mitään ärsyttävää, mutta olisin toivonut, että Ida joutuisi itsekin hieman ponnistelemaan elämänsä järjestymisen vuoksi.

Toinen minua ärsyttänyt asia oli Ida itse, tai se asema, joka hänelle rakentui hänen ominaisuuksiensa myötä. Enni Mustonen (eli Kirsti Manninen) tuntee hyvin historiaa ja nimenomaan naisten historiaa. Miksi hän ei vaadi päähenkilöltään ja lukijoiltaan enempää? Ida toistaa ja uusintaa sitä naiskuvaa, joka on kulkenut tyttökirjojen sivuilla aina, ja joka on sinällään hyvä ja kaunis, mutta toivottoman yksipuolinen ja siksi epätodellinen. Muiden piikojen keskellä Ida on viaton, herkkä, kaunis ja loputtoman siveellinen, osin arkuuttaankin. Ida on ahkera ja tekee työnsä huolella, mutta hänen arvostustaan palvelijana ja ylipäätään ihmisenä tuntuu usein määrittelevän se, että hän on viaton eikä juuri miehiin vilkaise. ”Epäsiveelliset” naiset ovat kirjassa järjestään jollain tapoin huonompia kuin Ida: riettaita, liian vilkkaita, liian kovaäänisiä, kookkaita (todella!), liian kauniita ja liian iloinen pilke silmäkulmassaan naurun lomassa. Esimerkiksi navettapiika Malin, joka oli Idan ainoa ystävä, rakastuu ja ”hairahtuu” – ja tavataan myöhemmin koko kylän pahojen puheiden kohteena, miehensä jättämänä, miesten sylistä syliin kiertävänä vauva käsivarsillaan, ja Idaa kielletään ehdottomasti olemassa tekemisissä Malinin kanssa. Mutta miksi? Idakin suree, koska Malin oli hänelle ystävällinen, mutta nöyränä ja kuuliaisena Ida tottelee, ja asia unohdetaan sen jälkeen.

Miksi naisen kunnia ja menestys ovat niin usein kiinni hänen siveydestään? Miksei Malinille voinut käydä hyvin, tai miksei Ida voisi joskus vähän lipsahtaa siveettömäksi? Tai tekisi edes jonkun virheen työssään… Tekisikö se hänestä huonon päähenkilön kirjaan, jos hän olisi vähän inhimillisempi?

Tästä kritiikistä huolimatta voin kehua Paimentyttöä. Sarja alkaa lupaavasti ja tulen ehdottomasti lukemaan muutkin osat – seuraava ilmestyy jo tänä vuonna, ainakin kirjan Facebook-sivun mukaan.

Paimentyttöä on luettu paljon blogeissakin, esimerkiksi Morren maailmassa, Amman lukuhetkessä ja Järjellä ja tunteella -blogissa. Kaikissa niissä kirjasta on pidetty jokseenkin paljon, vaikka kritiikkiäkin esiintyy.

 

Avioliiton lyhyt oppimäärä (The Amateur Marriage, 2004, suom. 2004) ei ole Anne Tylerin viimeisimpiä kirjoja (sen jälkeen on suomennettu ainakin kolme), mutta minulle tämä oli uusi. Ja kuten aina, uuden Anne Tylerin löytäminen on hyvä kirjaseikkailu; minun maailmassani huonokin Tyler on parempi kuin monet muut kirjat.

Avioliiton lyhyt oppimäärä kertoo Michaelin ja Paulinen tarinan. He tapaavat Pearl Harbourin hyökkäyksen aikoihin ja avioituvat nopeasti, kuten sota-aikana monet muutkin. Heidän elämänkaartaan seurataan kirjassa 2000-luvulle asti. Näkökulmat vaihtelevat lähinnä Michaelin ja Paulinen välillä, toisinaan muidenkin. Tylerin hienoa, elämälle maistuvaa kirjoitustapaa on nautinnollista lukea, oli näkökulma kenen tahansa kirjan henkilöistä. Juuri siksi Paulinen ja Michaelin avioliitto kaikessa epäonnistuneisuudessaankaan ei ole kenenkään syy, eikä kumpikaan heistä ole toista pahempi ihminen.

Niin, itse asiassa Anne Tyler harvoin kirjoittaa kovinkaan pahoista ihmisistä – ainoastaan ihmisistä. Ja loppujen lopuksi jäin miettimään, oliko kyseessä sittenkään kovin epäonnistunut avioliitto. Se oli avioliitto, joka kesti kolmekymmentä vuotta ja päättyi eroon, joten kai sen voi epäonnistuneeksi määritellä. Mutta Michaelin ja Paulinen keskinäinen suhde ei välttämättä ollut erityisen tuhoisa.

Michael ja Pauline ovat niin erilaiset luonteeltaan ja tavoiltaan, että arki kotona on hyvin riitaista. Perheen lapset kärsivät siitä, esikoinen Lindy erityisesti kuvatessaan myöhemmin aikuisena kotiaan häkiksi. Kyllä vanhemmatkin riitelyyn väsyivät, mutta siitä huolimatta he muistavat myös hyvät hetket, ne jotka lasten muistoissa peittyvät riitojen alle.

