maaliskuu 2014


Maaliskuun ajan olen ollut lainauskiellossa. Asetin sen ihan omaehtoisesti, koska halusin keskittyä lukemaan omasta hyllystä edes jonkun lukemattoman, ja lisäksi kirjastosta oli jo aikamoinen rivi lainattuja, joita vain sitkeästi uusin uusimistani. Paitsi että en uusinut riittävästi: ei tarvittu kuin yksi mielestä kadonnut sähköpostimuistutus, ja seuraava viesti olikin sitten ihan todellinen lainakielto. Huh, en ole koskaan joutunut kaupunginkirjastossa lainakieltoon sakkojen takia. Ylipäätään kirjastosakot ovat typerimmästä päästä rahankäyttötavoissa, samoilla asteilla kuin se, että jätän toistuvasti avaimet kotiin. Mutta sen verran maaliskuussa asioin siis kirjastossa, että kävin tyhjentämässä sakko- ja varausmaksusaldoni. Silläkin reissulla kiepahdin urheasti palvelutiskiltä suoraan uloskäynnin suuntaan, vaikka tekikin mieli kurkistaa edes vaikka vähän tuohon tänäään palautettujen hyllylle…

Maaliskuusta tulikin alkuvuoden paras kirjakuukausi. Jaksoin lukea erilaisia kirjoja ja löysin aikaa lukemiselle muutenkin kuin vain kymmenen minuuttia ennen nukahtamista. Seikkailin eri puolilla Eurooppaa (Barcelona, Dublin, Helsinki, Tampere, Ystad sekä saksalainen pikkukaupunki) ja eri aikakausilla. Kaiken kaikkiaan hyvä kirjakuukausi.

Maaliskuussa luetut lukujärjestyksessä:

  • Carlos Ruiz Zafon: Taivasten vanki
  • Kjell Westö: Kangastus 38
  • Maeve Binchy: Punaisen höyhenen keittiö
  • Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
  • Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä
  • Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
  • Susanna Alakoski: Sikalat

Jatkan lainakieltoani vielä jonkin aikaa, sillä kirjastosta on monenmoista lainassa, ja omasta hyllystä lukemattomien lista lyhentyi oikeastaan vain tuolla Westöllä – tosin se olikin sitten jo pidempään siinä itsestään muistuttanut ja odotin sitä kovasti. Huhtikuussa pidän myös pienen loman, ja täytyy oikein miettiä, mitä ottaisin lomalukemiseksi. Viime vuonna samalla lomalla luin Game of Thronesia, mutta nyt aika vahva ehdokas matkakirjaksi on Tove Janssonin elämäkerta – ja ehkä lisäksi jotain kevyempää. Lomalukemiston suunnittelu on puolet hauskuudesta!

 

Hannu Salaman pääteokseksi usein mainittu Siinä näkijä missä tekijä (1972) on ollut lukulistalla pitkään. Lukupiirissämme on Tampere-aihe, jonka kunniaksi tartuin viimein omastakin hyllystä löytyvään klassikkoon. Kirjan ulkoasu on minusta hieno: ruskean voimapaperin väriset kannet, jossa teksti on mustalla palikkafontilla sekä (veren?)punaisella siveltimellä. Minusta kirjan ulkoasu sopii hyvin sen kuvaamaan maailmaan.

Siinä näkijä missä tekijä ei ole helppo kirja, mutta ei sen aihepiiriä voi helppona tarinana käsitelläkään. Kirja kertoo työläisidentiteetistä ja kasvusta siihen. Tarinan ytimenä on Tampereen Pispala ja sen työläisyhteisö talvi- ja jatkosotien aikana, se kommunistiryhmä, jotka toimivat sodanvastaisessa liikkeessä ja joita myös siitä rangaistiin kidutuksilla ja kuolemantuomioilla. Keskushenkilö on Harri-poika (sama Harri, joka kirjassa Minä, Olli ja Orvokki on nuori aikuinen), jonka lapsuudenkokemuksia sodan todellisuus on. Kirjan alkupuolella kertojanääni vaihtelee pääosin Harrin äidin ja isän välillä poiketen välillä vastarintaliikkeeseen ja käpykaartiin. Kirjan viimeinen osa sen sijaan on Harrin näkökulmasta kirjoitettu.

