Eilen ja tänään olen tehnyt jotain mitä en ole koskaan aiemmin kokenut: kuunnellut paikan päällä kansallista, korkeatasoista musiikkikilpailua. Jyväskylän pianokilpailu järjestetään ilmeisesti kolmen vuoden välein. Kilpailuun osallistui tänä vuonna 45 soittajaa, joista kuusi eteni välierien kautta kaksipäiväiseen finaaliin.

En ole riittävän musikaalinen tunnistaakseni esimerkiksi soittaako joku väärin vai ei. Mutta musiikin kuunteleminen ja siitä nauttiminen ei vaadi asiantuntijuutta, ainoastaan kykyä kuunnella ja antaa musiikin viedä mukanaan.

Finaalissa soittajat olivat saaneet valita rajatusta listasta pianokonserton soitettavakseen. Kolme kuudesta finalistista soitti Lisztin pianokonsertto nro 3:n, joten se alkoi jo vähän tulla tutuksi jopa minunkaltaiselleni puukorvaiselle kuuntelijalle. Jopa minä tunnistin näistä kolmesta parhaan esityksen: Jan-Paul Roozeman oli todella hyvä. Hänen soittovuoronsa oli finaalin viimeisenä, eikä paikka ollut helppo. Edellä soitti Martin Malmgren, jonka valitsema Prokofjevin pianokonsertto nro 5 oli musiikillisesti jotain ihan muuta kuin Liszt. Lisäpaineita saattoi tulla siitä, että Malmgren selvisi vaikeasta kappaleesta hienosti, minkä seuraava soittaja varmasti kuuli. Mutta Roozeman pärjäsi hyvin ja soitti Lisztiä niin että se tuntui ihan uudelta. Pidin kovasti myös finaalin eilen aloittaneesta Justas Stasevskijsta, joka soitti Beethovenia.

Kilpailun voitti Martin Malmgren, Roozeman oli toinen, kolmas Anni Collan ja neljäs Einar Englundia tunteella tulkinnut Miikka Taipale. Myös kaksi sijoittamatonta finalistia, Stasevskij ja vasta 15-vuotias (kyllä!) Karoliina Ruhno palkittiin, mikä oli oikein: molemmat soittivat upeasti. (Tulokset voi lukea esim. Ylen sivuilta.)

Ja upea oli myös Jyväskylä Sinfonia, jonka ylikapellimestarina on hiljattain aloittanut nuori Ville Matvejeff – pianisti hänkin. Kotikaupungissani on kyllä erinomaisen hyvä orkesteri, jota kehutaan muuallakin kuin täällä kotipuolessa. Teatteritalon (ei vieläkään konserttitaloa!) täyttöaste on konserteissa käsittääkseni aika korkea.

Pianokilpailussa oli omanlaisensa tunnelma, joka erotti sen tavallisesta konsertista. Nuoret soittajat jännittivät ja tekivät parhaansa, ja heidän suorituksissaan oli jotain erityistä juuri tilanteenkin vuoksi. Etukäteen en ollut varma, miten jaksaisin istua kaksi iltaa klassisen äärellä peräkkäin, mutta hyvin se sujui: kilpailutilanne innosti ja motivoi. Kokemus oli hieno!

Odotan jo mielenkiinnolla, että saan käsiini Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn kirjan Sinfoniaanisin terveisin (2014), koska itsekin haluaisin oppia paremmaksi ja analyyttisemmäksi klassisen musiikin kuuntelijaksi. Tämä pianokilpailu oli kiva tilaisuus oppia taas lisää musiikista. Nämä illat nostivat jälleen esiin ajatuksen Sinfonian kausikortin hankkimisesta: oppisin varmasti parhaiten, jos kävisin säännöllisesti kuuntelemassa. Ehkä jonain päivänä!

 

Mainokset