Minä omistan niin paljon, mutta se, mitä tunnen häntä kohtaan, ahmaisee kaiken; minä omistan niin paljon, mutta ilman häntä kaikki on arvotonta. (von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset)

Eilen olin katsomassa elokuvateatterissa Metropolitan oopperan tuotantoa Jules Massenet’n oopperasta Werthervon Goethen tarina onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaan päätyvästä nuoresta runoilijasta on kuin tehty oopperaan: suurta rakkautta, josta vapauttaa vain kuolema. METn toteutus oli toimiva, mutta selkeästi upeinta oli – jälleen kerran – saksalaistenori Jonas Kaufmann, joka hallitsi näyttämöä niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisestikin.

Kiiruhdin kotiin mieli läikkyen Wertherin surullisen kohtalon vuoksi. Tein nopeasti välttämättömät iltatoimet ja mahdollisimman pian hain kirjahyllystä Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset (Die Leiden des jungen Werthers, 1774, suom. ensimmäisen kerran 1904, minun kappaleeni suom. 1992) ja upposin uudelleen tähän romanttiseen tarinaan. Juuri tällaisia hetkiä varten minulla on kirjahylly: kun tarve lukea jokin kirja iskee juuri nyt, ei huomenna tai kun kirjasto aukeaa, on suuri siunaus voida kävellä omaan kirjastoon ja hakea sieltä tarvittu teos.

Mietin, että Werther on oikeastaan aika naurettava hahmo. Kuten Kaufmann itse väliajan haastattelussa totesi, suurin haaste hänelle on saada Wertherin hahmo todelliseksi kuulijalle, ettei katsoja ajattelisi – kuten helppoa on – että hei hellitä vähän, anna jo olla, äläkä viitsi olla noin teatraalinen. Kirjaa lukiessa naurettava vaikutelma on helpompi välttää, sillä von Goethe rakentaa päähenkilönsä mielisairaudeksi luokiteltavan tunnemyrskyn vähä vähältä. Mutta oopperassa pitää sanoa paljon hitaasti laulamalla, tuoda esiin se kaikki, mitä säveltäjä on teokseensa ladannut, tulkita se niin ettei kukaan jää yleisössä kylmäksi.

Eikä jäänyt. Kaufmann on kyllä ilmiömäinen näyttelijä ja tulkitsija. Hänen Wertheriinsä oli helppo uskoa – ja METn yleisön aplodeista ja bravo-huudoista päätellen en ollut ainoa, johon Wertherin tarina Kaufmannin tulkintana teki vaikutuksen, eikä esimerkiksi The New York Timesin arvioijakaan säästele sanojaan Kaufmannia kehuessaan.

Oopperalibretto ja romaani ovat kaksi eri teosta, mutta niissä oli kyllä yllättävänkin paljon samaa. Alkuperäisteoksen kertaaminen heti musiikkielämyksen jälkeen ei välttämättä ole viisasta, mutta nyt se oli paikallaan. Tuntui hoivaavalta ja rauhoittavalta lukea Wertherin ja Charlotten rakkaustarina uudestaan. Välillä yksityiskohtien samankaltaisuus yllätti – libretossa ollaan paikoin suoraan kirjan sivuilla. Esimerkiksi oopperan kuuluisin aaria Porquoi me réveiller? on suoraan kirjan sivuilta, ja itse asiassa siis Ossianin laulusta. Tarinan loppu oli hiukan erilainen kirjassa ja libretossa, mutta ohjaajan tulkinnasta riippuu miten sen ottaa, ja oleellisimmalta osaltaan tarina ei muutu: Werther ampuu itseään epätoivoissaan ja kuolee haavoihinsa.

Suosittelen vielä kuuntelemaan tuon aarian, jota on nimitetty myös oodiksi itsesäälille. Tämä youtubessa luonnollisesti laittomasti oleva pätkä on Bastillen oopperasta vuodelta 2010. Pääosissa ovat samat laulajat: Kaufmann Wertherinä ja Sophie Koch Charlottena. Tässä puvustus on tismalleen kirjan mukainen: Werther käytti sinistä takkia ja keltaista liiviä jatkuvasti, koska siinä asussa hän tapasi Charlotten ensimmäisen kerran. METn uutta tuotantoa voi vilkuilla heidän omilla sivuillaan, jonka linkitin ylempänä. Kirjassa aarian suomennos menee näin (lisää voit lukea esim. täältä):

Miksi herätät minut, sinä keväinen ilma? Sinä hyväilet ja sanot: Minä kostutan sinua taivaan pisaroilla! Mutta lakastuksen hetki on lähellä, lähellä myrsky, joka varistaa lehteni! Huomenna tulee vaeltaja, tulee hän, joka näki minut komeudessani, hänen katseensa tähyää minua kaikilta kedoilta, mutta minua ei vain löydy.”

Kevättä odotellessa.

Mainokset