Salama on romaanissaan tuonut näkyväksi sen rinnakkaisen todellisuuden, joka eli ns. valkoisen Suomen todellisuuden rinnalla 1940- ja 1950-luvuilla, mutta jota ei paljon puheissa mainita. Kirjassa on minusta hienoa herkkyyttä sille, miten käsitys oikeasta ja väärästä muuttuu kertojan mukaan. Jo pelkästään Santun ja Maijan, Harrin vanhempien, riitaisan ja säröisen avioliiton ongelmat näyttäytyvät hyvin erilaisina kertojasta riippuen. Myös vastarintaliikkeen sisäiset kahinat esitetään eri näkökulmista: joku leimataan petturiksi, mutta hänen omat perustelunsa toiminnalleen muuttavat tilanteen ihan toisennäköiseksi.

Kirja on julkaistu vuonna 1972, jolloin se on varmasti herättänyt omanlaistaan, ärhäkkääkin keskustelua. Minua jäi mietityttämään eniten juuri tämä Salaman esittelemä näkökulmien vaihtelevuus. Vastarintaliikkeen toimet ovat etenkin nykypäivästä katsoen silkkaa valtiopetosta – siis se, että yritetään erilaisilla toimilla, kuten sähkölaitosten tai junien räjäytyksillä, auttaa sitä maata, jonka kanssa parhaillaan ollaan sodassa. Mutta yhtä lailla vastoin oikeustajua on se, että näitä vastarintaliikkeen jäseniä kidutettiin ja kyllä, jopa tapettiin vankilassa hyvin väkivaltaisesti ja raa’asti. Kummatkin teot voi halutessaan selittää ”ajan hengellä” ja siellä, että ”he toimivat oman ideologiansa ja oikeustajunsa mukaan”, mutta kumpikaan ei minun järkeni mukaan ole yhtään sen enempää oikein.

Jatkosodan aikaista vastarintaliikettä ei ole liikaa käsitelty tutkimuksessa eikä kaunokirjallisuudessa, mutta suosittelen esimerkiksi tällä viikolla edesmenneen Sakari Selinin kirjaa Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko. Selin oli itse nuorena mukana pispalalaisessa vastarintaliikkeessä ja muun muassa keskusteli Salaman kanssa tämän kirjoittaessa kirjaansa. Omassa kirjassaan, jonka Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura julkaisi vuonna 2011, Selin yhdistää omia muistojaan historiantutkimuksen lähteisiin. Kirjaa on edelleen myös saatavilla sekä verkkoversiona että painettuna (myönnän, silkkaa mainosta, sillä olen ko. julkaisutahon toiminnassa mukana).

Siinä näkijä missä tekijä on filmattu tv-elokuvaksi vasta pari vuotta sitten. Se tuli Yleltä, mutta typeryyksissäni missasin toisen osan. Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana on kuitenkin kirjoittanut elokuvasta, ja toivottavasti se uusitaan joskus. DVD on ilmeisesti tulossa, mutta ainakin Keski-Suomen kirjastoissa se on toistaiseksi vain yhdessä ja sielläkin ”hankinnassa”. Ehkä saan sen itselleni jonain päivänä.

Vielä täytyy sanoa, että kirjan loppuosa, joka toi rauhaan paluun ajan ja erilaisten aikuisten kuvauksen lukijalle lapsen näkökulmasta, oli hurjan hyvä. En kuitenkaan voinut olla naureskelematta sille, miten erilainen voi 1950-luvun lapsuus olla eri yleisölle ja eri tavoittein tehdyissä kirjoissa. Viime kesänä ja syksyllä luin Anni Polvan Tiina-kirjoja, ja Tiinan lapsuus on kyllä varsin kaukana Harrin lapsuudesta, niin Tampereella kuin ollaankin. (Tarkalleen ottaen Harri ei oikeastaan ole siinä vaiheessa Tampereella vaan muuttaa takaisin sinne keskikouluikään tullessaan – hän asuu äitinsä ja äidin miesystävän kanssa jossain päin Keski-Suomea. Ja Polvan kirjoissa ei taideta sanoa suoraan, että kyse on Tampereesta, mutta näin on kuitenkin todettu olleen.) Siinä näkijä missä tekijä päättyy Harrin tullessa teini-ikään, mistä ei ole kovin montaa vuotta siihen, mistä Minä, Olli ja Orvokki jatkaa Harrin tarinaa.

