Hannu Salaman pääteokseksi usein mainittu Siinä näkijä missä tekijä (1972) on ollut lukulistalla pitkään. Lukupiirissämme on Tampere-aihe, jonka kunniaksi tartuin viimein omastakin hyllystä löytyvään klassikkoon. Kirjan ulkoasu on minusta hieno: ruskean voimapaperin väriset kannet, jossa teksti on mustalla palikkafontilla sekä (veren?)punaisella siveltimellä. Minusta kirjan ulkoasu sopii hyvin sen kuvaamaan maailmaan.

Siinä näkijä missä tekijä ei ole helppo kirja, mutta ei sen aihepiiriä voi helppona tarinana käsitelläkään. Kirja kertoo työläisidentiteetistä ja kasvusta siihen. Tarinan ytimenä on Tampereen Pispala ja sen työläisyhteisö talvi- ja jatkosotien aikana, se kommunistiryhmä, jotka toimivat sodanvastaisessa liikkeessä ja joita myös siitä rangaistiin kidutuksilla ja kuolemantuomioilla. Keskushenkilö on Harri-poika (sama Harri, joka kirjassa Minä, Olli ja Orvokki on nuori aikuinen), jonka lapsuudenkokemuksia sodan todellisuus on. Kirjan alkupuolella kertojanääni vaihtelee pääosin Harrin äidin ja isän välillä poiketen välillä vastarintaliikkeeseen ja käpykaartiin. Kirjan viimeinen osa sen sijaan on Harrin näkökulmasta kirjoitettu.

Salama on romaanissaan tuonut näkyväksi sen rinnakkaisen todellisuuden, joka eli ns. valkoisen Suomen todellisuuden rinnalla 1940- ja 1950-luvuilla, mutta jota ei paljon puheissa mainita. Kirjassa on minusta hienoa herkkyyttä sille, miten käsitys oikeasta ja väärästä muuttuu kertojan mukaan. Jo pelkästään Santun ja Maijan, Harrin vanhempien, riitaisan ja säröisen avioliiton ongelmat näyttäytyvät hyvin erilaisina kertojasta riippuen. Myös vastarintaliikkeen sisäiset kahinat esitetään eri näkökulmista: joku leimataan petturiksi, mutta hänen omat perustelunsa toiminnalleen muuttavat tilanteen ihan toisennäköiseksi.

Kirja on julkaistu vuonna 1972, jolloin se on varmasti herättänyt omanlaistaan, ärhäkkääkin keskustelua. Minua jäi mietityttämään eniten juuri tämä Salaman esittelemä näkökulmien vaihtelevuus. Vastarintaliikkeen toimet ovat etenkin nykypäivästä katsoen silkkaa valtiopetosta – siis se, että yritetään erilaisilla toimilla, kuten sähkölaitosten tai junien räjäytyksillä, auttaa sitä maata, jonka kanssa parhaillaan ollaan sodassa. Mutta yhtä lailla vastoin oikeustajua on se, että näitä vastarintaliikkeen jäseniä kidutettiin ja kyllä, jopa tapettiin vankilassa hyvin väkivaltaisesti ja raa’asti. Kummatkin teot voi halutessaan selittää ”ajan hengellä” ja siellä, että ”he toimivat oman ideologiansa ja oikeustajunsa mukaan”, mutta kumpikaan ei minun järkeni mukaan ole yhtään sen enempää oikein.

Jatkosodan aikaista vastarintaliikettä ei ole liikaa käsitelty tutkimuksessa eikä kaunokirjallisuudessa, mutta suosittelen esimerkiksi tällä viikolla edesmenneen Sakari Selinin kirjaa Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko. Selin oli itse nuorena mukana pispalalaisessa vastarintaliikkeessä ja muun muassa keskusteli Salaman kanssa tämän kirjoittaessa kirjaansa. Omassa kirjassaan, jonka Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura julkaisi vuonna 2011, Selin yhdistää omia muistojaan historiantutkimuksen lähteisiin. Kirjaa on edelleen myös saatavilla sekä verkkoversiona että painettuna (myönnän, silkkaa mainosta, sillä olen ko. julkaisutahon toiminnassa mukana).

Siinä näkijä missä tekijä on filmattu tv-elokuvaksi vasta pari vuotta sitten. Se tuli Yleltä, mutta typeryyksissäni missasin toisen osan. Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana on kuitenkin kirjoittanut elokuvasta, ja toivottavasti se uusitaan joskus. DVD on ilmeisesti tulossa, mutta ainakin Keski-Suomen kirjastoissa se on toistaiseksi vain yhdessä ja sielläkin ”hankinnassa”. Ehkä saan sen itselleni jonain päivänä.

Vielä täytyy sanoa, että kirjan loppuosa, joka toi rauhaan paluun ajan ja erilaisten aikuisten kuvauksen lukijalle lapsen näkökulmasta, oli hurjan hyvä. En kuitenkaan voinut olla naureskelematta sille, miten erilainen voi 1950-luvun lapsuus olla eri yleisölle ja eri tavoittein tehdyissä kirjoissa. Viime kesänä ja syksyllä luin Anni Polvan Tiina-kirjoja, ja Tiinan lapsuus on kyllä varsin kaukana Harrin lapsuudesta, niin Tampereella kuin ollaankin. (Tarkalleen ottaen Harri ei oikeastaan ole siinä vaiheessa Tampereella vaan muuttaa takaisin sinne keskikouluikään tullessaan – hän asuu äitinsä ja äidin miesystävän kanssa jossain päin Keski-Suomea. Ja Polvan kirjoissa ei taideta sanoa suoraan, että kyse on Tampereesta, mutta näin on kuitenkin todettu olleen.) Siinä näkijä missä tekijä päättyy Harrin tullessa teini-ikään, mistä ei ole kovin montaa vuotta siihen, mistä Minä, Olli ja Orvokki jatkaa Harrin tarinaa.

 

Mainokset