Pidin vuorotellen kummastakin, Paulinesta iloisen luonteensa kanssa ja Michaelista tasaisuutensa ja vaatimattomuutensa vuoksi. Välillä ymmärsin hyvin Paulinea, kun Michael oli niin hidas ja niin taipumaton ja kömpelö; toisaalta sympatisoin kovasti Michaelia, joka joutui ottamaan vastaan Paulinen päähänpistot ja ailahtelevan mielenlaadun. Toisaalta huomasin ajattelevani, että ”siitäs sait”, kun Michael meni uudelleen naimisiin Paulinen vastakohdaksi luonnehdittavan naisen kanssa, eikä elämä lopulta sen paremmaksi muuttunut.

Olisin mielelläni lukenut lisää myös lasten näkökulmasta, mutta sitten tästä olisi tullut pitkä ja ruikuttava perheromaani. Nyt Avioliiton lyhyt oppimäärä on avioliittoromaani ja sellaisena hyvä.

Nyt se on virallista. Tiedekuntaneuvosto kokoontui eilen, tänään pöytäkirja tuli julkiseksi ja kyllä, siellä seisoo mustaa valkoisella: minulle on myönnetty väittelylupa ja samassa kokouksessa on tehty myös päätös väitöspäivästä (joka on 13.6.).

Prosessi on tuntunut edenneen yhtä aikaa hurjan nopeasti, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että jo oli aikakin. Tämä vuosihan on virallisesti jo seitsemäs väitöskirjanteossa, vaikka kieltämättä olenkin ollut työsuhteissa muualla tässä samalla (ja joo, tehnyt parit artikkelit ja kirjat väikkärin ohessa). Keskitalvi, jakso marraskuusta tammikuulle, oli varmaan raskain ikinä: tein töitä väikkärin kanssa samalla, kun päivätyö piti minut kiinni muissa tehtävissä. Tuntui uskomattomalta suoritukselta, että sain käsikirjoituksen esitarkastukseen tammikuun lopussa, mutta kyllä kieltämättä olinkin aivan raatoväsynyt.

Mutta elämä voittaa. Sain esitarkastuslausunnot hyvin nopeasti, kiitos siitä esitarkastajille professori emerita Kaija Heikkiselle ja professori Kari Teräkselle. Lausunnot olivat erittäin hyviä, mitä arvostan erityisen paljon, koska molemmat esitarkastajat ovat kunnioitetun uran tehneitä alan asiantuntijoita. Lausunnot olivat osin kiittäviä (etten masentunut), mutta myös kriittisiä (jotta jouduin punnitsemaan joitakin asioita uudestaan ja muun muassa huomaamaan erään käsittämättömän selkeän kirjoitusmaneerin).

Tähän on tähdätty jo vuosikausia. Kuitenkin: samalla kun tiedän, että käsikirjoitukseni on riittävän hyvä väitöskirjaksi, epäilen etten itse ole tarpeeksi kypsä väittelijäksi. Minua tutkijanuralla nuorempi työhuonekollega totesi: ”Susta tulee sitten valmis!” Mutta minusta tuntuu, etten ole valmis yhtään mihinkään.

Lohduttaa kuitenkin, että tunne on yleisinhimillinen. PhD comics, jota olen seurannut vuosia, onnistui tammikuussa julkaisemaan hyvin ajankohtaisesti. Sarjakuvassa siis seurataan erilaisia tohtorikoulutettavia (amerikkalaisessa systeemissä) ja tehdään ihanan osuvasti ironista huumoria väitöskirjantekijän arjesta. Yksi sarjakuvan päähenkilöistä, Cecilia, alkoi tammikuussa lähennellä valmista. Vaikka Cecilia on luonnontieteilijä, samastuin kovasti hänen ajatuksiinsa sekä täällä että täällä. (En kopio sarjakuvaa tähän tekijänoikeudellisista syistä, vaikka luultavasti piirtäjä Jorge Cham antaisi luvan, jos kysyisin. Olen muuten sähköposteillut hänen kanssaan kerran, mikä on sekin hauska ajatus.)

Cecilia kysyy professoriltaan, onko hän todella varma, että Cecilia on valmis puolustamaan väitöskirjaansa (Do you really think I’m ready to defend my thesis?). Professorin vastaus on ympäripyöreä, josta pääviesti on se, että jotakuinkin olet valmis väitöstilaisuuteen siinä vaiheessa, kun väitöksen aika on. Ehkä.

Juuri siltä minusta tuntuu. Pelkään, mutta en ehkä tarpeeksi, sillä jotenkin kummasti uskon, että vaikein osuus on nyt selvitetty: sain esitarkastuksesta kaksi myöntävää lausuntoa ja sen myötä väitösluvan. Väitöstilaisuuden pitää mennä jotenkin todella kummalliseksi, jos vielä tästä jotenkin onnistun kaiken mokaamaan.

Niin että joo, minusta ehkä todella tulee tohtori. Kesäkuuhun on onneksi vielä aikaa.