 

Suomen mestaruus -hiihdot järjestettiin tänä vuonna Jyväskylän Vaajakoskella. Mikä erinomainen tilaisuus päästä kokemaan, millaista on olla hiihtokilpailuissa yleisönä! Tänä keväänä innostuin seuraamaan olympialaisissa erityisesti juuri hiihtolajeja, joten olin aika vähällä harkinnalla valmis lähtemään sm-hiihtojen kisakatsomoon.

Menimme katsomaan kisojen päätöspäivää, jolloin hiihdettiin pitkät matkat. Lumeton talvi ja kurjat säät aiheuttivat sen, että kisojen järjestäminen ylipäätään oli vaakalaudalla, ja vaikka kisat päätettiin järjestää, viime tipassa pitkiä matkoja lyhennettiin: naiset hiihtivät ”vain” 20 km ja miehet 30 km. Lunta oli saatu kannettua metsään vain 3,3 km ladun verran, joten ehkä varsin hyvä ratkaisu tuo matkojen lyhentäminen. Tänään hiihtäjiä vielä kiusasi vesisade, joka alkoi vähän miesten startin jälkeen.

Kylmä vesisade, märkä latu ja kuravellinä lällynyt ladunvierus katsojien paikkana eivät ehkä muodostaneet parhaimpia mahdollisia lähtöasetelmia kisakatsomopäivälle. Mutta meillä oli tosi mukavaa! Sitä paitsi naisten kisan aikana ei vielä satanut. Katsomossa oli hyvä tunnelma, etenkin siinä kohdin maastoa, josta seurasimme suurimman osan miesten kilpailua. Kaikkia kannustettiin, suosikkeja tietysti eniten, mutta kovia olivat huudot myös pienten lähtönumeroiden kilpailijoille.

Kerttu Niskanen vauhdissa.

Kerttu Niskanen vauhdissa.

Minut ehkä vähän yllättikin se, miten selkeä ero hiihtonopeudessa Suomen huippuhiihtäjillä on muihin verrattuna. Parhaat hiihtäjät erottuivat jo kaukaa. Omia suosikkejani ovat Niskasen sisarukset Kerttu ja Iivo (erityisesti ihanan pirteä Kerttu!) sekä tietenkin loistavat Sami Jauhojärvi ja Krista Lähteenmäki. Matti Heikkinen on Jyväskylän oma hiihtosankari, joten häntä kannustettiin kovasti kaikkialla.

1-WP_20140323_018

Miesten 30 km mitalikolmikko: vasemmalta Sami Jauhojärvi, Lari Lehtonen ja Matti Heikkinen.

Koko päivä ulkoilmassa vaati tietysti erinomaiset eväät, joita meillä kyllä olikin sitten mukana vaikka kahden päivän tarpeiksi. Lämmin kahvi maistui hyvältä kuraisessakin maastossa, kun kylmä meinasi välillä hiipiä jäseniin. Kun tulimme maalin luokse katsomaan miesten osuuden loppua katetusta katsomosta, herätimme taatusti eväskateutta täytetyillä croissanteilla ja mutakakkupaloilla… Tietysti tällaiseen tilaisuuteen kuului myös kisamakkaroiden nautiskelu. Järjestelyt olivat hyvät, sillä järjestäjiä ei voi huonosta säästä tai ladunvarren kuravellistä syyttää. Erityisesti mieltä lämmitti non-stop-kisabussi, joka vei ilmaiseksi keskustasta kisapaikalle ja takaisin. Myös Jyväskylän Liikenteen busseilla pääsi kulkemaan ilmaiseksi kisojen pääsylipulla.

Hiihtokatsomokärpänen puri kyllä tämän päivän perusteella. SM-kisat eivät välttämättä heti lähivuosina ole tulossa saatuville, ja MM-kisat ovat ilmeisesti Lahdessa seuraavan kerran vuonna 2017. Silloin sitten viimeistään!

Muutama viikko sitten Yle Teema näytti elokuvan Pikku naisia. Kyse ei ollut tällä kertaa omaa sukupolveni naisia yhdistävästä vuoden 1994 elokuvaversiosta, jossa Winona Ryder näyttelee Marchin perheen kirjailijatarta, Josephinea. Nyt näytetty versio oli vuodelta 1949. Roolituksessa mainittiin ensimmäisenä Elizabeth Taylor, ja koska Jon esittäjä yleensä on tarinan päähenkilö, luulin Taylorin näyttelevän häntä. Kavereiden kanssa mietimme kyllä, että roolitus ei ehkä olisi erityisen sopiva – on vaikea kuvitella Elizabeth Tayloria Jo Marchina.

En ollut kotona, kun leffa tuli telkkarista, joten tallensin sen ja katsoin nyt vasta. Iloinen yllätys olikin, että Elizabeth Taylor roolina olikin kaunotar Amy March. June Allyson oli Jo, kaunis Janet Leigh oli Meg, ja pikkuista Bethiä esitti tunteella lapsitähti Margaret O’Brien. Marchin perheen köyhyys ei vaikuttanut uskottavalta tässä versiossa, mutta toisaalta 1940-luvun värikylläiset maisemalavasteet ja puvut olivat varsinaista karkkia silmille.

IMDb paljasti, että Pikku naisista on tehty elokuva jo vuonna 1933. Siinä versiossa Jo Marchia on näytellyt itse Katharine Hepburn! Se olisi kiinnostavaa nähdä! Wikipedia puolestaan paljastaa, että filmatisointeja on tehty peräti kuusi, joista viimeisin vuonna 2001.

Olen lukenut Louisa M. Alcottin romaanin, mutta siitä on aika kauan. Piti hakea kirja hyllystä ja kaivaa tietoa netistä ennen kuin tajusin, että sekä tänään näkemäni että vuoden 1994 elokuvaversio ovat itse asiassa yhdistäneet kaksi kirjaa: Pikku naisia  sekä Viimevuotiset ystävämme, josta on ilmestynyt uusi suomennos nimellä Pikku naisia II.

Vuoden 1994 elokuvaversio on omassa dvd-hyllyssä yksi niistä takuuvarmoista rainoista, joita kannattaa katsoa jos tekee mieli vähän itkeä. Sota-ajan konteksti ja hellyttävä tarina ovat tietenkin eläytyvälle sielulle aina herkistäviä, mutta Beth on tietysti se henkilö, jonka kohdalla vesiputous ainakin alkaa.

Tarina on kaikessa romanttisuudessaan ja kirkasotsaisuudessaan sydämellinen ja hyvä. Vaikka Jo March ärsyttää minua kohkaamisellaan, ei hänestä kuitenkaan voi olla pitämättä. Kirjan lukemisesta on niin kauan, etten erota enää, mitkä kohdat ovat alkuperäisteosta ja mitä elokuvaa varten sovellettuja. Tänään sain nähdä, että ilmeisesti tietyt tilanteet, jopa sanatarkasti eräät vuorosanatkin ovat niin keskeistä materiaalia, että ne on säilytetty sellaisenaan ainakin näissä kahdessa elokuvaversiossa, jotka olen nähnyt. Esimerkiksi professori Bhaerin kosinta kaatosateessa, sateenvarjon alla – tyhjät kädet, jotka eivät enää ole tyhjät… Siinä on romantiikannälkäisille lääkettä.

Saran Kirjat -blogista löytyi sekä kiinnostava postaus että siihen liittyvä keskustelu Alcottiin ja Pikku naisiin liittyen, kannattaa käydä lukemassa. Sen perusteella voi todeta, että niin monen nuoren tytön suosikki kuin Jo March onkin ollut, moni on myös pettynyt siihen, millaiseksi Jo muuttuu myöhemmissä Alcottin kirjoissa. Liityn tähän joukkoon, vaikka Jo ei varsinainen suosikkityttökirjasankarini ole koskaan ollutkaan.

 

Minä omistan niin paljon, mutta se, mitä tunnen häntä kohtaan, ahmaisee kaiken; minä omistan niin paljon, mutta ilman häntä kaikki on arvotonta. (von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset)

Eilen olin katsomassa elokuvateatterissa Metropolitan oopperan tuotantoa Jules Massenet’n oopperasta Werthervon Goethen tarina onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaan päätyvästä nuoresta runoilijasta on kuin tehty oopperaan: suurta rakkautta, josta vapauttaa vain kuolema. METn toteutus oli toimiva, mutta selkeästi upeinta oli – jälleen kerran – saksalaistenori Jonas Kaufmann, joka hallitsi näyttämöä niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisestikin.

Kiiruhdin kotiin mieli läikkyen Wertherin surullisen kohtalon vuoksi. Tein nopeasti välttämättömät iltatoimet ja mahdollisimman pian hain kirjahyllystä Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset (Die Leiden des jungen Werthers, 1774, suom. ensimmäisen kerran 1904, minun kappaleeni suom. 1992) ja upposin uudelleen tähän romanttiseen tarinaan. Juuri tällaisia hetkiä varten minulla on kirjahylly: kun tarve lukea jokin kirja iskee juuri nyt, ei huomenna tai kun kirjasto aukeaa, on suuri siunaus voida kävellä omaan kirjastoon ja hakea sieltä tarvittu teos.

Mietin, että Werther on oikeastaan aika naurettava hahmo. Kuten Kaufmann itse väliajan haastattelussa totesi, suurin haaste hänelle on saada Wertherin hahmo todelliseksi kuulijalle, ettei katsoja ajattelisi – kuten helppoa on – että hei hellitä vähän, anna jo olla, äläkä viitsi olla noin teatraalinen. Kirjaa lukiessa naurettava vaikutelma on helpompi välttää, sillä von Goethe rakentaa päähenkilönsä mielisairaudeksi luokiteltavan tunnemyrskyn vähä vähältä. Mutta oopperassa pitää sanoa paljon hitaasti laulamalla, tuoda esiin se kaikki, mitä säveltäjä on teokseensa ladannut, tulkita se niin ettei kukaan jää yleisössä kylmäksi.

Eikä jäänyt. Kaufmann on kyllä ilmiömäinen näyttelijä ja tulkitsija. Hänen Wertheriinsä oli helppo uskoa – ja METn yleisön aplodeista ja bravo-huudoista päätellen en ollut ainoa, johon Wertherin tarina Kaufmannin tulkintana teki vaikutuksen, eikä esimerkiksi The New York Timesin arvioijakaan säästele sanojaan Kaufmannia kehuessaan.

Oopperalibretto ja romaani ovat kaksi eri teosta, mutta niissä oli kyllä yllättävänkin paljon samaa. Alkuperäisteoksen kertaaminen heti musiikkielämyksen jälkeen ei välttämättä ole viisasta, mutta nyt se oli paikallaan. Tuntui hoivaavalta ja rauhoittavalta lukea Wertherin ja Charlotten rakkaustarina uudestaan. Välillä yksityiskohtien samankaltaisuus yllätti – libretossa ollaan paikoin suoraan kirjan sivuilla. Esimerkiksi oopperan kuuluisin aaria Porquoi me réveiller? on suoraan kirjan sivuilta, ja itse asiassa siis Ossianin laulusta. Tarinan loppu oli hiukan erilainen kirjassa ja libretossa, mutta ohjaajan tulkinnasta riippuu miten sen ottaa, ja oleellisimmalta osaltaan tarina ei muutu: Werther ampuu itseään epätoivoissaan ja kuolee haavoihinsa.

Suosittelen vielä kuuntelemaan tuon aarian, jota on nimitetty myös oodiksi itsesäälille. Tämä youtubessa luonnollisesti laittomasti oleva pätkä on Bastillen oopperasta vuodelta 2010. Pääosissa ovat samat laulajat: Kaufmann Wertherinä ja Sophie Koch Charlottena. Tässä puvustus on tismalleen kirjan mukainen: Werther käytti sinistä takkia ja keltaista liiviä jatkuvasti, koska siinä asussa hän tapasi Charlotten ensimmäisen kerran. METn uutta tuotantoa voi vilkuilla heidän omilla sivuillaan, jonka linkitin ylempänä. Kirjassa aarian suomennos menee näin (lisää voit lukea esim. täältä):

Miksi herätät minut, sinä keväinen ilma? Sinä hyväilet ja sanot: Minä kostutan sinua taivaan pisaroilla! Mutta lakastuksen hetki on lähellä, lähellä myrsky, joka varistaa lehteni! Huomenna tulee vaeltaja, tulee hän, joka näki minut komeudessani, hänen katseensa tähyää minua kaikilta kedoilta, mutta minua ei vain löydy.”

Kevättä odotellessa.

Kaksi vuotta sitten olin mukana järjestämässä alani suurinta kotimaista seminaaria, Kansatieteen päiviä. Tällä kertaa järjestämisvuoro on Helsingin yliopistolla, tietenkin yhteistyössä Ethnos ry:n kanssa. Seminaarin aiheena on Thick grip on data? Ethnological interpretations and analysisja tapahtuma käynnistyy siis huomenna torstaina.

Tänä vuonna osallistun itse vain pieneen osaan ohjelmasta, sillä vien huomenna laitoksen opiskelijoita tutustumaan helsinkiläisiin arkistoihin. Perjantaina opiskelijaryhmäni pääsee kuitenkin myös Kansatieteen päivien tunnelmaan, sillä vien heidät kuuntelemaan seminaarin loppuhuipennusta: kolmannen keynote-luennoitsijan Thomas O’Dellin luentoa Composing Ethnography and Rendering Culture sekä kuuma peruna -debattia Etnologia kohtaa teknologian – Ethnology meets technology, jonka puheenjohtajana muuten toimii Bits in the Space -blogin Anna Haverinen.

Etnologitkin siirtyvät vähitellen teknologiaan, sillä kuuma peruna -debattia voi seurata myös verkon kautta perjantaina klo 14:30, klik tänne. Seminaaria voi kommentoida myös Twitterissä #ethnologydays2014.

Kahden vuoden välein järjestettävät Kansatieteen päivät ovat ihana tapahtuma, jossa pienen oppialan ihmiset tekevät yhdessä suuria. Samalla tavataan tuttuja, tutustutaan uusiin ja puhutaan kaksi päivää sekä tutkimuksesta, tieteestä että tieteen vierestä. Tervetuloa mukaan verkon kautta perjantaina!

Olin taas vaihteeksi kipeä, siis nimenomaan kivun kourissa, niin pahasti etten muista milloin olisin näin tuskassa ollut. Tänään menin lääkäriin, enkä ottanut sitä peruskipulääkettä aamulla, kun ajattelin että saan sitten paremmin kerrottua lääkärille mihin sattuu ja miten. Viikon päivät buranaa napsittuani en tajunnutkaan, miten kova se kipu oli ilman lääkettä: olin puoliltapäivin jo pyörtymässä silkasta tuskasta. Sain onneksi lääkkeet ja asia hoituu ensi viikolla eteenpäin, joten kaikki hyvin. En nyt halua yksityiskohtia selittää, mutta kyse ei ole sairaudesta vaan tilapäisestä ongelmasta, joka hoidetaan ja hoituu.

Kun kipulääke alkoi vaikuttaa, alkoi myös elämä voittaa jälleen. Mietin tänään, miten valtava voima kivulla on. Se vaivasi jo suurimman osan viime viikkoa, teki minusta masentuneen ja itkuisen läpi koko viikonlopun ja tänään jo aika huteran ja tuskaisen. Kun pahin kipu asettui, myös helpotus teki onnelliseksi. Pelkäsin, ettei lääke auta ja tuska jatkuu, joten kivun pahimman kärjen taittuminen sai jo auringon nousemaan mieleeni. Jaksoin lähteä liikkeelle ja nauraa ja jutella taas.

Minulle viikko kivun kanssa oli jo aikamoista helvettiä. Sympatiseeraan ihmisiä, joiden elämässä kipu on läsnä jatkuvasti, päivittäin, ilman apua. Jos en olisi viikonloppuna tiennyt, että maanantaina pääsen lääkäriin, olisin ollut henkisesti vielä enemmän riekaleina. Minulla oli toivoa saada apua, mutta jos tietäisin, että kipuuni ei ole tehoavaa lääkettä, tilanne olisi ihan toinen. Kipu lamaannuttaa koko ihmisen, vaikka se olisi vain pienellä alueella. Tänään en onneksi kuvitellutkaan tekeväni töitä, sillä kivun kanssa on vaikea keskittyä. Huomenna pystyn taas, sillä uskon saavani nukuttua ensi yönä kunnolla pitkästä aikaa.

Lohtua on sekin, että kun aamuyöllä valitin itsekseni kipuani, Papu siirtyi jalkopäästä tyynyni viereen ja alkoi kehrätä. Voi raks, paras olet.

Apurahatutkijana olen julkisten palvelujen käyttäjä, en siis työterveyshoidon piirissä. Jälleen olen tänään ollut kiitollinen suomalaisesta terveydenhoidosta, josta olen saanut avun jotakuinkin aina tarvittaessa, ja kipuni on aina eri tilanteissa otettu tosissaan ja hoidettu vakaasti ja ystävällisesti.

Seuraava sivu »